Rakas joulupukki, voisinko saada edes yhden ihan tavallisen päivän?

Tämä postaus tekisi mieli aloittaa vain pitkällä huokaisulla. Phuuuuuuuuhhh.

Rakas joulupukki, voisinko saada vaikka yhden ihan tavallisen päivän tälle vuodelle? Ihan yhden vaan. Sellaisen jossa ei pala päreet, ei tule itku ja jos oikein höveliksi rupeat, niin voisin vaikka leijua hetken kuvitteellisella vaaleanpunaisella hattarapilvellä mojito kourassa ja suu täynnä suklaata.

Sateenkaaren päässä on yksi tavallinen päivä, luulen.

Aloitetaan vaikka studion rakennusprojektilla. Sen jälkeen kun Jiab  antoi kenkää kaikille edellisille rakennusmiehille, niin elimme hetken aikaa jännittäviä aikoja.
Alkuperäiset työntekijät onnistuivat lykkäämään kaikki neljä talon näkyvää pilaria niin vinoon, että rakas pieni punainen vatupassini valutti pieniä krokotiilinkyyneliään niitä tarkastaessani.

Sanoin Jiabille, että soittaisi nyt heti välittömästi niille hyville laatoittajille, että osaavatko he korjata pilarit tai tietävätkö he jonkun joka osaa.
Jiab kuittasi asian ymmärretyksi, hävisi johonkin luurin kanssa, tuli takaisin ja kertoi hinnan. Eihän 100 e + materiaalit kuulosta kovinkaan roisilta hinnalta hankalasta hommasta, mutta kyrsiihän se (TAAS) maksaa virheiden korjauksesta sen sijaan, että maksaisi uuden tekemisestä.

Jossain vaiheessa sitten vahingossa selvisi, ettei hän itse asiassa soittanutkaan koskaan niille ammattityypeille, vaan kysyi tiluksilla pyörivältä sähkömies Tannilta että paljonko HÄN työstä ottaisi. Koitin kysyä, että miksi helvetissä hän ei tehnyt niin kuin pyysin ja sain vastaukseksi lähinnä epämääräistä murinaa, että ne toiset työntekijät ovat liian kiireisiä jne.
Koska osaan lukea Jiabia jo rivien välistä, päättelin, että hän oli luvannut homman jo rahapulasta kärsivälle ystävälleen. Sille ainoalle joka ei ollut vielä mokannut tai saanut kenkää.

Huokaisin jälleen syvään, laskin kymmeneen ja käskin hänen soittaa ammattimiehille ja kysyä heidän hintansa. No, se oli hieman korkeampi, mikä ei tässä konkurssissa enää vaikuta mihinkään, mutta kuulemma he olivat myös kiireisiä eivätkä ehdi hommiin.
Minä kysyin epäluuloisena, että oletteko te nyt sitten ihan miljoonaprosenttisen varmoja, että osaatte homman? Ja että ne pilarit ovat niin suorassa, että täällä saarella ei ole mikään niin suorassa kuin meidän studiomme tolpat. Sain pelokasta vakuuttelua vastaukseksi ja sanoin että pistäkää töpinäksi sitten.

Jiab ja Tann jopa pyysivät minua tarkastamaan betonivalulle tarkoitetun laatikon suoruuden ja hinkuttivat sitä niin kauan että olin tyytyväinen. Onneksi he lopulta suostuivat aloittamaan vain yhden pilarin korjaamisella neljän sijaan, sillä v*tuiksihan tämäkin meni.

Aamulla ennen kuin kukaan oli raksalla, lähestyin työn alla olevaa pilaria pienen punaisen vatupassini kanssa. Heti kärkeen huomasin, että betonivalulaatikko oli prakannut ja tolpan yhdessä reunassa oli komea pullistuma. Ihan siis sen kokoinen, että sen näki sokea otsallaankin ilman mitään mittareita.  Niin että ihan ”Miljoonan prosentin varmuudella tulee suorat tolpat”. Kuuntelin aikani paikalle saapuneen Jiabin selittelyitä siitä miten asian voi korjata kunnes Tommi patisti ukot muiden hommien pariin.

Näiden kahden palikan välissä ei siis kuuluisi olla useamman sentin rakoa

Sairaalakeikka

Lähdimme saaren toiselle puolelle Old Towniin syömään ja tulimme illansuussa, pimeässä takaisin kotiin. Tommi ehti nykäistä kyydittävänsä kanssa hyvän kaulan minuun jo heti kärkeen joten köröttelin kotia kohden yksin. Matkalla alkoi sataa kaatamalla ja aiempi mopo-onnettomuus oli vielä sen verran vahvasti mielessä, että huomasin ajavani selkä pelosta kyyryssä kuin Quasimodo ja onnistun jopa vielä epähuomiossa kurvaamaan oman risteyksemme ohi. Siitä tuli ihan kiitettävä lisälenkki. Olen tosi hyvä keksimään kauhukuvia, joten juuri sillä hetkellä muistin ne tuttavat jotka on ryöstetty pimeällä yksin ajaessaan, sen viimeisen onnettomuuden kivun ja paniikin sekä läheisen ystävämme Odin viikko takaperin sattuneen kolarin jossa hänen moottoripyöränsä hajosi täysin ajokelvottomaan kuntoon.
Kauhukuvistani huolimatta pääsin kuitenkin ehjänä perille ja menin sisälle kuivattelemaan vaatteita ja tasaamaan hakkaavaa sykettäni.

Tann tauolla

Hetken päästä kuulin mopon käynnistyvän. Tunnistin äänestä, että se oli minun moponi joka hurahti käyntiin, joten menin tarkastamaan mitä on tekeillä. Sähkömies Tann istui moponi selässä, moikkasi ja kurvasi pihasta. Täällä ei ole tapana koskaan kysyä lupaa lainauksiin, vaan pihasta lähtee yleensä se ajopeli joka on lähinnä tai jonka tankissa on eniten menovettä joten asiassa ei sikäli ollut mitään uutta. Tann oli kuulemma lähdössä hakemaan Jiabin autoon bensaa, sillä sen tankki oli (taas vaihteeksi) ajettu niin kuiviin, ettei auto enää startannut. Menin takaisin sisälle ja hetken päästä havahduin huutoihin.

Tann oli kaatunut vain noin sadan metrin päästä talostamme ja lyönyt päänsä niin pahasti, että hän ei tiennyt missä oli. Hän ei normaalisti puhu mitään, eikä ainakaan sanaakaan englantia, mutta nyt hän sanoi ympärillä oleville ihmisille ”Nou prompreem” ja näytti peukkua.

Paitsi, että ranne oli vääntynyt ikävän näköisesti ja koko naama oli veressä hän oli myös laskenut alleen. Oli siis ihan päivänselvää, että nyt oli tosi vakava tilanne käsillä.

Yritimme epätoivoisesti työntää Jiabin autoa käyntiin mutaisella pihalla liukastellen, mutta sen lisäksi, että tankkiin lisätty bensatilkka ei päässyt moottoriin asti perille tai ollut riittävästi, myös akku oli tyhjänä. Naapureilla ei ollut autoa pihassa joten Jiab lähti pakon sanelemana viemään Tannia mopon kyydissä kiireesti klinikalle. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä muistaa, että Jiabilla oli edelleen se edellisessä postauksessa mainitsemani itse piirtämänsä jättikikkeli naamassaan ja paitakin oli kiireessä mennyt väärinpäin päälle. Ei siis ihme, että että klinikalla kysyttiin, että olitteko yhdessä onnettomuudessa? Ja kännissä?

Jiabilla oli edelleen se edellisessä postauksessa mainitsemani itse piirtämänsä jättikikkeli naamassaan ja paitakin oli kiireessä mennyt väärinpäin päälle. Ei siis ihme, että että klinikalla kysyttiin, että olitteko yhdessä onnettomuudessa ja kännissä.

Me ajoimme Tommin kanssa klinikalle perästäpäin ja lääkäri sanoi, että Tann pitää viedä suoraan paikalliseen sairaalaan. Jiab lähti ambulanssin mukana ja me menimme kotiin odottamaan uutisia. Olin ihan varma, että he pitäisivät näin pahasti päänsä lyöneen potilaan yön yli sairaalassa, mutta vielä mitä!

Vähän ajan päästä saimme kuulla, että Tann sai naamaansa 19 tikkiä ja ranne oli murtunut. Sairaalasta ilmoitettiin, että siellä on täyttä joten potilas kotiutetaan nyt. Arvatenkaan sen paremmin Jiabilla kuin Tannilla ei ollut yhtään rahaa eikä kummallakaan tietenkään ollut ambulanssikyydin jälkeen mitään ajoneuvoa käytössään. Paikallinen sairaala sijaitsee lähellä Old townia eli ihan hyvän matkan päässä Tannin kodista saati meistä. Edelleen satoi kaatamalla ja kello lähestyi puolta yötä.

Tarvitsimme siis sekä autokyydin, että käteistä rahaa. Pienen paniikinomaisen arpomisen jälkeen soitimme ystävällemme Somille joka asuu Old townissa ja hän kiiruhti heti sairaalalle. Sairaalassa oltiin käsi ojossa ja sanottiin, että rahat tiskiin ennen kuin potilas saa lähteä. Som ei ollut kiireessä ottanut lompakkoaan mukaan joten siitähän alkoi hyvä säätö. Minkäänlainen tarjoamamme sähköinen maksu tai edes kortin numero ei kelvannut sairaalalle. Riihikuivaa tai korttia pöytään tai potilas ei lähde mihinkään.

Jiabin vängättyä tarpeeksi kauan sairaalasta lopulta luvattiin, että maksun voi tulla suorittamaan seuraavana aamuna. Tann pääsi siis kotiin ja lääkärin mielestä oli ihan jees että hän nukkuu yön yksinään. Minä en ole lääkäri mutta tuntui kyllä tosi hurjalta laittaa siinä hapessa oleva ihminen yksin kotiinsa.
Tann voi nyt muutama päivä onnettomuuden jälkeen olosuhteisiin nähden hyvin. Syöminen on tukalaa eikä vielä tiedetä kuinka kauan ranne paranee. Aika nöyräksi vetää se ajatus, että Thaimaassa ei ole mitään sosiaaliturvaa tällaisen varalle. Mitä jos hän ei pysty tekemään töitä kuukausiin eli rahaa ei ole tulossa mistään? Hän on täysin ystävien ja sukulaisten avuliaisuuden varassa.

Myöhemmin tutkittuamme onnettomuuspaikkaa ja mopon vaurioita suhteessa Tannin kolhuihin, tulimme siihen johtopäätökseen, että hän oli epähuomiossa (automaattivaihteiseen mopoon tottumattomana) lyönyt etujarrun lukkoon. Eli jälleen ihmiset hyvät muistutus siitä, että etujarrua ei KOSKAAN saa koskaan juntata yksin pohjaan ilman takajarrua.

Rautakauppareissun riemuja

Onnettomuutta seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus lähteä mantereelle Trangiin ostamaan loppuja puuttuvia laattoja ja kylpyhuoneen kalusteita. Reissua ei voinut siirtää, koska ne ammattitaitoiset laattatyypit olivat tulossa seuraavana päivänä hommiin. Kun ensin oli säädetty muutama tunti kaapeleita ja apuvoimia auton käynnistykseen ja Jiab oli hakenut meiltä rahaa, käynyt sairaalassa maksamassa laskun, katsomassa että Tann on kunnossa ja hänellä on ruokaa ja lääkkeitä, lähdimme viimein matkaan. Trangiin muuten ajaa rapsakat 2 h 45 min sivu talla pohjassa ja täydellä kuormalla vielä vähän enemmän, joten pitkä päivä oli huonosti nukutun yön jälkeen tiedossa. Sanoin Tommille, että tämä reissu ei takuulla tule menemään niin kuin elokuvissa. Näen kristallipallostani että ainakin rengas puhkeaa.

Näen kristallipallostani että ainakin rengas puhkeaa.

Jättimäisessä rautakaupassa väsymys alkoi ottaa vallan meistä kaikista. Näille kaupoille on aina yhteistä se, että myyjiä on arviolta muutama sata, mutta kukaan ei tiedä mistään mitään ja yksi myyjä myy pyttyjä, mutta ei hanoja. Yksi tietää jotain laatoista ja kolmas ovista. Ja sitä rataa. Sitä kolmenkymmenen jalkapallokentän kokoista kauppaa sai siis ravata ihan kiitettävästi edestakaisin.

Jiab koeistui kaikki pytyt tarkasti Tommin tekemien äänitehosteiden saattelemina sillä aikaa kun minä hyppyytin janttereita etsimään oikeita ulko-ovia ylätasanteelta. Minä istuin lattialla hirnumassa ja sanoin suomeksi että katsopas poika sieltä nyt hyvä ovi ettei tarvitse tässä koko päivää venksailla. Heitin myyjille myös jotain asiaanliittyvää thaiksi, Etelä-Thaimaan sanastolla ja siitähän myyjät riemustuivat ja alkoivat samanlaisen hölmöilyn. He varoittivat, että Tommin valitsema lohikäärmeellä koristeltu ovi on hengenvaarallinen, sillä lohikäärme voi purra.
Mahdollisesti heilläkin oli vähän univelkaa alla…

Lopulta auto oli lastattu niin täyteen, että Tommille jäi vain pieni istumalokero jossain siellä pytyn ja laattojen välissä ja minä menin matkustamoon Jiabin kanssa.
Minä en ole todellakaan mikään automekaanikko, mutta sanoin Jiabille, että mun silmään noi takarenkaat näyttää painon alla melko lituskoilta. Suuntasimme siis lähimmälle huoltikselle jossa oli kyllä ilmaa mutta ei mittaria. Jiab kehui auton ajomukavuutta täydelliseksi joten ajoimme niillä säädöillä kotiin.

Käytiin vähän ostoksilla. :D

Matkalla Jiab kertoi että paitsi hän ja raksaukot, myös hänen vaimonsa pelkää minua. Ei siksi, että olisin sanonut pahasti vaan päinvastoin kuulemma siksi, että olen usein hiljaa. Jiabin vaimo tai työntekijät eivät juurikaan haastele englantia ja oma thainkieleni on niin alkutekijöissään, että kovin syvällisiä keskusteluja ei pääse syntymään. Olen ratkaissut asian olemalla hiljaa ja saanut sillä pelottavan maineen, josta tietysti pidän ylpeänä kiinni. No, oli siitä jotain hyötyäkin, sillä illan alkaessa hämärtyä kummitukset astuvat kuulemma esiin piilostaan ja Jiabia alkoi pelottaa kovasti. Lupasin hänelle käsi sydämellä että yksikään kummitus ei uskalla tulla autoon minun vahtivuorollani.

Lupasin hänelle käsi sydämellä että yksikään kummitus ei uskalla tulla autoon minun vahtivuorollani.

Emme jaksaneet purkaa kuormaa enää iltamyöhällä joten Jiab ajoi suoraan kotiin kamojen kanssa. Seuraavana päivänä kuulin, että paitsi että rengas oli mennyt kotimatkalla rikki, myös tunkki hajosi painavan kuorman alla. Kristallipalloni ei siis ollut väärässä!

No, kaikki kamat saatiin kuitenkin hankittua ja laatoittajat pääsivät jatkamaan varsin vakuuttavaa työskentelyään. Ja myös lupasivat korjata ne vinot tolpat. Ja koittaa pelastaa aiemmin möykkyiseksi (epä)tasoitetut seinät. Kotona toki selvisi, että 80 cm leveänä ostettu ovi voi Thaimaassa aivan yhtä hyvin olla myös 80,5 cm leveä. Vastaavasti oviaukko taas oli tehty puoli senttiä liian kapeaksi.

Tämän mittavirheen selvittyä olikin sopivasti aika lähteä purkamaan vtutusta rannansiivoukseen. Tulen siellä aina paremmalle tuulelle. Nytkin meillä oli valtava määrä innokkaita ja ahkeria vapaaehtoisia auttamassa ja saimme kerättyä parissa tunnissa ennätysmäärän roskia.💛

Tällaisia laattoja me seinään ostettiin, joten on helppo kuvitella mun reaktio kun...

...yhdestä paketista löytyikin tällaisia!

Kuinka aloin jälleen inhota ihmisiä pykälän enemmän

Siivous oli tällä kertaa järjestetty saaren eteläpäässä, josta ehkä noin puolen tunnin kotimatka. Ajelin iltahämärässä omissa ajatuksissani kotiin kun näin tiellä vaalean sätkivän mytyn. Ohi ajettuani tajusin yhtäkkiä, että hitto se oli jotain elävää eikä esim. tuulessa liikkuva muovikassi. Laitoin mopon parkkiin ja juoksin parin metriä taaksepäin katsomaan tarkemmin.

Se oli surullisin näky mitä olen nähnyt aikoihin. Jätän herkimpiä varten tarkemman kuvailun väliin, koska voin itsekin sitä muistellessani pahoin, mutta tiellä makasi henkitoreissaan pieni kissanpentu, jonka emo maukui hädissään tien reunassa. Tapahtumapaikalla oli korjaamo ja selvisi, että kissat ovat paikan omistajan. Pyysin häneltä äkkiä laatikkoa jotta saisin pienen kissalapsen sinne ja pikaisesti eläinlääkäriin. Hän lähti etsimään laatikkoa ja minä jäin kaksin kissan kanssa keskelle kaistaa. Samaan aikaan ja myös minua ennen ohi ajoi melko massiivinen määrä turisteja joista KUKAAN, ei KUKAAN edes hiljentänyt saati tarjonnut apua.

Lopulta pienen urhean kissalapsen sydän pysähtyi. Sanoin korjaamon miehelle hiljaa thaiksi, ”anteeksi, kissa kuoli”. Hän ei joko ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää tilannetta tai ehkä jopa halusi, että hoidan ruumiin pois, vaan edelleen jankkasi siitä laatikosta.
Lopulta kävelin mopolleni ja ajoin pois. Muutaman minuutin jälkeen tilanne jotenkin konkretisoitui ja purskahdin itkuun. Ajoin mopon sivuun ja ajattelin juuri soittaa Tommin saattamaan minut kotiin, kun hämärästä tien reunasta kuului jonkun hedelmäkauppiaan innokas huuto ”helou mai frend!”
Minä parhaimmilla näyttelijäntaidoillani huikkasin iloisesti, että en tarvitse mitään kiitos vaan ja samalla huomasin, että luuri näytti nollaa palkkia kuuluvuuden osalta. Ajoin siis lopulta kotiin, koko matkan kyyneleet poskille valuen ja kotona huomasin että meillä on kavereita kylässä.

Tiedän, ettei tässä maassa ole sopivaa näyttää tunteitaan, mutta en välittänyt. Univelka, huoli Tannista ja pienen kissan kuolema siinä silmien edessä oli vaan parin päivän sisään liikaa. Purskahdin itkuun enkä välittänyt kiusaantuneista kavereista.
Kyllä he ymmärsivät, kiusaantuivat varmasti, mutta ymmärsivät. Kaappasin Piin syliini ja rutistin sitä kovaa. Pii ei arvostanut, koska arvon kissateinin gekonjahtaus jäi ikävästi kesken, mutta illalla se käpertyi tiukasti kerälle rintani päälle kehräämään kunnes nukahti.

Ei mennyt tätä päivää seurannut yökään kovin hyvillä yöunilla, mutta olen varma, että tästä on suunta vain ylöspäin. Yhden mopontakavarikoinnin ehdin tässä välissä taas tosin jo suorittaa, mutta sehän alkaa olla jo melko arkipäiväinen toimenpide.

Seuraavassa postauksessa aion kertoa siitä, kuinka kävimme Jiabin kotona kyläilemässä ja äitee oli vastassa osapuilleen itsensä kokoisen haulikon kanssa. Siihen reissuun mahtuu aika monta hauskaa kohellusta. Eikä yhtään onnettomuutta tai kuollutta kissalasta.

Raksamaestro lepäilee, sillä on hän on tätä kirjoittaessa palannut oikeisiin päivätöihinsä. Olemme kaikki siitä iloisia.