Thaimaalaista kiljua


Ette kuulkaas ikinä arvaa, että mitä herkkua mussutan tässä tätä juttua kirjoittaessani?

Hapankorppu?! hyvä arvaus (ja todennäköinen), mutta ei tällä kertaa!


En usko, että osuit oikeaan.

Luultavasti et vieläkään.


Karjalanpiirakoita ja ruisleipää!!
Voi jeskamandeera. Suu laulaa hoosiannaa ja maha kiljuu tuskissaan. Note to self, siihen oli syynsä miksi lopetin aikoinaan Suomessa ruisleivän syönnin. Sorry rakas ja ainoa temppelini, mutta joskus pitää helliä mieltä elimistön kustannuksella.

Karjalanpiirakat ja ruisleivät eivät tulleet meille omasta uunista, koska ruisjauho-gate, mutta onneksi on muitakin keinoja.
Pohjois-Thaimaassa, Chiang Maissa on suomalaisen miehen ja hänen vaimonsa pitämä erikoisleipomo, josta saa mm. ruisleipää, karjalanpiirakoita ja lihapiirakoita. Aamulla leivotut lämpimäiset pakattiin kylmälaukkuun ja lennätettiin Krabille Bangkokin kautta, josta täällä asuvan suomalaisen kaverin tuntema minivan-kuski koppasi ne mukaansa ja toi Lantalle. Melko monta mutkaa siis, mutta täällä ne vihdoin ovat.
Jiabkin pääsi maistamaan yhtä riisipiirakkaa ja meinasi heti seota jo pelkästään herkullisesta tuoksusta. Sitten hän nuolaisi voit päältä ja totesi, että tämähän se on herkkua, rullasi piirakan ja pisteli kuin wrapin suuhunsa.

Jiabilla on ollut melko paljon paineita viime aikoina. Kaikista hän ei halua puhua, mutta hän on monesti sanonut, että päässä surisee kuin ampiaispesä ja että välillä ne asiat on vaan päästettävä ulos. Sehän on toki totta. En vaan osanut mitenkään arvata, että MITEN hän päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.
Jiab on temperamentiltaan hyvin rauhallinen, kiltti ja melko laiskanpulskea. Siksi olin melko yllättynyt, kun hän yksi päivä soitti kiihtyneenä, että sopisiko tulla kylään, sillä nyt pitäisi saada vähän purettua paineita.
Viiden minuutin päästä hän kurvasi pihaan kaljakassin kanssa ja sanoi, että nyt on pik promprem.

Tuktuk-kuskeillahan on tapana odotella asiakkaita aina samoissa paikoissa. Ensimmäisenä tullut on ensimmäisenä ottamassa asiakkaita, ihan niin kuin taksit Suomessakin.
Joku vanhempi kuski oli jo pidemmän aikaa aukonut Jiabille päätään, eikä vähiten siksi, että Jiab ei ole paikallinen. Siksi hän ei ole kaikkien syntyperäisten lantalaisten kuskien mielestä samalla viivalla alkuperäisasukkaiden kanssa. Tämäkin itse asiassa tarkemmin ajatellen kuulostaa pieneltä suomalaiselta kylältä.

Tällä kertaa tämä vanhempi kuski oli paitsi aukonut päätään, myös yrittänyt etuilla Jiabin kuskien jonossa, jolloin asiasta nousi Jiabin kanssa suukopu.
Minun on edelleen vaikea uskoa tätä, mutta Jiab oli kuulemma ottanut ja kumauttanut äijää nyrkillä kajuuttaan niin että suunsoittaja tippui ensimmäisestä lyönnistä ja kieri auton alle.

Siitä Jiab sitten suuntasi lähimpään kauppaan ostamaan vähän nestemäistä hermolääkettä ja ajoi meille. Kotona ei kuulemma välttämättä olisi turvallista, taksitolpasta puhumattakaan.

Thaimaalainen mentaliteettihan on sellainen, että kasvot säilytetään loppuun saakka. Hymyillään ja ollaan ystävällisiä, vaikka sisällä kiehuisi ja porisisi.
Sitten kun se painekattila lopulta räjähtää, niin piru on irti. Siinä vaiheessa kun thaimaalainen on näkyvästi menettänyt malttinsa, hän on myös menettänyt kasvonsa ja seuraukset voivat olla arvaamattomia.
Jiab siis tuli meille vähän purkamaan paineita, juomaan muutaman rauhoittavan oluen ja kiljumaan. Niin. Siis ilmeisesti se liika paine voi purkautua erilaisilla mökästysmetodeilla, kuten ulvomisella ja kiljumisella. Naapureille taas vähän ihmeteltävää.

Muutamien tuntien ja juotujen oluiden sekä ulvomisen jälkeen hän totesi, että kotiin on luultavasti taas turvallista mennä ilman pelkoa siitä, että siellä on se aiemmin tajuttomaksi kumautettu kuski aseistettuine kavereineen vastassa. Sekään ei olisi siis mitenkään tavatonta. Olen kerran itsekin nähnyt miten bileet päättyvät ase-ja puukkohippoihin baarissa ja Jiabin kotikonnuillakin hänellä oli tapana kulkea joka paikassa aseen kanssa. Että onhan näitä.

Viattoman miehen ilme

No, vaikka thaimaalaiset yleisesti ottaen ovat varsin hillittyä kansaa, niin ei Jiab sentään ole ainoa kiljuja. Meille muutti tuohon tien toiselle puolella naapuriin nuori thaiperhe, jolle annoimme heti kärkeen hyvin ansaitun lisänimen ”kiljusten herrasväki”. Kaava on aina sama, nainen huutaa viimeistä päivää, mies vastaa samalla volyymilla, sitten mopo hurahtaa käyntiin ja äijä häviää kitara selässään pölypilven saattelemana johonkin. Sen jälkeen kirkuvat lapset ja nainen. Meidät nähdessään nainen hymyilee aina maailman leveintä hymyä ja tervehtii aina ystävällisesti. Olen myös nähnyt kuinka se hymy hyytyy nanosekunnissa, kun muksut tekevät tuhmuuksiaan. Äkkiseltään voisi kuvitella, että naapurissa asuu Serranon perhe thaiperheen sijaan.

——

Todettiin tuossa yhdessä Tommin kanssa, että on melko noloa, että olemme käyneet täällä Lantalla jo monta vuotta, asuneetkin jo melkein vuoden ja silti meillä on aika monta perusnähtävyyttä kokematta.
Päätimme aloittaa saaren eteläkärjessä sijaitsevasta luonnonpuistosta. Olen monesti sanonut ja sanon taas, että vaikka itse luonnonpuistoon ei menisikään, niin reitti sinne on itsessään niin kaunis, että ehdottomasti suosittelen sinne ajamista.
Luonnonpuiston parasta antia oli meidän mielestämme majakka, sen ympäristö ja korkealta aukeavat näkymät. Myös uimaranta on kaunis, mutta niin on kyllä moni muukin ranta täällä.
Apinat ovat täällä erityisen härskejä. Olimme kuulleet varoituksia niistä useaan otteeseen, joten emme kanniskelleet ruokia mukanamme. Näimme kahvilassa istuessamme kuinka härskit apinat piirittivät pahaa-aavistamattomia turisteja ja varastivat kaiken syömiskelpoisen suoraan käsistä ja laukuista.
Parkkiksella oli apinaliiga käymässä mopoja ja niiden lokeroita läpi. Yksi apinoista tonki lokerot ja heitteli menemään kaiken mitä ei voinut syödä. Sinne menivät vauvatalkit ja selfie-kepit. :o Meillä on tapana jättää mopon avaimet aina virtalukkoon, mutta onneksi apinamafia ei ollut niistä kiinnostunut.

Apina tonkimassa mopon lokeroita

Tällainenkin varsin kesynoloinen kaveri tallusteli puistossa.

Luonnonpuiston viidakossa kulkeva vajaan parin kilometrin trekkaus ei ollut totta puhuen kovinkaan vaikuttava kokemus. Siis näkymiltään, muita sensaatioita tuli kyllä siellä koettua senkin edestä. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että asumme parhaillaankin viidakossa ja viidakko on kyllä melkolailla samanlaista etelässä ja täällä saaren keskiosissa. Polun varrella oleviin puihin oli kiinnitetty kylttejä (oletettavasti puiden nimiä), mutta minun silmääni ne olivat kaikki niitä ihan hiton samoja puita.

Suurimmat sensaatiot kokivat jalkalihakseni, sillä nousua oli ihan riittämiin ja rappusten askelmien välit vaihtelivat osapuilleen joistakin senteistä vajaaseen metriin. Jossain vaiheessa matkaa alkoi tulla pieni epäusko, että mahtaako reitti kiertää lenkin vain pitääkö tässä vielä kääntyä ympäri ja tallailla sama reissu takaisin.
Vaikka polku pääosin kulkee varjossa, on trooppinen reilu 30 astetta tälle pullukalle aika kuuma kuntoilusää kuitenkin. Siinä vaiheessa pystyin jälleen kerran toteamaan, ettei tainnut tankkaus mennä taaskaan ihan nappiin, kun iho meni kananlihalle, aloin saada kylmiä väreitä ja kaiken sen hikoilun lomassa palella. Ei näin ystävät, ei näin.

Onneksi reitti tosiaan teki jonkunlaisen lenkin lähelle alkupistettä. Löntystelin jalat täristen kahvilaan, huitaisin colan ykkösellä huiviin ja lähdin kiipeämään majakalle. Sinne ei ole pitkä eikä edes jyrkkä nousu, mutta niin vaan cola yritti pyrkiä takaisin ylös. Vinkkinä teille muille huonokuntoisille kehoittaisin siis harkitsemaan majakalla käymistä heti reissun kärkeen viidakkotrekkauksen sijaan. Ja ehkä juomaan jotain muuta kuin kuplajuomaa, jos on valmiiksi huonovointinen.

Maisemia luonnonpuiston majakalta

Seuraavana kotiseutu tutuksi -ohjelmassamme on vuorossa trekkaus vesiputoukselle, jossa ystävämme Baon sanojen mukaan on ehkä vain putous, mutta ei aina vettä…

Mitä, kuulinko oikein? Mainitsiko joku tuolla ylempänä pullukan? Olen useasti sanonut, että hitaasti karttuva kielitaito lisää tuskaa ja olen edelleen sitä mieltä. Olin koirien kanssa kävelyllä tässä joku päivä ja kävelin paikallisen ”rakennustyömaan” ohi. Kai sitä voi sellaiseksi kutsua, kun jonkun sortin aikuisten puumajaa näyttää pukkaavan, mutta jäljestä päätellen asialla ovat ensikertalaiset.
Raksaäijät tervehtivät minua hymyillen ja alkoivat sitten keskustella ja naureskella keskenään. Sieltähän se tuttu ”uan” (lihava) taas kuului eikä ollut vaikea arvata kenestä nämä arviolta noin neljäkymmentäkiloiset sankarit puhuivat. Sillä sanallahan ei täällä nyt varsinaisesti tarkoiteta mitään pahaa, thaimaalaiset ovat toisinaan kuin lapsia ulkonäkökommentointiensa kanssa eikä asiaa auta, että he lähes aina olettavat, ettei valkonaama ymmärrä sanaakaan siitä mitä he puhuvat.

Pakko myöntää, että jotain pientä mielihyvää olen silti saanut siitä, että Moula (joka ei muuten itse ole enää yhtään pullukka!) on sittemmin ottanut kyseisen puumajan edustan vakituiseksi kakkapaikakseen. Eihän se millään pahalla tietty. Ehehehe. Karma. Minkäs teet.

2 kommenttia

  1. Olipa kiva, että löysin tämän sun blogisi, kirjoitat hauskasti ja juu kiinnostaa todellakin elämän meno jossain muualla, sitähän minäkin tässä odotan vielä muutaman vuoden , että pääsisi lähtemään. Mukavia päiviä sinulle kauas <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta palautteestasi. :) Odottelussa on se hyvä puoli, että siinä ehtii samalla paitsi tietysti suunnitella toteuttamista, myös haaveilla ja se jos mikä piristää kivasti räntäsateessa tarpoessa. Nimim. Saman kokenut. :D
      Kiitos samoin, mukavia päiviä ja odotusta sinullekin. :)

      Poista