Harvinaisen kusinen reissu

Ihmettelin viimeisessä postauksessani sitä, kuinka elämä on ollut viime aikoina jotenkin epäilyttävän rauhallista. No syykin löytyi, äksöniä alkaa nimittäin kummasti löytyä kun lähtee pois kodistaan.

Lain ja käytännön eroavaisuuksista

Mutta josko nyt kuitenkin alkuun kerron siitä viimeksi lupaamastani kaverin känniajelusta, kiinnijäämisestä ja paikallisesta viranomaistoiminnasta.

Laki ja käytäntö eivät aina kohtaa tällaisilla thaimaalaisilla peräkylillä, niin kuin uskallan tätä saarta kutsua. Peräkyläksi. Laki sanoo varsin selvästi, että kännissä ei saa ajaa, kypärä pitää olla päässä, vakuutukset ja kortit voimassa. Ja silti todellisuus on melko lailla päinvastainen. Eikä tämä nyt suinkaan tarkoita, että kannustan laittomuuksiin, enemmänkin totean miten asiat täällä toimivat.

Eräs paikallinen ystävämme ajeli useampi kuukausi takaperin ihan tanakassa laitamyötäisessä kotia kohti ja päätti poiketa matkalla hakemaan ruokaa. Ravintola sattui olemaan juuri ennen puhallusratsiaa, joita näin sivumennen sanoen täällä ei ole lähes koskaan. Sellaiseen törmääminen lähentelee siis jonkunlaista 5 oikein + lisänumero -tilannetta. Jostain syystä (epäilen, että kaveri on mutkitellut epäilyttävästi mopollaan) poliisit olivat silti viittilöineet tämän sankarin luokseen vaikka hän ei ratsian läpi ajanutkaan. Hän oli puhaltanut (todennäköisesti mantereelta lainattuun) puhalluslaitteeseen roimat 1,8 promillea. Känninen mieli saa joskus varsinaisia neronleimauksia, kuten vaikkapa alkaa aukoa päätä poliiseille ja siksipä tämä reissu päätyi paikalliseen putkaan. Välihuomautuksena tähän, että normaalisti tällaisessa tapauksessa pitämällä pään kylmänä, asenteen nöyränä ja lompakon esillä, todennäköisesti pääsisi jatkamaan matkaa kotiin. Räyhäämisellä sen sijaan pääsee koppiin kulkematta lähtöruudun kautta.

Kaveri jopa soitti meille iltamyöhällä putkasta, mutta koska kuulimme selvästi että hän oli kännissä, luulimme että kyseessä oli pila ja naureskelimme että ”hyvä juttu, menes nukkumaan siitä känniapina”. Puhelu katkesi yllättäen eikä häneen sen jälkeen saanut enää yhteyttä. Seuraavana päivänä sitten kuulimme, ettei kyseessä ollutkaan kännipila ja poliisi oli takavarikoinut puhelimen kuultuaan, että hän soittelee sillä. Ups. 

Pakko silti antaa pisteet sen paikallisen ravintolan palvelulle josta kaveri koitti hakea ruokaa, sillä toinen omistajista oli ajanut perästäpäin asemalle tuomaan asiakkaan vähän jäähtyneen ruokatilauksen perille. Olisihan se ollut kurjaa virua putkassa nälissään!

Oikeus voittaa. Vai voittaako?

Hyvin pian tämän jälkeen Korona iski ja oikeuskäsittely siirtyi siirtymistään. Viimein jokunen viikko sitten oli oikeudenkäynnin aika. Kiinnostavasti nykyisestä maailmantilanteesta huolimatta kaikki tuomiotaan odottavat kymmenet ihmiset tungettiin ilman maskeja samaan ahtaaseen tilaan tuntikausiksi. Sen sijaan tuomari ei tullut henkilökohtaisesti paikalle, vaan pidätystilaan raahattiin iso näyttöruutu jossa tuomari langetti tuomioita liukuhihnalta –  kaikkien syytettyjen kuullen.

Meidän kaverimme rikos oli sitä luokkaa, että siitä olisi kuulunut tulla putkaa, linnaa ja vankilaa.
Mutta tässä kohtaa astuu kuvioon tämä varsin korruptoitunut systeemi. Asianajaja oli aiemmin kysynyt, että minkälaisen tuomion kaverimme haluaisi? Että niitä poliisin asiakirjoihin merkkaamia veren promillepitoisuuksia ruuvataan sitten sen mukaisesti. Jos esimerkiksi olisi halunnut tehdä yhdyskuntapalvelua, niin veren alkoholipitoisuuden olisi pitänyt olla lähellä sallittua puolta promillea. Meidän kaveriamme ei kuitenkaan 100 tunnin mittainen siivousurakka napostetellut joten hän valitsi korruptiopaketeista 1,2 promillea, eli ajo-oikeuden menetyksen 6 kuukaudeksi ja muutaman tuhannen bahtin sakot + toki voitelurahat viranomaisille. Kaikki yhteensä n. 300 euroa. Ja luulitko vielä joku että mopoa ajetaan kortilla (kaverin ajelut jatkuvat siis kuten ennenkin)? Amazing Thailand.

Jos tästä nyt pitäisi jotain oppia, niin ehkä että a) älä aja kännissä b) jos ajat, niin älä jää kiinni c) jos jäät kiinni, niin älä auo päätäsi poliisille d) jos auot, niin koita lahjoa poliisi heti paikan päällä e) jos et lahjo, niin lahjo ne sitten myöhemmin vähän isommalla rahalla f) jos et lahjo ketään, niin menet vankilaan. Ja ehkä vaikka lahjoisitkin.

Tai siis tällaisia johtopäätelmiä minä tästä tarinasta (joka muuten on tosi!) voisin vetää.

Kissapoika sairastaa

Tutkailtuani Kummituskissa Piin rokotuskorttia huomasin, että on aika käydä hakemassa piikki (kissan) hanuriin. Tai en oikeastaan tiedä mihin se tuikataaan, sillä tätä nykyä shelterin eläinkääkärit hoitavat potilaat ilman omistajia toimenpidehuoneissa vähentääkseen turhia ihmiskontakteja. Pii oli punnituksessa paljastunut vielä vähän potremmaksi pojaksi kuin luulin, maaginen viiden kilon rajapyykki oli nimittäin ylitetty. Se on thaikissalle ihan kunnioitettava lukema. Piin on-off tyttöystävä Hepokatti esimerkiksi painaa 2,5 kg.

Ei siis mitenkään yllättäen sain taas kuulla jo surullisen tutuksi tulleen puhuttelun aiheesta ”lemmikkinne on lihava”. Saman olin kuullut Ohon kanssa kun kävimme sen kiukkupyllyisyyden takia tutkimuksissa. Moulan kanssa tätä saarnaa kuultiin jo vuosia sitten kun koiranhoitajamme oli lihottanut koiran rantapalloksi.

Kirvelee paljon vähemmän kuulla luentoa lemmikin lihavuudesta kuin omastaan

Pakko silti sanoa, että kirvelee paljon vähemmän kuulla luentoa lemmikin lihavuudesta kuin omastaan. Etenkin kun kumpikaan, ei Pii sen paremmin kuin Oho oikeasti ole lihavia, paitsi ehkä paikallisella mittakaavalla. Saarnoja omasta lihavuudestani on sen sijaan lääkärissä kuultu ihan riittämiin. Kuinka siis JOKAINEN vaivani ikinä johtuu ylipainosta. Saattaisin ymmärtää nämä saarnat jos en esimerkiksi mahtuisi klinikan ovesta tai kykenisi kävelemään omin jaloin sisälle. Kampaajakin kannusti minua taannoin ”kunhan laihdut 20 kg niin olet tosi kaunis, tsemppiä, kyllä sinä siihen pystyt!”. Luonnollisesti en ollut siis itse puhunut painostani tai laihtumishaaveistani tätä ennen mitään. Hästäk kehorauha tai bodypositive ei ole vielä rantautunut tänne.

No mutta tosiaan Kummituskissa sai kehotuksen alkaa harrastaa enemmän liikuntaa pelkän makoilun sijaan. Minä nyökkäilin hymyillen ja hekottelin mielessäni mielikuvalle Piistä juoksumatolla hiiri nenänsä edessä.

Tätä liikuntaa meillä harrastetaan jo aktiivisesti :D

Seuraavana päivänä Pii muuttui kumman rauhalliseksi. Sitä seuraavana päivänä se oli jo veltto. Aloin olla jo aika huolissani eikä se varsinaisesti auttanut asiaa ettei se syönyt aamuruokaansa eikä tullut kiljuen iltaruoalle niin kuin yleensä. Koko katti oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Haravoimme lähialueita turhaan ja päätimme mennä sisälle odottamaan josko tuttu kissankello alkaisi jo kohta helistä jossain ruokakipon lähettyvillä. Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua raivoisia kissatappelun ääniä. Otin temppelikoira Moulan mukaan ja paikallistin puskissa lymyilemässä Pirskatiksi nimeämäni pahansisuisen naapurin katin joka on aivan liian usein meidän pihallamme piinaamassa Piitä.
Siinä kilaripäissäni (minun täydellistä lastani eivät toiset kauhukakarat kiusaa jne) päästin Moulan jahtaamaan Pirskattia siinä toivossa että se ei taas hetkeen tohtisi uudelleen kylään ja että Pii toisaalta uskaltaisi tulla esille. Moula lähti rinta rottingilla jahtiin, mutta loikkasi kissan kohdattuaan järkyttynyt ilme naamallaan metrin ilmaan ja palasi hetken päästä nolona takaisin. Sen verran pahansisuinen kissa oli vastassa, että Moula päätti jatkaa vihellellen matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kummituskissa löytyi lopulta uuden talonraadon sisältä vielä paketissa olevan vessanpytyn päältä pieneltä kerältä. Se oli aivan voimaton ja poikkeuksellisesti myös äänetön. Kannoimme velton (ja yllättävän painavan) kissanraadon sänkyymme nukkumaan ja menimme heti aamulla lääkäriin. Ei mitenkään yllättäen Piillä oli kuumetta. Aavistelin jotain sellaista kun yöllä heräsin siihen, että vieressäni maannut karvamöykky oli ihan tulikuuma.
Saimme parin päivän kuurin kuumetta alentavia lääkkeitä ja lähdimme kotiin. Pii kieltäytyi edelleen syömästä eikä jaksanut käydä edes tarpeillaan. Sinä päivänä kun kuuri loppui eikä kissa ollut syönyt tai tehnyt tarpeitaan vuorokauteen, päätin käydä uudelleen lääkärissä. Ihan vaan varuiksi. Kuume oli onneksi laskenut, mutta syömättömyys ja juomattomuus oli johtunut kuivumiseen joten Pii sai nesteytystä karvapomppansa alle.
Olimme sen verran huolissamme Piin kunnosta, että emme antaneet sen vaellella ollenkaan yksin vaan pidimme sen koko ajan kanssamme ja ulkoilutimme sitä vain valjaissa siltä varalta että se olisi halunnut tehdä tarpeitaan.

Kipeänä syli on paras paikka. (tai vessanpytyn kansi)

Rentouttava piknikki Kaikki Thai ei mitään -tyyliin

Sunnuntai koitti ja Pii suostui jo syömään ja juomaan varovasti, mutta ei edelleenkään käymään tarpeillaan. Se ei siis todistettavasti ollut edes pissannut yli 2 vuorokauteen!

Näin sadekaudella aurinkoisia päiviä on vaihtelevasti ja tämä sunnuntai sattui olemaan yksi niistä kauniista pilvettömistä päivistä. Tommin netistä tilaamat retkimalliset riippumatot olivat juuri saapuneet ja halusimme päästä kovasti testaamaan niitä. Mutta emme halunneet jättää vielä vähän uupunutta kissaa oman onnensa nojaan. Ei hätää! Kissan voi ottaa mukaan! Mahtava idea, ihan kuin olisin itse keksinyt sen!

Pakkasimme siis riippumatot ja piknik-eväät, ostimme lähikiskasta termoslaukkuun jäitä ja lähdimme toiveikkaina matkaan. Pii matkustaa sujuvasti joko paidan alla tai olkalaukussani eikä tämä kerta ollut poikkeus. Olimme päässeet kotoa ihan jopa parin kilometrin päähän kun tunsin kädenlämpimän nestenoron valuvan laukun läpi reidelleni ja jatkaen sieltä hiljaksiin matkaa kohti pohjettani.

En saanut heti sanoitettua tapahtunutta mitenkään järkevästi joten huusin Tommin korvaan vain ”voieivoieivoiei!” Tommi pysähtyi tien sivuun ja kysyi mikä on hätänä. No, enää ei tavallaan mikään sillä kissan reilun kahden vuorokauden mittainen hätä oli nyt imeytettynä olkalaukkuun, lompakkoon, muistikirjaan, puhelimen kuoriin ja ennen kaikkea housuihini. En tiedä mikä aivohäiriö minulle siinä kohtaa iski, sillä olin ihan valmis jatkamaan matkaa tästä äksidentistä huolimatta. Tommi katseli hetken kusessa uivaa lahjettani ja totesi, että kyllä me nyt mennään kuitenkin kotiin korjaamaan näitä vahinkoja.

Kotona pesin sitten kissan hanurin ja jalkani ja heitin kusiset tavarat likoamaan (ne jotka liottamista kestivät). Sanoinko jo, että olin toki laittanut jalkaani juuri ostamani uudenkarheat norsupöksyt ja sujauttanut kissan neitsytmatkallaan olevaan olkalaukkuun?
Kaivoin siis kaapista tilalle reikäiset shortsit ja rikkinäisen laukun, siirsin rahani Tommin lompakkoon ja puhelimen mopon penkin alle.

Uusi yritys. Odotin koko sen vartin mittaisen ajomatkan ajan, että milloin kissa yllättää lämpimällä mutta kiinteämmällä lahjuksella mutta sitä se ei sentään tehnyt. Miksi vaivautua kun omistajalla oli valmiiksi roskiskamaa päällä?

Pysähdyimme matkalla kauppaan hakemaan juuri sillä hetkellä kovasti tarvitsemaani viiniä, mutta matka tyssäsi lyhyeen sillä muistin juuri että myös maskini oli jossain siellä sen kissanpissaisen, likoamassa olevan kassin pohjalla. Onneksi Tommilla oli yksi kuseton maski mukanaan, joten ostokset saatiin hoidettua. Perillä saimme jopa tavarat ihan viereemme parkkiin, sillä muistimme vielä hyvin sen visiitin tälle rannalle kun röyhkeät apinat sotkivat pamipäissään kaikki tavaramme.

Pii pääsi heti riippumattoilun saloihin käsiksi...

...Niin kuin ilmeestä näkee

Kaukana on kavala maailma

Rannalla oli erittäin leppoisaa ja siinä viiniä lipitellessäni ja piknik-eväitä nautiskellessani huomasin jo unohtaneeni maalliset ja kusiset murheeni. Tämä kyseinen ranta on erittäin hitaasti syvenevä ja vesikin oli vielä korkealla. Eivätkä aallotkaan olleet suuria niin kuin yleensä low seasonilla. Pitäisikö mennä oikein uimaan? Koronan mittaisen tauon jälkeen? Katselin sivusilmällä paikallisia lapsia, jotka olivat melskanneet vedessä jo muutaman tunnin varsin iloisen näköisinä. Tommi kävi pulahtamassa ja kehui kuinka ihanan lämmintä vesi oli. 

Tapojeni vastaisesti päätin elää hiukan ja mennä uimaan. Vesi oli todellakin mukavan lämmintä ja aalloissa oli kiva keinutella. Hetken kuluttua lähdin kohti rantaa ja tunsin meduusan limaisen ja polttavan iskun kädessäni. En nähnyt itse limanuljaskaa ollenkaan, joten yritin sokkona epäonnisesti väistellä sitä kuin norsu posliinikaupassa. Ei mitenkään yllättäen onnistuin tökkäämään jokaisen raajani meduusan hetuloihin. Nousin vedestä ylös huutaen tauotta VOI VTTU!! VOI VTTU!! VOI VTTU!!. Pidin ainoastaan pikkiriikkisen tauon siinä kohtaa kun paikallinen lapsiperhe ohitti minut kiirehtien. Epäilen, että he kyllä ymmärsivät kielimuurista huolimatta etten ollut kovin iloinen. Ei mennyt taas tämä paikallisten ihannoima ”viileä sydän” eli aina hillitty käytös ihan niin kuin elokuvissa.

Tepastelin rannalla kuin sähköiskun saaneena kiroillen ja raapien itseäni, sillä tämäntyyppinen meduusanisku tuntuu yhtä aikaa palovammalta ja miljoonalta kutisevalta hyttysenpistolta. Ei siis lainkaan vaarallista. Enemmänkin vttumaista.
Oikea ensiapu olisi etikka (ei ollut) ja/tai puhdas lämmin vesi (ei ollut) tai jopa kusi (se juna meni jo). Sen sijaan viruttelin iholle rykelminä nousevia vesikelloja jääpaloilla. Joka kerta kun sanoin AIJAJAI, Pii tuli hädissään lohduttamaan ja puskemaan kirveleviä ja polttelevia jalkojani. Se ei varsinaisesti vähentänyt sen paremmin polttelua kuin kutinaakaan.
Ihanan rentouttavia nämä meidän perheen piknikit!

Tämä x 4 raajaa = Auts.

Kotimatkalla kissa oli saanut tarpeekseen matkustamisesta ja kiemurteli kuin käärme pussistaan ulos. Pysähdyimme automaatille, sellaiselle kauniisti hoidetulle nurmikkokaistaleelle (niitä ei täällä muuten montaa ole) ja laskin Piin hetkeksi alas sillä en enää kestänyt sen kiehnäämistä kipeitä käsivarsiani vasten. Pii kuopaisi maata kerran tassullaan ja väänsi megatortut ihan siihen sisäänkäynnin eteen. Oliko kakkapusseja? Tai mitään pusseja? No ei ollut ei. Häpeillen jatkoimme matkaa kohti apteekkia ja toivoimme että illaksi iskisi oikein kunnon trooppinen rankkasade joka huuhtoisi ennätysjöötin mennessään.
Kiva juttu toki, että kissan rakko ja suoli olivat alkaneet taas toimia! Kotona hoivasin itseäni vähintäänkin riittävällä määrällä: ulkoisesti hydrokortisonilla ja sisäisesti viinillä.

Ensi sunnuntaina suunnittelimme lähtevämme uudelle piknikille, mutta koska Kummituskissa ei vaadi enää jatkuvaa huolenpitoa ja ruoka menee todistettavasti paitsi alas että tulee ulos, niin ensi kerralla mukaan pääsee vuoden nerokkain koira -palkintoa odotteleva Oho. Eiköhän sekin reissu mene taas kirjaimellisesti reisille. Siitä lisää ensi kerralla.