Vasara ja nauloja - rakennusprojekti Thaimaassa

Pientä pintaremonttia

Olen melko varma, että paras tapa menettää entuudestaan horjuva mielenterveytensä on aloittaa rakennusprojekti Thaimaassa. Tai mopopelkoisena joutua pikku äksidenttiin. Kaikkein parasta on tehdä nämä molemmat samanaikaisesti. Ja heittää vielä kirsikkana kakkuun useampi friikkutyötehtävä täsmälleen samalla deadlinella.

No niin, nyt kun on käyty läpi se asia miksi blogissa on ollut hetken aikaa hiljaista, voidaankin siirtyä itse asiaan.

Työturvallisuus tapissa thaimaalaisittain

Jotenkin hävettää sanoa, että on tullut tässä nyt tehtyä vähän enemmän hommia viime aikoina. Voin vaan kuvitella mitä meidän kymmenen euron päiväliksalla raatavat raksaukot siihen sanoisivat ”Joo kuule, se näyttääkin tosi rankalta kun istut tai jopa makaat sen koneesi kanssa siinä näpyttelemässä. Ai että oikein monta tuntia putkeen? WOW!? Missä mitalikaapin avain on, tuokaa tälle naiselle palkinto siitä hyvästä, että hän jaksaa liikuttaa käsiään näppäimistöllä ja hiirellä!!”

Missä mitalikaapin avain on, tuokaa tälle naiselle palkinto siitä hyvästä, että hän jaksaa liikuttaa käsiään näppäimistöllä ja hiirellä!!

Erinäisten pohdintojen jälkeen päädyimme rakennuttamaan Tommille erillisen studiotilan tuohon muutaman kymmenen metrin päähän takapihalle. Tai no, kyllä minäkin siellä toki saan ja voin myös tehdä töitä, mutta koska Tommi oli asian suhteen paljon määrätietoisempi ja innokkaampi, niin annoin hänelle heti suosiolla ohjat ja siirryin itse takavasemmalle. Tämä on ollut toistaiseksi mahdollisesti viisain päätös jonka olen ikinä elämässäni tehnyt.

Rakennusmestari ja tulkki

Hieman statistiikkaa:

• Raksa on nyt ollut käynnissä 20 (pitkää) päivää

• Jiab on laihtunut 12 kg

• Tommi on huutanut VOI VTUN HANNUT 487 kertaa

• Työnjälkeä on korjattu/purettu vähintään joka toinen päivä, eli 10 kertaa

• Kuinka monta kertaa keskivertoihminen ulostaa päivän aikana? Kerro se kolmella ja mieti monta ihmiskakkaa meidän takapihallamme parhaillaan maatuu.

• Vähintään 25 erilaista piristävää juomaa (kahvia, energiajuomia, colajuomia) nautitaan työmaalla joka päivä. Se tarkoittaa noin 500 lasipulloa/tölkkiä makaamassa raksan ympäristössä ja huutamassa nimeäni.

Paikallinen puutavarakauppa

Hämmentävän nopeasti tuo mökki on silti tiluksille kohonnut. Parhaillaan duunarit hinkuttavat betoniharkkojen pintaan jotain, no pinnoitetta (no en tiedä oikeita termejä millään kielellä, tuli varmaan suurena yllätyksenä) ja tekevät töitä usein aamukuuteen saakka. Sitten joskus aamulla he häviävät raksalta, menevät kotiin nukkumaan ja palaavat taas tekemään jonkun 16-20 tuntisen työpäivänsä. Perjantai on muslimien pyhäpäivä joten silloin tehdään ”vain” puoli päivää, ellei sitten taas yöllä rehkitä, mutta yhtä ainutta kokonaista vapaapäivää äijät eivät ole pitäneet. Jiab on alati pienenevästä mahastaan vilpittömän iloinen, joten olen tässä miettinyt, että pitäisikö häneltä oikeastaan alkaa ottaa rahaa vastaan tästä äärettömän tehokkaasta work your ass of to become fit -tiiviskurssista?

En ole ainoa jolla menee hermo. Joka päivä :D

Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa

Jiabin tärkein tehtävä on toimia tulkkina Tommin ja duunareiden välillä. Asia toimii niin kauan hyvin, kuin hän tosiaan vain tulkkaa asiat yksi yhteen eikä tee omia päätelmiään. Yksi tällainen päätelmä johti puolen päivän purkuhommiin. Toki ilmoitimme heti kärkeen että palkkaa ei mokailusta makseta ja sen jälkeen purkutyöt ovat vähentyneet eksponentiaalisesti.

Ukot ovat myös keksineet hauskoja ehdotuksia, kuten että jos he itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat tekemään normaalin työpäivän lisäksi puolikkaan päivän lisää, niin maksetaanko siitä normaalin korvauksen (1 päivää töitä, 1 päivän palkka, 1,5 päivää töitä 1,5 päivän palkka jne) lisäksi ylityökorvauksia. Minä laitoin tässä vaiheessa kädet korville ja aloin huutaa.

Vähintään vastaavaa huutoa on kuulunut minun suunnaltani tämän lisäksi ainakin kolme kertaa:
1. Jiab kertoi, että työmiehet paskovat pihalle. He eivät missään tapauksessa voi käyttää meidän vessaamme, koska he haluavat käydä kyykkykakalla länsimaisen pöntön sijaan. Sen jälkeen kun olin varsin selkeästi käsillä demonstroiden ja kaikilla osaamillani kielillä (vain hieman ääntäni korottaen) kertonut, että koirat tulevat löytämään nämä aarteet ja sen jälkeen on piru irti, viesti meni perille. Koirat joko syövät läjät, kierivät niissä tai tekevät molempia ja tulevat  sen jälkeen kotiin nuolemaan meidän naamojamme.

2. Muovin polttaminen. Minä olin äskettäin kolmepäiväisessä koulutusmiitissä kaikkein Thaimaan Trash Hero -jaostojen vetäjien kanssa. Ja kuuntelin siis myös kolme päivää luentoja muovin ja erityisesti sen polttamisen haitallisuudesta. Jiabiin toimii parhaiten pelottelu, joten kerroin hänelle, että nyt kun siinä hengittelette niitä muovisavuja, niin ne eivät poistu koskaan elimistöstä ja saat syövän. Ja ne samat myrkyt kulkeutuvat kuusi sukupolvea eteenpäin. Jätin toki kertomatta, että lähinnä nainen voi raskauksien kautta välittää elimistönsä myrkkyjä eteenpäin, mutta Jiab ei koskaan kyseenalaista tai vaadi lähdeviitteitä, joten hän lupasi pelästyneenä ettei muovia enää polteta.

3. Minä kävin Tommin sijaan hakemassa ukoille virvokkeita. Virhe. Kun olin raahannut kolme kassia tarkalleen määriteltyjen brändien (Pepsiä eikä Cokista jne) tölkkejä ja pulloja herroille, ensimmäinen kommentti Jiabilta oli ”Möö, missä jäät on?”. NO VTTU KAUPASSA VTUN HANNU KUN ET ERIKSEEN PYYTÄNYT TUOMAAN NIITÄ!! Jos Jiab alkaa selittää minulle sanaakaan koko projektista, niin vaiennan hänet heti alkuunsa. Jos ymmärtäisin koko asiasta mitään tai ylipäätään sanaakaan Jiabin puheesta, niin ehkä jaksaisin kuunnella. Näinhän ei nyt ole asianlaita.

Mahdollisesti vielä reilun viikon nämä meidän tilukset ovat kuin kauppatori kunnes raksaäijät lähtevät ja sitten aletaan pohtia sisätöitä. Paikallisen laatoituskulttuurin tuntien Tommi mietti, että pitäisköhän sitä vaan itse opetella laatoittamaan lennosta? Silleenhän noi paikallisetkin täällä jäljestä päätellen tekevät.

Yöraksa

 

Menolippu Long Island Ice tea -junaan

Reilu viikko takaperin oli yhden hyvän kaverin ravintolan avajaiset ja olin itsekin juuri saanut kuulla hyviä uutisia työrintamalta. Klassinen ”no josko sitä pari drinksua ja ajoissa kotiin nukkumaan” -itsepetos päättyi viimeistään siinä kohtaa kun lunastin matkalippuni niin sanottuun Long Island Ice Tea -junaan. Jossain vaiheessa iltaa yötä, sopivasti kun kaatosade rysähti niskaan, päätimme lähteä kotiin. Minä arvatenkin matkustajan paikalla ajamisen sijaan. Olemme sen verran saarilaistuneet että jätämme aina mopoon avaimet virtalukkoon. Tällä kertaa joku avulias aatu oli ottanut mopon avaimet talteen. Tällaista käy toisinaan kun jättää kyytimensä jonkun resortin eteen ja henkilökunta ottaa avaimet respaan jotta kukaan ei varastaisi mopoa. Kurjempi homma, että avainten ottajaa ei vaan näkynyt mailla eikä halmeilla ja meitä oli siinä 4 ihmistä ja yksi kulkuväline. Haahuilimme kaatosateessa aikamme etsimässä taksia, mutta koska low season, niin eihän niitä missään ollut.

itsepetos päättyi viimeistään siinä kohtaa kun lunastin matkalippuni niin sanottuun Long Island Ice Tea -junaan

 

Lopulta päädyimme epätoivoiseen ratkaisuun jossa Neng ajaisi minut ja Tommin ensin kotiin ja tulisi sitten hakemaan Villaan ja viemään hänetkin kotiin. Matka tyssäsi säkkipimeässä kaatosateessa Lantan ainoan oikean karaokebaarin edustalla olevaan jäätävän kokoiseen kuoppaan. En ehtinyt itse tajuta mitään muuta kuin sen, että olimme kumossa ja toiseen polveeni sattui järjettömän paljon.

Ravintolasta ryntäsi heti ihmisiä auttamaan meitä, mutta siinä kohtaa, samalla hysteerisesti parkuen, vakuutin auttajille, että kaikki on erinomaisen kunnossa enkä itse ainakaan tarvitse mitään apua. Olin varmaan hemmetin uskottava… Tuo ”kyllä mä itte pärjään” -osa suomalaisuutta muuten istuu näemmä aika tiukassa ihmisen perusluonteessa. No eipä silti, ei Nengkään halunnut apua ja hän sai kuitenkin aikamoiset ruvet naamaansa ja iskun kylkiluihin. Sen sijaa Tommin pantterimainen reaktionopeus pelasti hänet pahemmilta vammoilta.

Lopulta linkutimme likomärkinä, Tommi urhoollisesti hysteeristä yksijalkaista vaimoaan tukien, vajaat pari kilometriä kotiin. Huuhtelin haavan vedellä niin hyvin kuin pystyin ja menimme nukkumaan.

Anteeksi, mutta polvessani taitaa olla vuotava persreikä

Seuraavana päivänä tarkastelin haavaa ja mietin hitusen huvittuneena sitä tosiasiaa, että meillä ei ole ihmisten lääkekaapissa kuin laastareita. Koirille on sen sijaan kaikki mahdolliset puhdistusaineet, vanut, salvat ja voiteet.

Jatkoin haavan huutelua vedellä, mutta kun se alkoi sylkeä sisuksistaan epämääräisen väristä visvaa päätin käydä apteekissa ja konsultoida muutamaa suomalaista hoitoalalla työskentelevää kaveriani.
Omasta mielestäni pärjäilin kivasti, vesihuuhtelua, ilmakylpyjä ja satunnaista desinfiointiaineen ruiskimista haavaan, joka alkoi näyttää koko ajan enemmän persreiältä.

Kävin varuiksi myös vakilääkärimme Kanin vastaanotolla, mutta hoitajat sanoivat hänen olevan lomalla eikä heillä ollut mitään tietoa milloin hän on tulossa takaisin. Minähän en normaaleja klinikan kiskurihintoja maksa joten päätin hoitaa itse haavani perskuta. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?!

Minähän en normaaleja klinikan kiskurihintoja maksa joten päätin hoitaa itse haavani perskuta. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?!

Samaan aikaan koitin tehdä töitä joko makuuasennossa tai polvi erilliselle tuolille nostettuna. Hoidin myös Trash Heron asioita ja kävin neuvottelemassa yhdellä meitä sponsoroineella klinikalla heidän halukkuudestaan lahjoittaa meille pari ensiapupakkausta vapaaehtoisten mahdollisia pieniä haavoja ajatellen. Siinä aulassa seisoessani henkilökunta näki roisin persreikäpolveni ja he kukin vuorollaan tarkastelivat sitä epäluuloisena.

Oikeasti nää on kaikki tosi kivoja tyyppejä. Paitsi toi karvan verran sadistinen huivipäinen haavanputsaaja

Minä selitin ylpeänä kuinka hienosti olin ihan itse osannut hoitaa haavaani. Hoitajat hymyilivät kohteliaasti ja totesivat melko tiukasti ”kuulkaas rouva, nyt on nimittäin niin, että täällä ei haavoja voi hoitaa suomalaisilla konsteilla. Hanavesi on likaista ja haava on nyt niin tulehtunut, että se on raavittava kokonaan puhtaaksi vereslihalle.”
Kylmä hiki kohosi otsalleni paitsi siitä ajatuksesta että kukaan edes hipaisisi koko ajan kivusta tykyttävää persreikähaavaani, myös siitä mitä tämä lysti tulisi maksamaan. No, en itse asiassa jättänyt näitä kumpaakaan huoltani ajatuksen tasolle vaan sanoin, että olen persaukinen polven lisäksi kukkarostani ja kukaan ei tule lähellekään haavaa ilman että minulta on taju kankaalla.

Pääsimme henkilökunnan kanssa heti erinomaiseen yhteisymmärrykseen: nukutuksen sijaan polvi puudutettiin, raadeltiin puhtaaksi ja maksoin kaikesta lääkkeineen kaikkineen kolme eurokymppiä mikä oli puolet normihinnasta. Hoitajat käskivät tulemaan jatkohoitoon takaisin seuraavana päivänä. Lupasin kauniisti hymyillen ja tiesin jo sillä hetkellä valehtelevani.
Jatkoin kotihoitoa, tällä kertaa tosin puhtaalla vedellä ja pihkasalvalla, mutta eihän se taas vahvasti mennyt. Kun sitten muutama päivä myöhemmin menin taas klinikalle hakemaan niitä aiemmin sovittuja lahjoituspakkauksia, sain jo melko närkästyneen saarnan aiheesta ”eikös sua jo kerran varoitettu”.

Tällaisen hienon paketin ammattilaiset tekivät

Tällä kertaa puudutusaine ei tehonnut juuri lainkaaan ja halusin lähinnä kumauttaa nyrkillä otsaan sitä sadistista hoitajaa joka ronkki märkivää reikää ainakin puoli tuntia. Oikeasti, mikä teitä terveydenhoitoalan ihmisiä vaivaa? Miten te voitte nauttia toisten mätien (pers)reikien kaivelusta?! * Olin sen verran kivuissani ja kiukkuinen, että kysyin tämän myös suoraan myös minua hoitaneilta sairaanhoitajilta. He nauroivat kaikki siinä ringissä ympärilläni ja ihastelivat kuinka kaunis pinkki iho sieltä haavasta löytyy kunhan vaan ensin helvetikseen raaputtaa ja kiduttaa potilasta.

Tällä kertaa lupasin oikeasti tulla jatkohoitoon. Ilmeisesti henksu ei uskonut minua, sillä he vakuuttivat, että seurantakäynti maksaa vain 2,5 euroa, kunhan vaan lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon tulla oikeasti paikalle.
Toisella kerralla olin jo oppinut virheistäni. Kotona kävelin suoraan Tramadol-purkille ennen kuin se oikea Kipu alkaisi puudutusaineen vaikutuksen lakattua ja ihan just kohta kun olen kirjoittanut tämän postauksen loppuun, menen kiltisti jatkohoidattamaan haavani niin kuin lupasin.

Vinkki teille kaikille muille tee-se-itse -lääkäreille. Älä tee niin kuin minä tein ja olet jo pitkällä.


*Oikeasti kaikki sairaanhoitoalan ihmiset tekevät tärkeää työtä josta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Niin kauan siis kun pysytte kaukana haavoistani tai iskette suoneen riittävän esilääkityksen. 😆