Puolikas ninjapotku, yksi kolari, pari itkua ja ihan liian monta koditonta kissalasta

Valikoiva rahapula ja sotkuiset raksaäijät

Aikamoista hässäkkää ollut tässä käsillä sen jälkeen kun yllätysmuutto pärähti äkkiarvaamatta käsille reilu viikko sitten.
Kaikesta stressistä, vtutuksesta ja yleisestä paskasta huolimatta on kuitenkin myös ollut varsin huojentunut olo. Ja väsynyt, ihan käsittämättömän väsynyt.
Olen nähnyt entisen vuokranantajamme, eli noidan käyvän yhden kerran talossaan (oletan ja toivon, että ruokkimassa kissojaan). Onneksi kissat ovat fiksuja eläimiä ja tajunnevat siirtyä sata metriä takaoikealle naapurin thainaisen ruokapatojen ääreen. Sinne nimittäin edellisetkin noidan kissat muuttivat, kun eivät arvostaneet Moulan ”tutustumisyrityksiä”. Sillä vaikka kuinka vihaan noita-akkaa, enkä tykkää yhdestä hänen kissoistaan, niin en minä niille mitään pahaa toivo. Siis niille kissoille.

Tehtiin murtovarkaita silmälläpitäen kyltti "varokaa vaarallisia koiria". Ei näytä Piitä paljon pelottavan :D

Tänään aloin kuulla vanhasta kodistamme raivokasta porauksen ääntä. Niin kuin kunnon naapurikyttääjä konsanaan, kävin kurkkaamassa tilanteen. Siellähän ne raksamiehet heittelivät rikkinäisiä lattialaattojen palasia ulos kämpästä!
Nyt on hyvä muistaa, että noita-akka oikeasti reilu viikko sitten valitti meille

a) muutamista poraamistamme rei’istä seinässä
b) siivouksen puutteesta
c) rahapulasta jonka vuoksi mitään remonttia saati lattian korjausta olisi mahdotonta tehdä.

Ja siellä sitä nyt tehdään mittavaa remonttia täydellä tohinalla. Sillä lailla. Toivottavasti hän koki syvää tyydytystä siitä, että sai laskutettua meiltä kokonaiset 13 euroa siivousmaksua ”saastaisesta” talostaan joka on nyt toivottavasti täynnä paitsi remonttipölyä, myös joka paikkaa likaisilla sormillaaan lähmiviä ja sisällä tupakoivia remonttiukkoja.

Ennen kuin itse sain kokemusta paikallisista raksaukoista, niin en todellakaan osannut varautua erinäisiin ”kulttuurisiin eroavaisuuksiin” jotka koskettavat vahvasti myös erilaisia remonteerajia.
Ei tullut mieleenkään esimerkiksi erikseen sanoa sähkömiehille, jotka tulivat tekemään muutamia lisäyksiä ja turvallisuuskohennuksia entisiin juosten kustuihin sähkötöihin, että sisällä ei oikeasti saa polttaa. Siis juuri maalatussa, muuten täysin muuttovalmiissa kohteessa. Hölmö suomalainen luuli sen olevan itsestäänselvää! Olen tosin myös lukemattomat kerrat heittänyt kavereitammekin ulos kun he unohtavat kävelevänsä rööki kädessä sisälle eli kyseessä ei ole pelkästään paikallisten raksamiesten ominaisuus.

Sähköäijät hoitivat hommansa, saivat palkan lapaan ja lähtivät. Vastamaalatut seinät olivat täynnä rähmäisiä tassunjälkiä ja silikonikökköjä oli seinissä ja lattialaatoissa ja sitä rataa. Siis silleen kun niitä jää kun pyyhkii sormensa lattiaan. Piha oli täynnä tupakantumppeja (mitäs hauskaa siinä olisi niitä tumpata siihen tarkoitettuun näkyvällä paikalla sijaitsevaan astiaan?) ja kaikki mahdolliset muovi-, pahvi- ja styroxjätteet oli paiskottu ympäri pihaa. Muutama erittäin huonosti/vaarallisesti palava jäte oli heitetty nuotiopaikalle. Ja nämä olivat oikeasti niitä erittäin hyviä ja suositeltuja sähkömiehiä. En tiedä mitä ne huonommat sitten tekevät. Sotkemisen lisäksi ryssivät ne varsinaiset sähkötyötkin?

Työkalut eivät lainaamalla parane

Jiab on saanut hommattua jonkunlaista pikkukeikkaa itselleen jonkun serkunkumminkaiman hierontapaikan katonkorjauksen merkeissä. Kiintoisaa siinä on toki se, että hän otti kaverinsa kanssa keikan vastaan vaikka kumpikaan ei omista minkäänlaisia työkaluja joita työn tekemiseen tarvittaisiin. Ei siis ollut kovin yllättävää, että Jiab pärähti tiluksille aamulla ja pyysi jälleen poraa terineen lainaksi. Työkalujen lainaaminen ylipäätään on aina vähän kinkkistä hommaa (ne eivät käsittääkseni lainaamisesta varsinaisesti parane), mutta täällä on takuuvarmaa että hermo menee viimeistään siinä vaiheessa kun saa ne omat työkalunsa lukuisten pyyntöjen jälkeen takaisin. Mieluiten vielä saatekysymyksellä ”mihin sä niitä tarvitset?” varustettuna. Siis omia tavaroitasi. Jos sellainen ihme tapahtuisi, että kaikki osat olisivat tallella (mikä ei ole usein), niin ainakin voi olla varma, että puuporalla on porailtu metallia ja betoniterällä puuta. Ja sitä rataa.

Omistajat ja kissat alkavat kuulemma muistuttaa toisiaan ajan kanssa. Vai oliko se koirat..?

Tässä kun on itse kullakin ollut vähän pinna tiukassa nopeasti muuttuneiden tilanteiden ja väsymyksen vuoksi, niin melko pienetkin asiat saattavat alkaa kyrsiä melko massiivisesti.
Jiab ei todellakaan ole tunnettu hienovaraisuudestaan. Siksi hänelle on tullutkin tutuksi suomalainen ilmaisu ”v*tun hannu” ihan liiankin hyvin.
Siinä vaiheessa kun muutto oli saatu tehtyä ja tavarat survottua suunnilleen sinne minne ne mahtuivat, lepäilimme seuraavana päivänä terassilla ihmettelemässä viimeisten päivien tapahtumia kun Jiab pärähti paikalle. Sitä ennen oli satanut trooppiseen malliin kovaa ja paljon. Ynnää siihen punahiekkainen piha ja 3 elukkaa jotka ravaavat uudessa kodissaan edes takaisin ihmeissään. Jiab meni välittömästi nuuskimaan taloa ja totesi, että lattia on ”siis hirveän likainen”. Sitten hän jatkoi, että kuinka usein farangit (=valkoihoiset ulkomaalaiset) yleensä siivoavat lattioita? Että kukaan thai ei tällaista katselisi. Tällainen lattioiden pesemättömyys on varmaan siis teidän farangien juttu. Pakko olla.

Eli paitsi, että hän aukoi päätään - toki tahattomasti - täysin väärällä hetkellä, hän oletti, että koska MEILLÄ tilanne sattui sillä hetkellä olemaan tämä, niin KAIKKI maailman valkoihoiset ihmiset toimivat samalla tavalla aina ja ikuisesti. Näin. Tähän kun ottaa esimerkiksi verrokiksi tyypilliset gekkoja, rottia ja torakoita vilisevät thaikeittiöt ja itse kokemieni ruokamyrkytysten määrän Thaimaassa vs. Suomessa niin väittäisin, että lattioiden hetkellinen kuraisuus on melko pieni synti thaimaalaiseen hygienian tasoon verraten. Hermohan siinä taas meni. Jiab on toisinaan kuin 3-vuotias alati kyselevä penikka jolle pitää selittää kädestä pitäen miten asia menee. Joskus ei vaan prkele jaksa.

Oli hyvin lähellä ettei Jiab joutunut ihan itse lattianpesuhommiin, mutta sitten muistin, ettei hän myöskään osaa ollenkaan käsitellä rakkaita nettikaupasta tilaamiani kunnollisia Viledan ”farangien” siivousvälineitä, vaan jättää ne aina märkänä ja likaisena odottamaan homehtumista. Annoin siis Tommin hoitaa tylytyksen ja koitin itse purra hampaita yhteen niin että kipinät sinkoilivat.

Talo alkaa jo näyttää varsin kodikkaalta :)

Neng pääsee vapaalle

Tässä kohtaa on ehkä hyvä hengähtää, laskea sataan ja palata ajassa hieman taaksepäin. Aikaa ennen pikamuuttoa. Silloin kun emme vielä tienneet kuinka monella muullakin eri tavalla paska voi osua tuulettimeen.

Rakas ystävämme Neng, joka sai tuottoisan, mutta raskaan ja tylsän työpaikan jostain Ao Nangin lähimaastosta, sai pitää kokonaiset 3 päivää lomaa (kuukauden aikana) ja halusi ehdottomasti tulla viettämään niitä meidän kanssamme Lantalle. Ne loput 27 päivää kuusta hän soittaa meille vähintään kerran päivässä suunnilleen samalla kaavalla. ”Täällä on niin tylsää, ei yhtään kaveria, elämä on pelkkää työtä, jalkoja särkee jatkuva seisominen, pelkkiä muslimeita, ei possua, haluan takaisin Lantalle”.

Kauan odotettu jälleennäkeminen

En kyllä voi syyttää Nengiä. Vaikka palkka on paikalliseen tasoon nähden varsin hyvä (500 e / kk), niin resortti jossa hän on töissä sijaitsee täysin mörönpyllyssä keskellä muslimialuetta. Sehän voi olla melko kurja juttu pekonin puputtamisesta pitävälle kaljakaverille.

Kaikki resortin ulkopuolella sijaitsevat ravintolat menevät jo klo 7 aikaan illalla kiinni (ennen hänen työaikansa päättymistä) joten hänellä ei ole oikein muuta tekemistä kuin pötköttää huoneessaan juomassa Vitamilkiä (kauhea, makea paikallinen ”terveysmaito”) ja syömässä kuvottavia teollisia 7/11 kääretorttuja ja muita sateenkaaren värisiä jälkkärihirvityksiä. Hauskaa, että aina niin tikunohut kaverimme on nyt ennätyspainossaan pienen elintasokumpunsa kanssa. Silloin kun hän vielä joi näiden sokeristen lohturuokien sijaan olutta, hän oli hoikka poika.

Neng siis pääsi vihdoin lomalle ja hän oli asiasta arvatenkin melko innoissaan. Loma noudatteli tuttua kaavaa, kaveri oli niin väsynyt, että jankkasi vanhoja tarinoitaan kymmeniä kertoja, tuli totaalijurriin kahdesta oluesta ja halusi ehdottomasti mennä paikalliseen laulamaan ”yhden” thailaulun. Joka siis käytännössä tarkoitti ainakin kymmentä. Paikallisista on aina yhtä hauskaa, että Tommi osaa soittaa muutaman thaikappaleen kitaralla ja osaamme hoilata sieltä täältä sanan ja toisen ja loput ravistamme sujuvasti hihastamme.

 "veli" ja sen "sisko"

Neng ehti baarista kotiin ennen meitä. Olimme sopineet, että hän saa nukkua viidakkotalossa ja me nukumme itse uudessa talossa. Päästyämme kiskan kautta perille näky oli paitsi raivostuttava, myös hyvin ennalta arvattava, mestarinero oli sosepäissään avannut ovet (tällä kertaa hän sentään muisti miten liukuovet avataan), heittänyt kaikki elukat ulos ja sulkenut oven perässään.
Koirat pällistelivät terassilla ihölmistyneenä tilannetta, Pii vaati äänekkäästi kiljuen ruokaa (ja sassiin!) ja Neng löytyi makuuhuoneesta, puoliksi sängyllä ja puoliksi lattialla mahallaan maaten. Tilanne oli aivan liian herkullinen, ainakin Tommille ja Odille olla tekemättä pientä kiusaa, niin kuin vaikkapa kutittelua ja kevyttä kasvojen teepussittamista. Neng kiukustui tästä niin, että otti peiton kainaloon ja paineli kylpyhuoneen suihkunurkkaan kerälle kuin koira vilttiinsä kääriytyneenä, paiskaisi oven kiinni ja lukitsi sen sisäpuolelta.

Tässä vaiheessa kaverin suusta on jo poistettu palava tupaakka...

Useista pyynnöistä huolimatta Neng ei suostunut avaamaan ovea, enkä minä pitänyt kovin hyvänä ideana jättää häntä sinne suihkunurkkaukseen nukkumaan, joten lukko piti murtaa auki sellaisella ihan vaan kevyehköllä ninjapotkulla ja kantaa sankari ihan oikeasti sänkyyn nukkumaan. Onneksi thaimaalaiset lukot tai ovet eivät ole kovin kovaa tekoa, joten lukko tai ovi ei ottanut tästä pelastusoperaatiosta juurikaan kipeää.

Krabilla sattuu ja tapahtuu

Seuraava ilta meni hiukan rauhallisemmissa merkeissä ja sitten olikin aika viedä Neng takaisin työpaikalleen. Päätimme yhdistää mantereella käymiseen huonekaluostokset uuteen taloon ja ruokakaappien täydennykset. Tässä vaiheessahan emme toki tienneet, että meillä ei olisi piakkoin enää kuin yksi pakastin käytössä. Siksi lappasinkin tyytyväisenä kärryyn 20 kiloa pakastelihaa elukoille ja laskeskelin että ne mahtuvat hienosti kahden talon pakastinkaappeihin. No, sehän oli sitten kiva verinen sotku ratkaistavaksi seuraavana päivänä kun kaappeja olikin enää yllättäen yksi käytössä.

Olimme jo ostaneet aiemmin satsin huonekaluja samasta kalustekaupasta kuin nytkin joten myyjät tunnistivat meidät heti. Ajattelin että olisi hyvä asia olla pari paikallista siinä ”auttamassa” tinkimisessä jne, mutta olin kyllä ihan viimeisen päälle väärässä. Neng, varsinainen Thaimaan Marko Paananen, alkoi selittää meille tosissaan ettei valitsemamme koristetyyny sopinut sohvan väriin lainkaan. Siis thaimaalaisen elämämkoulun käynyt kokki siinä ihan pokerinaamalla antaa sisustus- ja värivinkkejä kahdelle koulutetulle designerille!

Lopulta saimme valittua sopivat kalusteet ja pääsimme neuvottelemaan hinnoista. Me osaamme kyllä numerot thaiksi, mutta silti perinteitä noudattaen tinkiminen tapahtui taskulaskimen kanssa. Myyjä naputtaa laskimeen siis ensin jonkun päästä repäisemänsä kalliin yhteishinnan ja näyttää sitten kuinka valtavan alennuksen hän meille tarjoaa. Sitten me sanomme mai dai (ei pysty) ja otamme laskimen ja näpyttelemme siihen oman vastatarjouksemme. Myyjä kiljahtaa summan nähdessään muka kauhuissaan ja näpyttää laskimeen uuden hinnan. Ja sitä rataa.
Jiab tarjoutui auttamaan ja katselin sivusilmällä kun hän nyherteli siinä laskimensa kanssa ja oli tinkimässä melkein puolentoistatuhannen euron summasta muutamaa kymppiä.
Juuri ennen kuin tämä varsinainen huutokauppakeisari ehti tehdä peruuttamattoman virheen, minä takavarikoin laskimen kiukkuisesti mulkoillen hänen käsistään, nollasin lukemat ja kirjoitin omani tilalle.

Lopputulemana minä sain tingittyä loppusummasta vajaat pari sataa euroa Jiabin parin kympin sijaan. Jiab oikeasti koitti vielä selittää että oli aikonut tinkiä ”vähän kerrallaan”. Kertokaa mulle missä maailmankolkassa aloitetaan pienellä tinkimisellä ja edetään kohti suurempaa?! Voi saakeli että oli taas hermo piukassa.

Neng saatiin pudotettua turvallisesti työpaikkaansa, joka on muuten täysin käsittämätön konsepti minun silmissäni. Ulkopuolisilta suljettu resortti keskellä ei mitään johon on tehty isolla rahalla tekolampia ja istutettu harvinaisia Amazonilta asti raahattuja erikoisia kaloja joita turistit saavat korvausta vastaan ”kalastaa”. Sitten otetaan kuvia joka kulmasta näistä suurista valkoisista metsästäjistä saaliinsa kanssa ja henkilökunta tulee irrottamaan koukut, desinfioimaan kalan kauttaaltaan ja vapauttamaan sen takaisin tekolampeen. Ja sama homma jatkuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vieraat saavat myös ruokkia kaloja maksusta. Onko tämä nyt sitä urheilukalastusta? Jos on, niin missä kohtaa urheilu astuu kuvioihin?

Valtava tekolampi

Mikä lie monni ja saalistajansa

Sanottiin siinä sitten Nengille heipat ja lähdettiin kohti kotia. Yhtäkkiä Jiab alkoi hidastella autollaan ja selvästi etsiä jotain paikkaa. Löysimme itsemme hetken kuluttua korjaamon pihasta. Koitin kysellä mikä homman nimi on ja käsittääkseni laturin hihna veteli viimeisiään. Aurinko oli juuri laskemassa ja korjaamo menossa kiinni. He lupasivat korjata auton, mutta ainoa ongelma oli se ettei heillä ollut sitä hihnaa varastossa. Katselimme siinä vain karvan verran huolissamme kun työntekijät hyppäsivät autoonsa ja lähtivät metsästämään puuttuvaa osaa. Tilanne alkoi olla melko jännä kahdessakin mielessä, löytyisikö osa kun suuri osa korjaamoista oli jo sulkenut tai sulkemassa ja jos löytyisi niin ehtisimmekö ajoissa viimeiseen Lantalle menevään lauttaan.

Siinä korjaamon pihassa rinkiä kävellessäni näin jostain öljykanisterin vierestä kurkistavan pienen pörröisen kissanpennun joka sanoi pienellä äänellään *mäy*. Se oli ihan käsittämättömän suloinen, puolipitkäkarvainen laiha ja luottavainen otus. Pitelin pentua sylissä ja ihan vaan jotain jutustellakseni sanoin yhdelle mekaanikolle, että onpa suloinen kissa. Hän sanoi välittömästi, että ole hyvä, ota se! Ei se ole hänen kissansa, jostain se oli kuulemma vaan ilmestynyt tiluksille. Minä katsoin Tommia sanomatta mitään ja Tommi sanoi, että senkus pakkaat kissan mukaan. Siinä vaiheessa näin toisen samanvärisen mutta lyhytkarvaisen pennun hiippailevan esille.
Kysyin työntekijöiltä että onko pennuilla emoa. ”Ei ole, ota mukaan vaan”.

Ei kenenkään haluama kissalapsi

Näin pihassa pyörimässä parikin aikuista kissaa joista toinen oli väritykseltään hyvin samankaltainen kuin nämä pennut. Totesin, että todennäköisesti mies valehteli minulle koska halusi kissoista eroon. Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän. Sen äijän silmissä minä olen rikas valkonaama joka pitäisi kissasta huolta ja hänellä olisi pari maukujaa vähemmän nurkissa pyörimässä ja sikiämässä.

Tajusin myös, että yhden olisin voinut ehkä vielä pelastaa, mutta hitto niitä on varmaan monta lisää jossain siellä puskissa. Ja minkäköhän ikäisiä pennut mahtoivat olla? Olisiko oma emo niille parempi hoitaja? Tiesin, ettei Animal Welfare pystyisi mitenkään pitämään pentuja jos niillä ei olisi välitöntä hätää. Pattitilanne.
Sitten tuli itku. Aina ei vaan jaksa kohdata toistuvasti erilaisia karvaisia, resuisia reppanoita. Jokaisella omat ongelmansa. Jokainen ruokaa, kotia ja huolenpitoa vailla. Kaikkia en voi auttaa saati pelastaa vaikka kuinka haluaisi.

Tein vesipullosta kissoille juoma-astian ja takavarikoin Tommilta yhden possunaksupussin jonka minikokoiset pennut saivat kahdestaan ihmeekseni syötyä. Yritin kovettaa itseni ja ajatella, että edes tänään pennut saivat ruokaa, juomaa ja hetken hellyyttä.

Tällä välin laturinhihna oli löytynyt ja Jiab hävinnyt nurkan taakse. Ilmeisesti stressi (ei todellakaan liittyen kissoihin) oli hänellekin liikaa, sillä hänkin oli purskahtanut itkuun ja sanoi, että hänellä on ollut todella vaikeaa, rahat ihan finaalissa ja päälle vielä tämäkin lisämaksu. Lohduttelimme kaveria, että hoidamme kyllä tämän parinkymmenen euron keikan, kunhan nyt vaan päästään kotiin. Matkalla  haetaan kaupasta hänelle ja perheelle vähän riisiä ja muita tykötarpeita ruokapöytään. Että asiat kyllä järjestyvät.

Auto tuli kuntoon, Jiab oli asteen helpottuneempi mutta minä vollotin takaloosterissa miettien että olisko kuitenkin pitänyt tehdä jotain toisin niiden kissojen suhteen.

Sitten rysähti. Takana oleva auto ajoi suoraan Jiabin takapuskuriin, parinkymmenen sentin päähän siitä missä pidin koipiani.

Sitten rysähti. Takana oleva auto ajoi suoraan Jiabin takapuskuriin, parinkymmenen sentin päähän siitä missä pidin koipiani. Ehdin nähdä, että kuskilla oli VAUVA SYLISSÄÄN. Siis ajaessaan. Että ei ihme jos keskittyminen liikenteeseen ei ollut ihan tapissa. Onneksi vauhtia ei ollut juurikaan, sillä minun fysiikanlakieni tuntemuksen perusteella olisi ollut hyvin todennäköistä, että äijän vauvasta ei olisi jäänyt paljon jäljelle jos se olisi puristunut iskän ja ratin väliin vähänkään kovemmassa törmäyksessä.

Jiab tutkii puskurin vaurioita

Mies tuli autosta ulos ja siinä käytiin perinteistä thaimaalaista hymistelevää keskustelua siitä miten asia pitäisi hoitaa. Miehellä ei tokikaan ollut vakuutusta eikä Jiabin puskuriin tullut mittavia vaurioita, mutta näin ulkopuolisen silmään 13 euron korvaus tuntui kyllä melko mitättömältä. Jiab myöntyi korvaukseen kaiken antaneena ja minä mietin, että mitäköhän hemmettiä tässä vielä ehtii tapahtua tämän yhden reissun aikana.

Vihdoin kohti kotia!

Aloin myös ensimmäistä kertaa koko thaimaassaoloaikanani vakavasti harkita oman auton ostamista. Siis AUTON, artisti Stepan Lottovoittaja-biisiä lainatakseni:

”Jou ostin maasturin joka näyttää valtavalta
Ajan kääpiön päältä mut se sujahtaa vain alta” 

Kyllä mä näen helposti itseni tämän ratissa.

 
Esimerkiksi Ford Ranger Raptorin, kultavanteilla ja kaikilla mahdollisilla herkuilla. Että ei olis mun häviö jos joku tunari törmäisi mun luodinkestävään karjapuskuriini. Takapaksiin mahtuu ainakin 48 pelastettavaa kissanpentua kerrallaan. No, asia on erittäin vahvasti vasta uhoamisasteella. Tahtotila löytyy, enää puuttuu vain rahoitus. Niin joo ja paikallinen ajokortti, mutta eihän niitä ajoneuvoja korteilla muutenkaan ajella! 😂

No, kaikesta huolimatta ehdimme kuitenkin lauttaan hienosti, pääsimme ehjänä kotiin, tankkasimme vähän Jiabin ruokavarastoja ja päätimme pitää seuraavana päivänä lepopäivän.
Siis sinä päivänä kun Noita-akka viimeisen temppunsa teki ja meille kävi selväksi että seuraavana päivänä on ohjelmassa yllätysmuutto. Että se siitä lepopäivästä. Joskohan tämä arki alkaisi tästä vielä vähän tasoittua. Edes yhden (kissan)karvan verran.