Surkastuneet sosiaalisuuslihakset ja muita korona-ajan ihmeitä

Kaikilta pääsy kielletty

Haluan ihan näin kärkeen pahoitella tätä nykyistä maailmantilannetta. Minähän tosiaan toivoin joulupukilta ja kaikilta muilta yhtä vaikutusvaltaisilta tahoilta mahdollisimman tylsää ja tapahtumaköyhää arkea. No, sain mitä pyysin ja enemmänkin. Korona tuli ja kaikki pysähtyi. Universumi vastasi. Sorry hei että te kaikki muut jouduitte mukaan tähän minun manifestointiini.

Ihan oikeasti elämä on ollut jotenkin epäilyttävän rauhallista viime aikoina. Ihan kuin tyyntä ennen myrskyä. Huomaan myös, että mitä vähemmän vietän aikaa ihmisten kanssa, sitä huonommin kestän enää niitä vähäisiäkään ihmiskontakteja joita vääjäämättä tupsahtaa tielleni. Mahdollisesti sosiaalisuus on kuin lihas joka surkastuu harjoituksen puutteesta. Minulla ei ole todistettavasti enää sosiaalisuuslihaksesta mitään jäljellä.

Olen ärsyyntynyt ihan poikkeuksellisen paljon tiluksille hankkiutuneista sankareista.

Olen nimittäin ärsyyntynyt ihan poikkeuksellisen paljon tiluksille hankkiutuneista perheen ulkopuolisista sankareista.

Paikallinen papparainen tupsahti taas jokunen päivä sitten meille kuin kotiinsa ja alkoi niittää heinää pihalta. Minua ei siis toki haittaa että hän hakee puhveleilleen apetta, mutta jotenkin arvostaisin vaikkapa tervehtimistä ja jonkunlaista viittilöintiä hänen aikeistaan. Pakko arvostaa vaarin kylmähermoisuutta. Hän pystyi toimimaan pihalla hyräillen muutaman tunnin verran välittämättä siitä että molemmat koirat rähjäsivät hinnoissaan vain muutaman metrin päässä hänen mopostaaan.

Entä sitten kun sataa? No silloin voi aina kurvata lähimmän vastaantulevan talon (esim. Meidän) pihaan ja mennä terassille pitämään sadetta. Ja siinä kun tappaa aikaa, niin miksi ei samalla ihan istuisi terassin tuoleille, järjestäisi tyynyjä mukavasti ja laittaisi tupakaksi. Me seurasimme Tommin kanssa uteliaina tätä tapahtumasarjaa studiolta valvontakameroista sillä emme toki voineet tietää tuliko täysin ventovieras ukko tosiaan odottamaan että sadekuuro menee ohi vai mahdollisesti tutkimaan seuraavaa ryöstökohdetta. Onneksi kyse oli ensimmäisestä vaihtoehdosta.

Olemme muutaman kuukauden tauon jälkeen piipahtaneet pikaisesti rannallakin ettei totuus saarella asumisesta pääsisi kokonaan unohtumaan

Sitten on se ryhmä ihmisiä jotka jostain syystä luulevat että meidän pihamme läpi johtaa polku nirvanaan. Tai johonkin maailman jännittävimpään paikkaan kuitenkin. No ei johda. Pihan poikki kulkeva kuoppainen hiekkapolku menee ihan vain varsin hyvin näkyvissä olevalle studiolle ja sinne kuuluisalle talonraadolle joka ei kaikesta päätellen valmistu koskaan. 

Keittelin ulkokeittiössä aamupuuroa kun pari turistia kurvasi mopollaan keskelle pihaamme ja selasi puhelintaan raivokkaasti. Tervehdin tyyppejä ja sen sijaan että olisin sanonut että voisitteko painua helvettiin siitä (niin kuin siis olisin halunnut reagoida) kysyin melko ystävällisellä äänensävyllä että tarvitsevatko he mahdollisesti apua tai etsivätkö he jotain paikkaa. Sen sijaan että tästä olisi käynnistynyt dialogi, tyypit huitoivat sanaakaan sanomatta minua siirtymään pois. Siis omalta (no vuokratulta) pihaltani. Aivan. 

Harkitsin hetken aikaa melko vakavasti että olisin päästänyt hihnassaan rähjäävän Moulan kertomaan pariskunnalle terveiseni Canis familirias lupuksen kielellä (ja hampailla) mutta sen sijaan painelin kuitenkin ovi paukkuen sisälle kihisemään kiukusta ja syömään puuroani.

Kirsikkana kakussa on toki meidän vuokranantajamme Pha jolla on tietysti kaikki oikeus tulla kylään, sillä omistaahan hän talot ja maat. Kyllä sitä silti saattaa silmä hieman nyrjähtää kun herää siihen että pihalle tuodaan maakuormia tai tilusten läpi rymistelee kaivinkoneita. Täällä on nyt ilmeisesti joku kaivinkonebuumi päällä, monessa paikassa kaivetaan eikä kukaan tunnu tietävän miksi. Meidän pihallemme pyörinyt kaivinkone oli matkalla viereiselle, Phan siskon omistamalle tontille josta laitettiin melkein kaikki kasvusto matalaksi. Kuulemma tehtiin tilaa hedelmäpuille.

Kysyin taas Phalta toiveikkaasti että millonkas se meidän taloprojektimme mahtaa edistyä. Kuulemma Koronan jälkeen. Sanoin mammalle, että me emme voi asua toista vuoden lopulla alkavaa puolen vuoden mittaista sesonkia enää 16 m2 studiossa että siihen mennessä olisi kiva jos saisi edes makuuhuoneen uudesta talosta valmiiksi. ”Non plomplem” oli vastaus joten katsotaan mitä tuleman pitää. 

<3

Kärsimysten tie

Tämä minimaalinen sosiaalisuus on saanut minut myös laajentamaan yksityisyyden reviiriäni hämmentävillä tavoilla. Meillä on ollut nyt jokusen kuukauden ajan tapana kiivetä vierastalon ikkunasta näkyvälle Golgataksi nimeämällemme kukkulalle eli kärsimysten tielle. Siellä on saanut tähän saakka yhdeksän kertaa kymmenestä puuskuttaa ihan oman porukan kesken, mutta nyt muutkin ihmiset ovat löytäneet ”minun” tuskien taipaleeni. Ei kai se muuten haittaisi, mutta ei ole hei kovin reilua viedä keski-ikäiseltä mukavuudenhaluiselta epäurheilulliselta kuntoilijalta onnistumisen riemua. Vai miltä luulet että tuntuu olla hiestä sokaistuneena, oksu suussa mutta itsensä voittaneena kukkulan huipulla vain nähdäkseen että joku nuori komea kolli juoksee sitä samaa rinnettä kepeästi ylösalaisin. Itse pääsin vaivoin - parilla tauolla- lyllertämään mäen kertaalleen ylös. 

Tai sitten vastaan tulee ihmisiä jotka kävelevät rinnettä hanuri menosuuntaan päin. Tai niitä koiranulkoiluttajia jotka hymyillen ehdottavat että minun kannattaisi myös päästää koirani vapaaksi leikkimään muiden koirien kanssa. Niin, no, Moula ”leikkisi” toisten koirien kanssa jahtaamalla vieraita sessejä raivopäisesti kohti horisonttia ja Oho ei takuulla osaisi enää tulla takaisin omistajiensa luokse. Eli ei, minun kurittomat piskini pysyvät hihnassa. 

En tiedä miten siihen sitten pitäisi suhtautua että osa koiranulkoiluttajista ottaa tätä nykyä meidät nähdessään puudelinsa kainaloon ja juoksee meistä ohi... En voi mitenkään uskoa että se ainakaan liittyisi peräsuoli pitkällä hihnassaan tempovaan Moulaan. Koirat, aina niiden kanssa saa hävetä ja kärsiä.

On se kyllä kumma kun ei saa nykyään edes piinata itseään rauhassa vuorikiipeilyllä. Alkaa vaikuttaa siltä, että minun on pakko palata ihmisten ilmoille kasvattamaan sosiaalisuuslihastani ja toleranssiani.

 

Kampaaja

Ajat eristyksissä muista ihmisistä ovat saaneet minut laiskistumaan entisestään ulkonäöstäni huolehtimisen suhteen. Jos jaksan kammata hiukset kerran viikossa, niin se on jo aplodien arvoinen suoritus. Ne ryysyt joissa täällä liikun tuskin kelpaisivat edes läheisen shelterin koirien makuualustoiksi. Meikit (ne kaikki 3 kappaletta) ovat nekin lojuneet laatikossa käyttämättöminä useamman kuukauden. Niinpä ajattelin, että voisin koittaa leikkiä taas vaihteeksi tyttöä ja käydä ehostamassa hiuksiani.

Täällä on alettu purkaa asteittain rajoituksia joten kampaamot saivat avata ovensa. Myöhemmin kuulin, että ainoastaan hiusten pesulle ja leikkaukselle, mutta koska en tiennyt tätä, varasin ajan myös värjäykseen. Siinä joutuivat nämä minun olemattomaksi kutistuneet sosiaalisuuslihakseni koville, kun istuin erittäin uteliaan ja puheliaan kampaajan käsiteltävänä lopulta 5 tuntia. Tommi oli jo melkein lähettämässä etsintäpartion perääni, sillä eihän hiusten sukimisessa mitenkään voi saada kulumaan viittä tuntia?! No, näemmä saa kun oikein yrittää. En ala nyt pureutua yksityiskohtaisesti koko reilun puolen työpäivän mittaiseen erittäin hankalan oloiseen prosedyyriin, mutta Suomessa vastaava setti on ottanut aina n. 2 tuntia. Suomalainen tehokkuus 💓

Täällä meillähän ollaan näennäisesti melko tarkkoja maskien käytöstä joten kysyin, että miten tehdään, pidänkö maskin päällä vai voiko sen ottaa pois. Ensin kampaaja oli sitä mieltä, että voin tehdä niin kuin itselleni on mukavinta. Täällä ei yleensä sanota mitään suoraan joten kysyin asiaa vartin päästä vielä uudelleen ja sillä kertaa sainkin tyypillisen thaivastauksen ”Minun puolestani voit ottaa pois, mutta jos joku muu näkee, niin siitä saattaa tulla sinulle vaikeuksia” Mikä siis suomeksi tarkoittaa lyhyesti että EI, pidät sen maskin naamallasi nyt vaan. Toki kampaamossa ravasi omistajan kavereita ilman maskia ja hän itsekin otti oman maskinsa aina välillä pois, mutta eipä nyt takerruta pikkuasioihin. Tämä on myös melko tyypillistä täällä. Kaikilla on maskit, mutta ne roikkuvat yleensä leuan alla tai jopa pelkän nenän päällä ja sitten niitä hiissaillaan ylös ja alas pitkin päivää.

 

Kampaaja oli itse lopputulokseen varsin tyytyväinen. Minähän olin toivonut suklaanruskeaa pohjaväriä vaaleilla raidoilla. Sen sijaan sain maantien harmaalla taitetun rusehtavat hiukset josta raitoja joutui etsimään suurennuslasilla. Minusta se on jo jonkunlainen saavutus, että pystyy muuttamaan asiakkaan luonnollisen värin alkuperäistä ankeammaksi värjäämällä moppia 5 tuntia. Kampaaja jaksoi suitsuttaa kuinka valtavan seksikäs minusta tuli ja kuinka iloinen mieheni tuleekaan olemaan minut nähdessään. Hän myös kertoi kuinka kaikki miehet haluavat, että heidän vaimonsa tuoksuu ihanalta ja on meikattu joka päivä. Että se on naisen tehtävä olla kaunis ja seksikäs jotta mies on onnellinen. Hiljensin sisäisen feministini ja naureskelin mielessäni sille kuinka huonosti kyseinen fröökynä tuntee Tommin.

Kun viimein pääsin kotiin, Tommi oli ensisijaisesti riemastunut ettei viivästys kotiintulossani johtunutkaan onnettomuudesta. Sitten hän ihmetteli että miten minun ruskeat hiukseni ovat muuttuneet maantienharmaiksi. Ja lopulta totesi, että voi ei kuinka paljon sun hiukset haisee kaikille aineille. Kampaajan ennustus ei siis valitettavasti osunut IHAN oikeaan.

Oho mikä kiukkupylly

Oho on nyt ollut meillä karvan vajaat 3 kuukautta. Tässä ajassa se on oppinut odottamaan ruokaansa kiltisti istuen, mutta siinä se sitten olikin. Nimeensä se reagoi ehkä noin joka 3. Kerta. Se myös saattaa vähän eksyä täällä meidän puolen hehtaarin metsän kokoisella tontillamme. Sen ehdoton lempiharrastus on ötököiden jahtaus. Heti pian noin puoli minuuttia sen jälkeen kun se on paikallistanut kärpäsen, sen leuat napsahtavat toiveikkaasti kiinni. Muurahaisia se sen sijaan toisinaan saalistaa ihan onnistuneesti, joten niitä roikkuu sitten puolisyötyinä sen huulissa ja partakarvoissa.

Edelleen se survoutuu väkisin sängyn alle, mutta ei pääse sieltä enää pois. Minulle on vieläkin mysteeri että miten se saa taiteltua itsensä n. Pienen kaljatölkin korkuiseen tilaan. Se on sentään oppinut, että pois päästäkseen sen pitää asettautua kyljelleen makaamaan jotta äiskä voi sitten kiskoa sen etutassuista pois pinteestä. Näin meillä. Vuoden älykkäin koira -palkintoa odotellessa.

Oho opettelee kokkauksen saloja

Oho kuinka ukkonen jännää ja pitää tulla ihan lähelle

Parasta Ohossa on ehdottomasti sen kiltteys, se on varsin leppoisa ja hyväntuulinen kaveri joka ei tee pahaa kärpäsellekään. Lähinnä siis siksi ettei se koskaan saa niitä kiinni. Niinpä olikin aikamoinen shokki kun koirat alkoivat yhtäkkiä tapella keskenään. Yksi kärhämä menee vielä normaalin välienselvittelyn piikkiin, mutta lopulta huomasin, että se oli aina Oho joka aloitti rähinät ja Moula joka koitti lopettaa ne siinä onnistumatta. Siinä oli kerran taas ihan hyvää piilokameramatskua käsillä kun koitin erottaa tappelevia koiria toisistaan ensimmäisellä käteeni osuneelta esineellä joka sillä kertaa sattui olemaan Tommin lenkkari. Sillä samaisella tossulla huitoen jahtasin hämmentyneen Ohon myös toiselle puolelle asuntoa.

Lopulta Oho alkoi hyökkäillä myös kummituskissan päälle ja minä aloin olla tosissaan huolissani. Perus positiiviseen tapaani maalailin jo kauhukuvia siitä kuinka joutuisin viemään Ohon takaisin shelteriin sillä en mitenkään voi pitää meillä koiraa joka hyökkii perheen toisten eläinten päälle. Koska käytös oli Oholle niin epätyypillistä, niin aloin epäillä että sillä voisi olla kipuja ja vein sen lääkäriin. Oltiin taas jännän äärellä kun selitin eläinlääkärille, että tämä meidän aiemmin kiltti koiramme on nyt alkanut hyökkiä muiden lemmikkiemme päälle ja epäilen että sillä on kipua. Lääkäri kysyi heti että mihin sitä sattuu. Sanoin että ei pienintäkään hajua mutta jossakin sillä on nyt oltava jotain vikaa. Olin epäilemättä sillä hetkellä jokaisen eläinlääkärin lempiasiakas.  

Lääkäri hetken tutkittuaan oli näkevinään että Oho ontui hiukan toista takajalkaansa joten se sai heti paikan päällä pistoksen kipulääkettä ja 3 päivän kuurin tabletteja kotiin. Ilokseni Ohon rähinät loppuivat siihen yhteeen reissuun. En tiedä mikä sillä oli, mutta on vaikea kuvailla kuinka huojentunut olin kun kiukkupylly vaihtui takaisin omaksi kiltiksi hömelöksi itsekseen.

Apinaorkesteri soittaa taas yhteen

Koiraton on huoleton, sanotaan. 

Seuraavassa postauksessa aion kertoa miten tällaisella thaimaalaisella saarella hoituu viranomaisten lahjonta rattijuoppoustapauksessa. Luulin nimittäin jo tietäväni näistä asioista jotain, mutta väärässä olin. Seuraavaan kertaan, heippa!