Vuoden vaimo ja läskileiri

Rentouttavia rantaretkiä

Heti alkuun haluaisin varoittaa kaikkia - etenkin uusi lukijoita - siitä että jos et erityisemmin arvosta pissakakkajuttuja, niin luultavasti tulet tätä lukiessasi pettymään. Mutta sellaistahan se elämä toisinaan on, pettymyksiä toinen toisensa perään. Niin kuin meidän piknikkimmekin. Jos haluat käydä katsomassa mitä meidän edellisellä rentouttavalla rantapäivällämme tapahtui, niin TÄÄLTÄ pääset lukemaan lisää. Pikaisesti tiivistäen minä sain mittavan määrän kusta päälleni ja jouduin meduusan iskun uhriksi. Tässä järjestyksessä.

 

Emme päättäneet antaa edellisen huono-onnisen reissun lannistaa meitä, joten seuraavana viikonlopuna pakkasimme jälleen toiveikkaasti mopomme täyteen ja lähdimme kohti rantaa. Tässä välissä olemme testailleet lemmikkiemme piknik-yhteensopivuutta ja todenneet, että parasta rantaseuraa on erityiskoiramme Oho. (Se on erityinen siksi, että en ole koskaan vielä tavannut niin yksinkertaista koiraeläintä kuin se on). Se ensinnäkin rakastaa jo pelkkää mopomatkaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Sen sijaan kummituskissa Pii vaivoin sietää että hänen korkeutensa viedään pois kotinurkilta. Temppelikoira Moula taas venkoilee mopon kyydissä sylissäni semiahdistuneena, silloin kun ei siis anna pahaa silmää ja murise ohivilahtaville koirille.

 

Rannalla Oho käyttää aikansa lähinnä epäonniseen ravunmetsästykseen ja täydellisen kuopan muotoiluun. Kissa vaatisi jatkuvaa palvelua ja Moula etsisi haukankatseellaan muita koiria joille voisi käydä vähän rähjäämässä. Joten Oho on varma valinta jos haluaa hiukan rentoutua itsekin.

 

Välillä rapujahdilta ehtii hieman rentoutuakin

Paska reissu

 

Tähän aikaan vuodesta meillä on aina useampia mopoja parkissa pihalla, sillä ihmiset lähtevät sesongin jälkeen koteihinsa ja jättävät ajopelinsä meille säilöön ja käyttöön. Päätimme siis ottaa venäläisen kaverimme mopon minun Clickini sijaan sillä siinä on ehdottomasti parhaat säilytystilat. Siitäkin huolimatta, että minä vihaan sitä saakelin kippoa. Jos menemme perheenä mihinkään mopolla, niin minä istun takana noin 9 kertaa kymmenestä. Tässä kyseisessä mopossa on jostain syystä ihan hiton epämiellyttävää istua kyydissä. Roikun aina kaksin käsin kauhukahvassa kiinni ja jalkaterät jalkatappien ympäri tiukasti kiertyneenä kuin apinalla. Olen tästä kyydissä istumisen hankaluudesta valittanut useaan otteeseen, mutta Tommi ei ole suhtautunut asiaan lainkaan tarvittavalla vakavuudella. Saattaa toki myös johtua siitä että valitan joka ikisen uuden mopon kohdalla itku kurkussa, että siellä on paha istua ja tipun varmasti kyydistä ihan just. Parhaassa tapauksessa hautaan myös paniikissa kynteni hänen kylkilihoihinsa. Pakko myöntää että aloin itsekin jossain vaiheessa epäillä omia sanomisiani.

 

Menomatka rannalle sujui tästä mopokiukustani huolimatta epäilyttävän vaivattomasti, kuten myös reissun alku. Oho kaiveli rannalla kuoppiaan, heitteli säännöllisin väliajoin kasan hiekkaa myös tavaroiden tai meidän päällemme, tuuli puhalteli puissa mukavasti ja meri kimmelsi vieressä. Keinuttelimme verkkaisesti riippumatoissamme ja kuuntelimme asiaankuuluvaa leppoisaa musiikkia. 

Tämän suorastaan matkaesitemäisen idyllin rikkoi ainostaan mahani joka päästi yhtäkkiä ilmoille pahaenteisen murahduksen. Sellaisen, että nousin heti riippumatostani ja ilmoitin Tommille, että mun pitää päästä vessaan NYT. Välittömästi. Toki olimme valinneet rantakohteemme sen verran keskeltä ei mitään, että siellä ei ollut toivoakaan vessan löytymisestä. Toisaalta kohde oli kuitenkin lähellä tietä jossa oli sen verran liikennettä, että ihan mihin tahansa ei sopinut kyykkäillä jos ei halunnut esitellä berberiään ohikulkijoille. Siinä jalalta toiselle pomppiessani kalkuloin 80-luvun aateekoolaitteen nopeudella myös etten halua kokeilla onneani niin sanotun merikakankaan kanssa, sillä laskuveden vuoksi joutuisin kahlaamaan mereen aivan liian pitkän matkan. Eikä toisaalta viime uintikerralla hankitut meduusanpolttojäljet olleet vielä lähellekään parantuneet.

 

Meduusanpusun jättämät muistot

Oho ja Ohon kuoppa

Tommi oli onnekseni pakannut mukaan vessapaperia joten päädyin loikkimaan ympäri pusikoita ja etsimään sellaista koloa, että olisin edes etäisesti piilossa ohikulkijoilta. Omalta musertavalta turhautumisen ja  häpeän tunteeltani en sen sijaan päässyt mitenkään piiloon. Senkin suolisto joka minut tällä tavalla petit! 

 

Vuoden vaimo 

Olin tämän keissin jälkeen melko, no sanotaanko, että en ehkä ihan hurmaavin versio itsestäni ja valmis lähtemään kotiin pienen puhaltelun jälkeen. Totesimme että olen myös tällä kertaa parempi valinta kuskiksi, ihan vaan reissujuomien epätasaisen jakautumisen vuoksi. Niinpä siis pakkasimme tavaramme ja Ohon mopoon ja lähdimme liikkeelle. Tommi hämmästeli kuinka käsittämättömän hankalaa takapaksilla oli roikkua mukana. Että miten hemmetissä olen ikinä pystynyt olemaan siellä Moula sylissäni?! Päätin säästää ”mitä minä sanoin” -saarnani johonkin toiseen hetkeen ja lähdin ajamaan kohti kotia kieli keskellä suuta. Vannotin Tommin pitämään lujasti kiinni. Pääsimmekin jo lupaavan lähelle kotia. Siihen samaiseen kovanonnen kohtaan jossa minä sain muutama vuosi takaperin hankittua persreiän näköisen arven polveeni. Niin, täällä ei tosiaan pidetä turhaa kiirettä tierikkojen korjailuissa. Niinpä ajoin tässä kuoppaisessa muutaman sadan metrin mittaisessa pätkässä erityisen varovaisesti ja huokaisin jo helpotuksesta päästessäni pahimpien paikkojen ohi.

 

Väänsin hieman lisää vauhtia kaasukahvasta kun kuulin takaani varovaisen kommentin ”mä tipun kohta”. Minä (siinä samalla kun odotteli vuoden vaimo -palkintoani) luonnollisesti oletin, että hän tarkoittaa, että jossain vaiheessa tippuminen voisi mahdollisesti tapahtua. Ehkä. Hiljensin vauhtia, mutta valitettavasti karvan verran liian myöhään. Peilistä näin kuinka Tommi makasi selällään maassa ja kampesi itseään ylös. Pysäytin mopon heti tien sivuun joka taas Ohon mielestä tarkoitti, että taksi on tullut määränpäähänsä ja se hyppäsi reippaasti pois kyydistä ja suuntasi kulkunsa kohti kuoppaisen kaistan keskustaa. Siinä samaan aikaan kun komensin Ohoa takaisin kyytiin ja huusin paniikissa Tommille, että SATTUIKO SUA?!, vastapäisen ranskalaisen ravintolan kokki katseli touhujamme epäluuloisena. Hän ei sanonut mitään, viittilöi vain, että joku pussukoistamme oli tippunut kyydistä vähän kaummas ja palasi kyllästyneen näköisenä takaisin ravintolaansa. Tommi oli kunnossa, vauhtia ei ollut hänen kyydistä tahattomasti poistuessaan  juurikaan ja lisäksi selässä ollut reppu vielä pehmensi hieman laskeutumista.

 

Viimeiset muutamat kilometrit kotiin ajoin vieläkin hitaammin. Kotona purimme kuorman, veimme mopon takaisin säilöön ja piilotimme sen avaimet lipaston kaukaisimpaan nurkkaan. Siltä varalta siis, että kumpikaan meistä enää koskaan saisi mitään typeriä ideoita ottaa tätä pahan onnen sähkönsinistä hirvitystä enää ikinä käyttöönsä. Kun olin vielä varmistunut että Tommi ei todellakaan ollut satuttanut itseään, sain hysteerisen naurukohtauksen. Olen hävettävän kuuluisa siitä että nauran tilanteissa joissa se on vähintäänkin sopimatonta. Ja mitä enemmän yritän estää naurua sitä varmemmin se muuttuu hallitsemattomaksi. Vielä seuraavana päivänäkin hekottelin tapahtuneelle niin paljon että melkein lirautin alleni. Siis nauroin sille, että aviomieheni tippui ajamani mopon kyydistä. Jos olisin uskova ihminen, niin tietäisin palaavani helvetin tulissa hitaasti kärsien. Onneksi en ole. Huh.

 

Vaikea ehkä uskoa että olemme käyneet tämänkin tapahtuman jälkeen vielä piknikeillä. Tosin sellaisissa paikoissa josta on hieman lyhyempi matka joko kotiin tai vessaan. Ja ainoastaan minun hakatulla, ruosteisella, vanhalla uskollisella Clickilläni. Jonka kyydistä muuten kukaan ei ole vielä tippunut!

Oho ja saatanakone

 

 

Fat camp - läskileiri

Selailin taas aikani kuluksi paikallisia Facebook-ryhmiä tuossa taannoin ja silmääni pisti ilmoitus jossa haettiin vapaaehtoisia jonkunlaiseen hyvinvointiloman testiryhmään. Minä lakkasin lukemasta kuvailutekstiä sen jälkeen kun olin bongannut sieltä itseäni miellyttävät sanat. ILMAINEN. JOOGA. HIERONTA. PYYKKIPALVELU. RUOKAILU 3 x PÄIVÄSSÄ. UIMA-ALLAS. 2 VIIKKOA. ILMAINEN. Jännä kuinka aivot ovat merkillisen taitava elin, ne osaavat työntää epämiellyttäviä asioita taka-alalle, jonnekin sinne vintille varastoon välittömästi unohdettavaksi. Tällaisia voisivat olla vaikkapa (jos siis en olisi aktiivisesti jo unohtanut niitä): kuntotesti, punnitus, kuntosali, detox-kuuri ja osallistujien tulosten ja kuvien julkistaminen. Jännästi pystyin ignooraamaan ne siinäkin kohtaa kun osallistuin tallennettavaan Skype-haastatteluun jossa myönnyin näihin kaikkiin ehtoihin leveä hymy naamallani. Ja vielä siinäkin kohtaa kun allekirjoitin sopimuksen jossa en ole vastuussa jos vammaudun pysyvästi tai kuolen hyvinvointilomani aikana. Mutta ILMAINEN. JOOGA. HIERONTA. ILMAINEN.

Niin, itsehän olen siis kovasti ajatuksissani menossa paikalliseen hienoon resorttiin lillumaan sen kolmessa eri uima-altaassa, nauttimaan jokapäiväisistä joogatunneista ja hieronnoista, pesetyttämään pyykkini muilla ja istumaan kolme kertaa päivässä valmiiseen pöytään syömään. Todellisuudessa saatan toki tulla jo ensimmäisen päivän jälkeen (eli huomenna) tippa silmässä kotiin kun joku punttipate kertoo että olen lihakseton pullukka ja määrää minulle lääkkeeksi spiruliinapirtelöä ja burpeita. Tai miksi sitä päätöntä ja hankalan näköistä edes takaisin loikkimista nyt sitten kutsutaankaan. Toivottavasti ette siis kuule minusta mitään huomenna. :D 

Ps. Siis ilmeisesti Fat camp tai läskileiri ei ole poliittisesti korrekti ilmaisu. Pahoitteluni siitä. Tai ei mitään sittenkään. Helvettiinhän tässä ollaan joka tapauksessa matkalla.