Voiko häpeään kuolla?

Olematon unirauha

 

HÖNGGGG


GRLLLLLLL

RAAPS RAAPS
S

GLURT

GRRT GRRT


LURPS LURPS


SCHLUUURR


TRRTRRRRR

KIRPKIRP

TEPTEPTEP

 

Sängyssäni taitaa olla vampyyri..?

Siinä nyt heti kärkeen 10 syytä miksi eläimet eivät ole aiemmin saaneet nukkua kanssani samassa tilassa. Minä nimittäin oikeasti menetän vähätkin järkeni rippeet yöllisistä rapsutuksista, kupsutuksista ja erityisesti niistä lussutuksista ja kirputuksista joita etenkin koirat tuppaavat harrastamaan. Täällä asuessa olen alkanut joustaa tästä säännöstä, ehkä eniten siksi että olemme useimmiten asuneet yksiöissä joten siinä on vaihtoehdot vähän vähissä. No, nyt meillä on tämä kahden huoneen ennennäkemätön luksustilanne (joista tosin vasta toinen huone on valmis) tässä käsillä joten kirputtavat koirat ja itseään ahkerasti pesevän kissan voisi periaatteessa siirtää oven toiselle puolelle. Siis periaatteessa.

Kummituskissa nimittäin osaa kyllä varsin äänekkäästi kertoa sieltä oven toiselta puolelta miksi hänen korkeutensa tulisi päästä sänkyyn nukkumaan. Oho taas pystyy kirputtamaan niin kovaäänisesti että sen voi jopa kuulla näiden hatarien paikallisten ovien läpi. Moula on näistä kuitenkin ehdottomasti haastavin tapaus. Se nimittäin pystyy eroahdistumaan siitä että oven laittaa sen nenän edestä kiinni. Tuli todistettua että eroahdistunut pieni viemärirotta pystyy hyppäämään 110 cm korkeudella sijaitsevasta ikkunanraosta ulos. Takaisin se sen sijaan ei enää osaa tulla joten siinä sitä sitten pitää odottaa kärsivällisesti kirsu lasioveen kiinni liimattuna että joku herää ja päästää karkurin sisälle.

Parhaassa tapauksessa yöt ovat yhtä ihanaa rallia jossa kissa maukuu ja koirat steppaavat ja kihnuttavat itseään niin ettei kukaan nuku. Ja mikä siinäkin muuten on, että kissaeläin ei voi juoda vettä lattialla olevasta kiposta vaan sen on pakko joka yö kokeilla saisiko siitä hoomanin vesilasista tällä kertaa lirputella vettä omatoimisesti. 

Lantan auringonlaskut 💙

Voiko häpeään kuolla?

Minä ainakin kovasti yritin jokunen viikko sitten. Pystyn nyt jo varovasti nauramaan tapahtuneelle. Ehkä. Ihan hiukan.

Olemme ottaneet nyt tavaksi käydä auringonlaskun aikaan päivittäin rannalla. Ihan vaan ettei pääsisi unohtumaan kaiken korona-ahdistuksen keskellä että me todellakin asumme kauniilla trooppisella saarella!

Oho pääsee aika usein mukaan, sillä se tykkää jahdata rannalla rapuja, kaivella kuoppia eikä vihaa niin syvästi kaikkia lauman ulkopuolisia koiria kuin Moula, vaikka ei Ohokaan mikään varsinainen charmantti seuramies ole. Minä olen samalla kuntouttanut vaivaista lonkkaani minikävelyillä sahaamalla pientä rantakaistaletta edes takaisin. Niin sinäkin surullisen kuuluisana iltapäivänä kun näin jostain rannan toisesta päästä lähestyvän ratsukon; kummallisen näköisen minihevosen ja sen selässä cowboy-vaatteisiin sonnustautuneen thaimiehen. Oho ei lähtökohtaisesti ole vaikuttanut kovin taipuvaiselta jahtaamaan muuta kuin liikkuvia mopoja, mutta otin kuitenkin sen valjaista kiinni ja katselimme yhdessä kuinka hevonen tuli meitä kohti, kääntyi rannan päässä ja jatkoi sitten matkaansa kohti toista päätä. Ohoa ei tuntunut polle kiinnostavan lainkaan, sen katse oli kiinnittynyt rannalla temuaviin, täysin hevosta vastapäisessä suunnassa oleviin koiriin, joten päätin päästää sen juoksemaan uusien koiratuttavuuksiensa luokse.

VIRHE!

Sillä nanosekunnilla kun päästin Ohon valjaista irti, se heitti ilmassa 180 asteen käännöksen ja lähti juoksemaan kohti hevosta niin kovaa kuin sen nysillä töppöjaloilla on mahdollista päästä. Minä koitin huutaa Ohoa palaamaan vaikka tiesin sen olevan tuossa mielentilassa olevan koiran kohdalla täysin hyödytöntä. Niinpä katselin avuttomana kun Oho saavutti hevosen ja alkoi haukkua sille raivokkaasti jaloissa pyörien. Hevonen ymmärrettävästi hermostui ja alkoi heilua väkkäränä edestakaisin ja siinä vaiheessa Ohon päässä syttyi se kaikkein kirkkain lamppu. Ihanasti ilmassa heiluva hevosen häntä! En meinannut uskoa silmiäni kun näin koiran, oman vtun koirani, roikkuvan hevosen hännässä kuin ilmakarusellissa konsanaan. Siinä missä hevonen meni koko ajan enemmän hämilleen ja pyöri raivokkaammin, Oho sai aina vain kovemmat kyydit kunnes mätkähti maahan vain hypätäkseen heti uudelleen kiinni häntään. Minä olin tässä vaiheessa jo saavuttanut tämän hämmentävän holtittomasti heiluvan kaaoksen, mutta aika vähän siinä oli tehtävissä kun en halunnut itse kaviosta päähäni tai aiheuttaa lisätuhoa. Olin nimittäin jo aiemmin ottanut käteeni rannalta korallikökkerön jolla aioin heittää sitä vtunprkleenpskarakkia mutta totesin että siinä on melko iso riski että osunkin sen sijaan hevoseen. Tai vaikka ratsastajaan.

Lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen Oho totesi että tivoli Seiterä on nyt nähty ja tuli luokseni kuin kysyen että ”niin oliks sulla siis jotain asiaa vai?!” 

Jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni etten olisi kuristanut kirkkaasti maailman tyhmintä ja myös moukantuurisinta koiraeläintä siihen paikkaan. En muista aikoihin olleeni niin raivoissani kuin sillä hetkellä. 
Pyysin mieheltä anteeksi kaikilla osaamillani kielillä. Minun onnekseni kyseessä oli thai joten hän sanoi hymyillen että ei se mitään. En uskalla edes ajatella mitä hänen päässään oikeasti liikkui sillä hetkellä. Varmaan jotain ihan muuta kuin että no hei kuule, sattuuhan sitä. :D

Talutin häpeän- ja kiukunkyyneleet poskilla valuen Ohon valjaista Tommin luokse, kytkin sen hihnaan ja katselin kuinka mies oli tullut alas ratsailta ja tutki kovasti hevosensa takajalkoja. Minä olin aivan liian häpeissäni mennäkseni kertomaan että ei hätää, neropattikoirani ei suinkaan purrut hevostanne jalkoihin, mutta sen hännästä saattaa puuttua jokunen jouhi.

Olen aikoinani viettänyt varsin paljon aikaa hevostalleilla mutta en ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Koko tilanne oli paitsi järjetön, myös käsittämättömän onnekas sikäli ettei kenellekään sattunut mitään. Paitsi ehkä hevosen hännälle (en ihme kyllä löytänyt Ohon suusta yhtään jouhta) ja minun alati kutistuvalle egolleni mitä koirankoulutukseen tulee. Olisi nimittäin ollut myös erittäin mahdollista että hevonen olisi lataissut Ohoa kaviolla päähän ja kirjoittaisin tässä parhaillaan muistokirjoitusta maailman tyhmimmälle koiralle. Tai mies olisi voinut tippua ja loukata itsensä, tai hevonen olisi voinut kaatua ja katkaista jalkansa. Ja ja ja…

Lehmärannan vierailijoita

Minä en ymmärrettävästi hetkeen kehdannut palata tälle rannalle ollenkaan. Kun suurin haluni palauttaa Oho shelteriin oli väistynyt, menimme sen kanssa toiselle lähirannalle. Sellaiselle jossa varsin usein laiduntaa lehmiä. Oho ei niistä ole juuri perustanut, paitsi syömällä niiden jättämiä herkullisia haisevia kasoja. Mutta ilmeisesti sen itseluottamus oli saanut kovan lisäbuustin hevosenhäntäkarusellista joten nyt se tapojensa vastaisesti meni hätyyttämään myös lehmiä. Ei sentään onneksi hännässä roikkumalla vaan enemmänkin kokeilemalla liikkuvatko lehmät jos niitä kohti syöksähtelee. Erityisesti nuori vasikka oli kiva kohde kun se väisti kuuliaisesti rinta rottingilla lähestyvää tappijalkaa. Kunnes sekin sitten kyllästyi tähän ”leikkiin” ja potkaisi pienellä sorkallaan Ohoa napakasti kylkeen. Minä paitsi näin tilanteen, myös kuulin sen THUDDDD-äänen mikä yleensä tulee siitä kun objektia jonka sisällä on ilmaa potkaisee oikein huolella.

Oho oli tilanteesta selvästi järkyttynyt ja kipitti äkkiä äiskän kainaloon kantelemaan kuinka iso paha lehmä kehtasi potkaista ihan syytöntä pientä koilapalkaa! Minä nauroin kippurassa ja kerroin Oholle siinä omin sanoin mitä on karma. No, siihen loppuivat tappijalan lehmän hätyyttelyt.  Se näytti oppineen kerrasta.


Rannalla on toisinaan muitakin uhkaavia asioita kuin vain kipakat vasikanpotkut. Nimittäin paikalliset pikkupojat jotka pamauttelevat papattejaan pienten paukkuarkojen koirien kauhuksi. Nähtiinpä tässä joku päivä sellainenkin ihme että Oho, joka ei käytännössä koskaan ui vapaaehtoisesti, alkoi kroolata mereen kuin viimeistä päivää turvaan äiskän ja iskä luokse kun rannalla alkoi pamahdella. Sen jälkeen se tunki itsensä väkisin syliini rantapyyhkeelle ja nökötti siinä kuin tatti kunnes oli aika lähteä kotiin.

Kyllä on tulvallisempi istua vaan visusti äiskän sylissä siltä valalta että papattipojat palaavat 

No, jos tästä paikallisesta olemattomasta koirakurista haluaa löytää jotain hyviä puolia, niin ehkä sen, että kaikkien muidenkin koirat käyttäytyvät huonosti eikä ketään oikein kiinnosta. Koirat on koiria. Ei kai niitä voi opettaa? Olen jo itsekin alkanut unohtaa kuinka koulutettuja edesmenneet suomalaiset koirani ovat olleet. Kutsun tätä sopeutumiseksi saamattomuuden sijaan. :D

Melkein joka ilta aiemmin mainitsemalleni ns. lehmärannalle tulee ekspattimies kahden koiransa kanssa. Yleensä koirat nelistävät aina miestä monta sataa metriä edellä, tunkevat ihmisten luokse ja ”haluavat vain leikkiä” toisten koirien kanssa. Niin. Leikkiminen on ison mustan uroskoiran mielestä Ohon raiskaamista ja kipakan pystykorvaisen nartun mielestä voidaan mennä heti kehään katsomaan kuka on rannan kovin koira. Siinä muuten menee oma seesteinen piknikki äkkiä aika pilalle kun ympärillä ja päällä riehuu kasa koiria ja eväsleivässä on enemmän hiekkaa kuin juustoa. Mutta hei, ne haluaa vain leikkiä kato.

Toisinaan on muuten aika kiva mennä ihan kahdestaan rannalle, ilman yhtäkään lemmikkiä. Uskoisko?

 

Raksakaupan riemuja

Saimme viimein tehtyä listan puuttuvista tarvikkeista ja materiaaleista täysin vaiheessa olevaan keittiöön ja vessaan. Kun saarelle oli sopivasti tulossa koko päivän mittainen sähkökatkos, niin oli hyvä päivä paeta paikalta ja mennä raksakaupoille mantereelle. Pinnaa säästääksemme palkkasimme kuskin ja lähdimme asioille ilman vuokranantajaamme. Ai että, olin ihan unohtanut kuinka rassaavia tuollaiset kauppareissut voivat olla omankin porukan kesken!

Ensinnäkin pelkkiin matkoihin meni jo yhteensä 6 tuntia. Ostoksiin ja ruokataukoon toiset mokomat. Rapsakka 12 tuntia siis pystyy menemään siihen että saa hommattua kasan laattoja ja kalusteet ja tilperhöörit kylppäriin. 

Täällä nuo raksakaupat ovat sikäli jänniä, että henkilökuntaa on ihan tolkuttomasti. Siinä missä Suomessa myyjiä joutuu usein oikein etsimään kaupoista, niin täällä heitä on enemmän kuin asiakkaita. Yhteistä heille on se, että harva varsinaisesti on mikään alan asiantuntija, mutta sitkeästi he tykkäävät ravata kintereillä siitäkin huolimatta. Toisinaan kun koittaa teeskennellä ettei huomaa sitä että 3 myyjää seuraa perässä kuin hai laivaa, niin sitkeimmät alkavat koputella selän takana hyllynreunoja ettei heidän presenssinsä vain jäisi huomaamatta. Sitten kun viimein päättää kysyä myyjältä apua, niin selviää, että eiväthän he varsinaisesti tiedä aiheesta enempää kuin mekään. Tai no, osaavat he kyllä aina suositella järjestelmällisesti kalleimpia kilkkeitä hyllystä tai yrittää myydä jotain erityistarjouksessa olevaa susirumaa tuotetta mahdollisesti koska siitä saa provikoita. Tai näin oletan. Hermohan siinä menee. Taas.

Vaikka myyjät ovat tavallaan kovin auttamishalusia, niin heille tuntuu silti olevan aivan käsittämätöntä, että minä haluan saada katonrajassa olevan mallilaatan käteeni tai jopa raahata sen toisen laatan viereen katsoakseni sopivatko ne yhteen. Siinä kohtaa muuttuu oudoksi asiakkaaksi jolle voi vähän hihitellä ja pyöritellä silmiä.

Just Do it! niin kuin tämä lattiakaivoritilän pakkaus selvästi kehottaa :D

Olin kyllä jo etukäteen suunnitellut minkälaista laattaa suunnilleen haluaisin, mutta melko nopeasti huomasin ihanien Pinterest-ideakuvieni mukana raahaamisen olevan täysin turhaa kun melkein kaikkia haluamiani laattoja oli vain jokunen loota jäljellä. Olen melko varma, että niitä enemmän paikalliseen makuun iskeviä kultakala- tai ruohojäljitelmäkuvioisia laattoja olisi sen sijaan ollut varastossa pilvin pimein. Alunperin olimme vähän suunnitelleet särmikästä kokomustaa tai -valkoista keittiötä, mutta jossain vaiheessa kisaväsymys alkoi iskeä kun mitään ei ollut, paitsi saakelisti osaamattomia myyjiä, joten huomasimme palanneemme kotiin 50 shades of grey -väripaletin kanssa. 

50 shades of grey

Eniten käpy paloi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun tavarat piti survoa autoon, minivaniin penkkien väleihin, alle ja päälle. Jo siis siinä että kaikki tavarat tuotiin autolle varastosta meni TUNTI. Varasto siis sijaitsi kaupan yhteydessä eikä esimerkiksi viereisessä kaupungissa. Käyttämämme paikallinen kuski oli oikein mukava ja avulias, toimi tulkkina ja pakkasi ja purki autoa ilman pienintäkään valitusta, mutta hänen vaimonsa sen sijaan oli niin utelias, että olin aivan valmis jättämään hänet sinne lastauslaiturille.

Hän halusi nähdä ostoksistamme kaikki kuitit ja minä tyhmänänä tottelevaisena suomalaisena toki annoin ne nähtäväksi kun oletin että asialle oli joku oikea syy. Niin, no, se syy oli vaimon kyltymätön uteliaisuus. Hän sitten ihan päätti laskea päässään yhteen kaikkein ostosten yhteissumman ja päivitellä sitä useaan otteeseen. Kun sekään ei ollut tarpeeksi niin hän alkoi myös kytätä Tommin lenkkareita ja kysellä että OVATKO NUOKIN IHAN UUDET?!?! Paikalliset rrrakastavat järjestellä ihmisiä varakkuuden mukaan eri lokeroihin, varmaan ihan yhtä paljon kun minä inhoan sitä. Tommin lähes käyttämättömät lenkkarit saattoivat olla se viimeinen niitti jolla meidät siirrettiin pykälää ylempään sosiaaliluokkaan. Siitäkin huolimatta että se olikin ainoa ehjä ja siisti asuste joka meillä kummallakaan oli yllään :D 

Olispa edes kaljaa!

Onneksi meillä on tämä vartija tsekkaamassa etteivät laatat karkaa itsekseen mihinkään :D

Nukkuva hanuri

Nyt viimein, noin puolen vuoden kärvistelyn jälkeen alan viimein pystyä kävelemään muutamien kilometrien lenkkejä ilman jäätävää lonkkakipua. Kaikkien mahdollisten poppakonstien (kuten kipulääkkeet, useat erilaiset salvat, kiinalainen meridiaanihieronta) kokeilun ja toki levon jälkeen satuin mainitsemaan ongelmasta joogaohjaajalleni joka myös sattuu olemaan PT. Hän tarjoutui tutkimaan asiaa ja jo muutaman päivän päästä hän laittoi viestin, että hän on kasannut minulle jumppaohjelman jonka pitäisi paitsi auttaa kipuun, myös korjata sen aiheuttaja.

Siis jumppaohjelman!? YÄK! Minä en nimittäin jumppaa (YÄK). Minä voin kävellä ja uida ja joogata ja tanssia ja vaikka kantaa kiviä, mutta minä en jumppaa (YÄK). Enkä mene salille. YÄK.

Epätoivoiset ajat vaativat kuitenkin epätoivoisia tekoja joten päätin antaa jumpalle (YÄK) mahdollisuuden. Sain nimittäin kuulla pt:ltä että minulla on ns. Nukkuva pakara. Uinuva hanuri, koomassa oleva buuti ja mitä niitä nyt on. Käytännössä siis sillä aikaa kun hanuri uinuu, niin muut lihakset huhkivat berberinkin hommat ja se taas johtaa erinäisiin virheliikkeisiin joka taas johtaa kipuun. Minusta kuulostaa melko käsittämättömältä että on edes mahdollista että kehossa voi olla lihaksia jotka päättävät vaan lakata toimimasta, mutta ilmeisesti kyseessä ei ole mitenkään harvinainen tila. Katso vaikka minkä tahansa iltapäivälehden kahden pennin artikkeleita aiheesta ”kuolleen/nukkuvan pakaran syndrooma”

Ensimmäinen lenkki kuukausiin 💙

Sain siis paperillisen jumppa(YÄK)ohjeita joita olen nyt kiltisti tehnyt joulusta saakka. Oikeasti. Siinä on muuten enemmän jumppaa parissa kuukaudessa kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Alussa tuntui että kipu ehkä jopa hiukan paheni, mutta kun 6 viikon jälkeen pystyin kävelemään tappijalan kanssa rannalle ensimmäistä kertaa ilman kipua, niin onnenkyyneleet eivät olleet kaukana. Se hiton jumppa (YÄK) siis oikeasti toimii! Mutta en silti mitenkään ymmärrä miten ihmiset voi mitenkään tykätä tällaisesta liikuntamuodosta. Tai siis itseäniähän nyt motivoi lähinnä kipu (tai siitä eroon pääseminen), mutta ennen kaikkea se, että en kehdannut jättää jumppaa (YÄK) väliin koska jostain syystä oletin että PT jotenkin jos ei nyt rankaisisi, niin ainakin paheksuisi minua. Tässä olisi muuten taas varmaan jollekin terapeutille työsarkaa perattavaksi.

PT on myös tarjoutunut tekemään minulle jumppa(YÄK)ohjelman ihan mihin tahansa tavoitteisiin liittyen sitten kun lonkkajumpat (YÄK) on taputeltu. Ilmaiseksi joka on etenkin tähän maailmanaikaan erityisen hämmentävää. Mitä kaikkea jumpalla (YÄK) voikaan parantaa? Mahtaakohan häneltä löytyä joku parempi ihminen (TM) -jumppa?  Voiko pinnaa kasvattaa jumpalla? Entä koirankoulutuslihaksia? Olen nyt selvästi uusien asioiden äärellä!