Pamipäisiä apinoita ja muita Thaimaan ihmeitä

Uusi ja toivottavasti ehompi vuosi 2020

No niin, se on sitten joulunpyhät ja uuden vuoden juhlinnat onnistuneesti takanapäin. Uuden vuoden yönä istuimme rannalla katsomassa ilotulituksia ja kelailemassa mennyttä vuotta. Pakko myöntää ettei vuosi 2019 jäänyt omaan mieleemme ihan kaikkein parhaana vuotena. Se oli vuosi jonka aikana olen joutunut pettymään ihmisiin enemmän ja raskaammin kuin ikinä aiemmin elämässäni. Menetimme myös rakkaan perheenjäsenemme, jota edelleen ikävöimme kovasti. RIP Hiisi, toivottavasti siellä jossain on joka päivä tarjolla maksalaatikkoa. 💕
Toisaalta mennyt vuosi ja kariutuneet ihmissuhteet ovat myös opettaneet paljon, esimerkiksi ihmisvihaa (no oliko tämä jo liian mustaa? Ai niin, liian mustaa huumoria ei ole olemassa!) ja erottamaan ystävät ”ystävistä”. Olen joutunut todistamaan miten välinpitämättömästi ihmiset pahimmillaan suhtautuvat eläimiin, miten yllättävän paljon kuraa joutuu ottamaan niskaan vapaaehtoistöistä ja myös ehkä kokemaan osani siitä miten kohtelu asuinmaassa voi muuttua kun on, no jos ei nyt väärän värinen, niin ainakin ulkomaalainen. Viime vuosi oli myös hieno muistutus siitä kuinka hienoja, aitoja, oikeita ja välittäviä ystäviä minulla myös on ja kuinka kaikesta tapahtuneesta paskasta huolimatta saamme edelleen asua täällä paratiisisaarella oman pienen miniperheemme kanssa.
No niin, lässytykset sikseen ja asiaan.

:D

Prinsessapäiväkirjat

Jos et tiedä kehen viittaan prinsessalla niin käy kurkkaamassa tämä postaus. Kenellekään ei tule varmaankaan yllätyksenä ettei hän ole maksanut meille velkojaan lupauksistaan huolimatta. Syyt vaihtelevat alvariinsa, mutta säilyttävät kyllä yhdenmukaisesti epäloogisuutensa. Viimeksi kun penäsin häneltä rahoja, niin hän sanoi, että hänen ei kuulemma tarvitse vastata minulle mitään koska hän lainasi rahaa Tommilta. Mikä on sikäli hauska väite, että meillä on ollut Tommin kanssa yhteiset rahat jo ennen kuin aloimme virallisesti seurustella. Ei ole siis olemassa minun tai sinun rahoja, ainoastaan meidän rahoja. Mutta prinsessa, omasta erinomaisuudestaan ja kauneudestaan sokaistuneena ilmeisesti kuvittelee että hänellä on vielä jonkunlainen ystävyyssuhde Tommin kanssa.



Latvialainen ex-poikaystävä alkaa pettymyksekseni taipua. Hän pohtii, josko häntä mahdollisesti kymmeniä kertoja pettänyt, kaikesta valehdellut ja käsittämättömän määrän rahaa lypsänyt entinen narsistinen tyttöystävänsä voisi kuitenkin muuttua jos hän oikein yrittää. Me olemme niin väsyneitä toimimaan Leelian lepotuolina enää kenellekään, että totesimme että omapa on mielenterveytensä. Niin tosiaan ja toisin kuin prinsessa meille kertoi, tämä pariskunta ei ole tavannut vuosia sitten Ruotsissa jossa hän oli vaihto-oppilaana. Mahdollisesti siksi ettei hän ikinä ole vaihto-oppilaana ollutkaan. Missään maassa. Latvian mies oli siis juuri Tinderistä poimittu uunituore uhri kun hän tuotiin meille näytille ”vanhana ystävänä”.

Ehkä kuitenkin sairain käänne joka tässä viime postauksen jälkeen on selvinnyt on se, että siinä vaiheessa kun hän kertoi edelliselle poikaystävälleen olevansa raskaana, hän halusi todistaa asian näyttämällä positiivisen raskaustestin. No se on varmaan aika normaalia. Mutta myöhemmin tämä poikaystävä löysi vessan roskiksesta pullollisen ureaa. On siis enemmän kuin todennäköistä että tämä sairas sekopää on pyytänyt joltain raskaana olevaa tuttuaan kusemaan pulloon. Tämä herättää minussa erilaisia kysymyksiä. Kuten että vaikka miten lähtisin rakentamaan tällaista pyyntöä ja miten perustelisin sen? Ja jos taas olisin virtsaa lahjoittava osapuoli, niin minkälainen selitys minulle oikeasti menisi läpi että suostuisin moiseen. Maailma ja erityisesti tämä narsistisen ihmisen päänsisäinen maailma ei lakkaa ihmetyttämästä minua.

Noidannuoli

Luulen, että viimeaikaiset vtutukset ovat pakkautuneet minulla enimmäkseen selkään (vaihteeksi hartioiden sijaan!) ja siksi se on vihoitellut jo yli kuukauden. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta jonkunlainen jomotus on ollut jokapäiväistä.

Jos vielä kuulen kerrankin selitykseksi sen, että hei se kipu varmaan johtuu siitä kun olet niin pitkä, niin olen aivan valmis alkamaan pienimuotoisesti väkivaltaiseksi. 

Niin joo ja siis jos vielä kuulen kerrankin selitykseksi sen, että hei se kipu varmaan johtuu siitä kun olet niin pitkä, niin olen aivan valmis alkamaan pienimuotoisesti väkivaltaiseksi. En ensinnäkään löydä tähän typerään oletukseen yhtään sellaista vastausta joka ei saisi vastapuolta vähintään loukkaantumaan, mutta mieluummin ihan vaikka itkemään. Selkäkipu kun ei kysy ihmisen pituutta. Tai jos kysyy, niin miksi minulla on pahoista selkäkivuista kärsiviä lyhyitä kavereita? Tai terveselkäisiä pitkiä? Tällä logiikalla jokainen lyhyt selkäkipujaan valittava ihminen kuvittelee oireensa. No niin, sainpa tämänkin patoutuman purettua. Kiitos ja anteeksi.

Kävin jo apteekissa muutamaan otteeseen hakemassa troppeja jotka auttoivat ehkä hiukan kipuun mutta lähinnä laittoivat pakin sekaisin.
Kliimaksi tässä selkäsaagassa kuitenkin saavutettiin jokunen ilta sitten kun nappasin käteeni polvenkorkuiselta pikkupöydältä viinilasin. Mahdollisesti se oli joku ylempi taho siellä jossain joka yritti melko selväsanaisesti vihjailla jotain, mutta yhtäkkiä tunsin niin massiivisen vihlaisun selässäni että jähmetyin niille sijoilleni. Muistaakseni hoin vieressä istuvalle Tommille (noin kolmensadan kirosanan saattelemana) että nyt tapahtui jotain, selkä meni, en uskalla liikkua, mitä helvettiä, halvaannunko mä tähän paikkaan. Sain ojennettua lasin pois kädestäni ja köyrättyä itseni puolen metrin päässä sijaitsevaan sänkyyn sikiöasentoon.

Otin kaikki ne apteekista aiemmin hommaamani lääkkeet sekä pari Diapamia siinä toivossa että ne joko aukaisisivat lihasjumin (tai mikä siellä ruodossa nyt ikinä olikaan vialla) tai vähintään saisivat tajun kankaalle. Valitettavasti kumpikaan toiveeni ei toteutunut. Vessassa käydessäni ja pytyllä kivusta itkiessäni koin yhden elämäni tähtihetkistä miettiessäni puolitosissani että kuinka paha juttu se nyt sitten oikeasti on jos jättää kerran hanurin pyyhkimättä koska force majeure. 

4 tunnin kiroilun ja itkun jälkeen Tommi teki päätöksen että emme odota tämän tilanteen kanssa aamuun vaan lähdemme nyt klinikalle. Kello oli jotain puolenyön paikkeilla eikä lääkärin puhelimeen vastannut heppu selvästi suostunut ymmärtämään, että emme asu resortissa vaan talossa. Tommi koitti sitkeästi antaa ajo-ohjeita ilman että viesti meni edes etäisesti perille. Lopulta luovutimme ja päätimme koittaa päästä perille omalla mopolla. Matkahan ei onneksi ollut pitkä ja Tommi ajoi niin tasaisesti kuin ikinä osasi, mutta oli se aika helvetillinen reissu silti. Ehdin juuri ja juuri pyyhkiä enimmät tuskankyyneleeni poskiltani ennen kuin astuimme klinikan ovista sisään.

Läääri muisti minut aiemmasta kerrasta, tuskin hyvällä, sillä olin vastoin hänen ohjeitaan laiminlyönyt polvihaavani hoidon jonka vuoksi se tulehtui ihan huolella. Siinä minä siis makasin sairaalavuoteella, iso arpi polvessa muistona edellisestä kerrasta kun hän iski eteeni taulukon jossa oli eri värisiä piirrettyä naamoja ja numeroita ykkösestä kymppiin ja kysyi missä numerossa mennään tämän sinun kipusi kanssa. Mitä tekee tyhmä suomalainen ”ei tää niin paha ole”-kulttuurikasvatuksen saanut ihminen? Näyttää kasia!!! Tommi katsoi minua silmiään pyöritellen ja sanoi että olisit nyt saakeli sanonut 35 niin olisit saanut heti jotain kunnon kivunlievitystä.

Sen sijaan sain maailman hitaimman tipan jossa kuulemma oli jotain kipulääkettä. Tipan piti olla valmis 10 minuutissa, mutta 20 minuutin jälkeen (siinä numeron ”kahdeksan” kivussani) kysyin hoitajalta, että eikö toi tippa ole melko hidas, sillä yksi pikkuriikkinen tippa tippui pussista vain joka 3. sekunti. Kyllä, otin aikaa. Olin siis sitä ennen toki jo koittanut säätää tipan nopeutta ihan omatoimisesti salaa siinä onnistumatta. ”Kyllä vaan, on ihan liian hidas, haluaisitko ehkä peiton” harjoittelijahoitaja kysyi koska ei hänellä ilmeisesti ollut parempaa apua tarjota. Minä lähinnä halusin että tippa alkaisi vaikuttaa ennen kuin kaikki yhdessä juhlittaisiin seuraavaa vuoden vaihtumista. Mutta otin sitten sen tarjotun peiton vastaan.  Lopulta tunnin jälkeen se arviolta kahden ruokalusikallisen kokoinen nestepussi oli valunut suoneeni ja lopputuloksena olin tokkurainen ja ehkä enää kipuasteikon nelosessa. 
Sain kotiin mukaan pussillisen lääkkeitä (osittain samoja tehottomia joita olin jo aiemmin ostanut apteekista) ja epikriisin jossa luki ”pain when pick up trash”. Trash, glass, same same.

Kyseinen klinikka on sponsoroinut Trash herolle ensiapupakkausia ja he muistivat minut varmasti niistäkin yhteyksistä. Sain ehkä siksi hoitajalta ihan pantomiimiesityksen siitä missä asennossa niitä roskia kuuluisi poimia ettei selkä kipeytyisi. Mulla oli siinä kohtaa varmasti aikamoinen tonnin seteli -ilme naamallani. Nimimerkillä osapuilleen 100 rantasiivousta takana ilman selkäongelmia.

<3

Eksynyt nukkumatti

Selkäkipu ja yleinen stressi ei ole vaikuttanut kovin suopeasti unenlahjoihini. Jotka ovat muuten olleet suurilta osin elämääni kadehdittavan hyvät. Niin hyvät, että ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen nukahtanut palavereihin ja koulunpenkillekin. Myös eturiviin.

Huonot unet ja kivut tekevät toisista ihmisistä hiukan kireitä. Tai paljon. Ja minä kuulun tähän jälkimmäiseen ihmisryhmään. Niinpä olen viettänyt jo lukuisia viikkoja öitäni katsoen huonoimpia dokumentteja joita Netflix on minulle osannut tarjota. En ole ikinä edes käynyt salilla, mutta jostain syystä minulla on outo perversio erityisesti kehonrakennusdokumentteja kohtaan. Mahdollisesti koska ne ovat aina takuuvarmasti riittävän huonoja. Nukkumatti on tullut kylään yleensä vasta joskus 4 aikaan aamulla, joten en ole myöskään jaksanut nousta kovin aikaisin.

Jostain käsittämättömästä syystä vuokranantajamamma Pha on alkanut hiippailla meillä salaa aamuisin. Ennen hän tuli aina iltapäivisin hoitamaan rehujaan ja jutustelemaan, mutta nyt hän on alkanut tehdä kasviensa hoivaamisen kukonlaulun aikaan aamulla. Muuten kiva, mutta hän ei vielä toistaiseksi kertakaan ole onnistunut tekemään sitä herättämättä meitä. Meillä on nimittäin täällä kodissamme pieni terhakas tomppelikoira joka kuulee kyllä jokaisen ylimäääräisen ulkoa kantautuvan rasahduksen. On se sitten perheeseen kuulumaton kissa, kulkukoira, naapurin ukko tai vuokranantaja. Ja siis olen tästä Moulan ominaisuudesta yksinomaan ylpeä. Se on hieno pieni takkutukkainen vahtikoira.



Tomppelikoiran lepohetki pikku"veljen" kanssa

Sitä vtutuksen määräää, kun on saanut nukuttua jonkun 3,5 tuntia ja herää sitten koiran hälytysääneen on vaikea kuvailla.

Sitä vtutuksen määräää, kun on saanut nukuttua jonkun 3,5 tuntia ja herää sitten koiran hälytysääneen on silti vaikea kuvailla. Etenkin kun näen verhon raosta että Phahan se siellä taas kuokkii istutuksiaan. Yhtenä päivänä hänellä oli mukanaan joku vanhempi ukko joka niitti heinää pihalta, ilmeisesti lehmilleen. Eikä siinä mitään, mutta onko se pakko tehdä mahdollisimman aikaisin aamulla ja parin metrin päässä meidän kodistamme kun sitä heinää riittää pihalla vaikka muille jakaa.
Tällainen yllätysherääminen aiheuttaa luonnon kutsun eli on pakko mennä vessaan. Jonne edelleen pitää mennä ulkokautta. Kerran tämä välikohtaus aiheutti minussa niin suuren elinkasvuston otsaan etten pystynyt sanomaan mitään nähdessäni Phan. Päästin peräsuoli pitkällä haukkuvan Moulan tarkastamaan tilukset ja pelästyttämään mamman, kävelin vessaan, teeskennellen todella surkeasti etten nähnyt häntä ja kohta takaisin sisälle. Edelleen mykkänä. Joo, tiedän, ei kuulu tähän kulttuuriin. Tein sillä tavalla tuhmasti, että jätin hymyt ja small talkit väliin.

En tiedä mistä nämä salaiset puutarhanhoitoreissut ovat saaneet alkunsa. Epäilen, että tässä on taas joku paikallinen kasvojen menetys -episodi meneillään. Raksan piti nimittäin käynnistyä uudelleen jo kuukausi sitten eikä Pha ole maininnut asiasta sanallakaan. Toisin sanoen hänellä ei ole rahaa jatkaa rakentamista ja häntä hävettää se. Meitä viivästys ei haittaa ja olemme sen monta kertaa sanoneetkin, mutta tiedä sitten.

Pamipäiset apinat

Toisinaan päätämme että on parempi pakata reppu ja lähteä naapurisaaren autiorannalle rauhoittumaan ja lataamaan akkuja. Siellä, kilometrien mittaisella rannalla ei yleensä törmää kuin muutamaan lehmään ja paikallisiin simpukanpoimijoihin. Tällaisen reissun teimme reilu viikko sittenkin kun kaipasimme vähän kahdenkeskeistä aikaa.

Rapujen pyörittelemiä hiekkapalleroita rannalla

Jätimme tavaramme puiden alle varjoon ja menimme mereen lillumaan pitkäksi toviksi. Olimme nähneet rannalla apinoita, mutta ne eivät näyttäneet pyörivän meidän tavaroidemme lähellä eikä meillä muutenkaan ollut mitään syötävää mukanamme. Uimasta tullessamme huomasimme, että Tommin koko laukku oli käännetty ylösalaisin ja sen sisältö oli paiskottu ympäriinsä. Jostain syystä muovitaskussa ollut ajokorttikin oli yritetty repiä kotelostaan ulos.
Lompakko löytyi onneksi metrin päästä muuten koskemattomana, kaikki rahat tallessa. 
Erikoisin asia oli silti se, että nämä röyhkeät kädelliset olivat kaivaneet Tommin laukusta kangaspussukan joka sisälsi lähinnä lääkkeitä. Apinat olivat avanneet pussukan vetoketjun ja vetäneet sieltä kitusiinsa kaikki Imodiumit ja Diapamit. Siis osanneet käyttää läpipainopakkauksia! Epäilen, että kyseisellä rannalla oli sen jälkeen yksi varsin erikoinen apinalauma jolla kaikilla oli melko vahva ummetus, mutta ilman siitä tyypillisesti seuraavaa harmitusta.



Tommin raadeltu lompakko ja pillerinmuruset

Tervetuloa Thaimaahan, täällä elämä on kuulemma varsin leppoisaa. :D

Naapurisaaren rantaviivaa