Normipäivä - Asioita joita voi tapahtua vain Thaimaassa

Minulta on aika usein kysytty, että miten keksin kirjoitettavaa ja aiheita näihin postauksiin. Postauksia on nyt kasassa reilu sata ja voin sanoa, että suurin ongelma on järjetön aiheiden määrä ja etenkin kaikkien pienien ja suurempienkin ihmetyksen aiheiden muistaminen. Ei mene päivääkään niin, etten huudahtaisi Tommille, että hitto taas mitä menoa, mutta tulipa taas blogiin lisää materiaalia. Yritän kirjoittaa aina puhelimeen tai pieneen muistivihkooni kaikkia niitä kummallisuuksia joihin täällä tulee törmättyä. Joskus ihan kirjaimellisesti. Niin kuin vaikkapa pari päivää sitten…

Albiinon mutanttisonnin hyökkäys

Asiahan on niin, että asuessani Suomessa pienessä nukkuvassa peräespoolaisessa lähiössä minun ei tarvinnut kävellä kuin reilu kilometri koirien kanssa vakilenkkiämme pitkin, kun asfaltti vaihtui hiekkateihin ja maisemat pelloiksi ja hevoslaitumiksi. Peuroja ja rusakoita näkyi yhtenään, toisinaan paikallinen nainen tuli keskellä metsää vastaan aasin kanssa ja kerran mäyrä hyökkäsi iltalenkillä kimppuuni. Että siis kaikenlaisia elukoita on tullut vastaan. Mikään näistä ei silti voita viimeisintä kohtaamistani thaimaalaisen faunan kanssa. Ei edes se kerta kun leikin täällä hippaa kuningaskobran kanssa.

Olimme koko perhe, siis Tommi, vaarikoira Hiisi, viemärirotta Moula ja kummituskissa Pii normaalilla iltalenkillämme ennen auringonlaskua. Pii muuten ravailee jo hienosti jopa puolen kilometrin pätkiä pienessä hihnassaan ja kilisevässä kaulapannassaan. Paitsi sellaisissa tilanteissa, kuten eilen kun sadekausi jälleen pääsi yllättämään kävelijät. Pienet kummituskissat eivät nimittäin pidä YHTÄÄN kastumisesta. Eipä siinä, kissalapsi paidan alle jemmaan ja lenkki pääsi jatkumaan ilman maassa pitkin pituuttaan makaavaa ja kuollutta näyttelevää kissaa.

Tämä kummallinen mutanttieläin oli haalean pinkki ja näytti karvattomalta

Tommi ja koirat olivat ehtineet ottaa meihin vajaan parin sadan metrin kaulan kun törmäsimme jonkunlaiseen nautaeläimeen, ilmeisesti puhveliin. Tällaista tapahtuu päivittäin, eikä siinä ole mitään epätavallista, mutta tämä kummallinen mutanttieläin oli haalean pinkki ja näytti karvattomalta. Lisäksi se oli ’#€5&:n iso ja minun biologian tuntemukseni perusteella sonni. Täällähän laitetaan eläimet laiduntamaan lieoilla maahan kiinni, mutta hei. Oikeasti. Minkäköhän tyyppinen lieka pitäisi 500 kiloiselle eläimelle laittaa että se ei saisi sitä nyhtäistyä huomaamattaan irti?! No, voin omakohtaisen kokemukseni perusteella sanoa, että ei ainakaan perusmallinen thaimaalainen lieka.

En jäänyt paikan päälle ottamaan kuvia mutanttisonnista, mutta siis vähintään yhtä pelottava se minun mielestäni oli kuin tämä mörkö tässä

Hiisi meni tapansa mukaisesti uhoamaan sonnille (toki turvallisen välimatkan päästä) parin WOUWOUN verran, mutta sen sijaan että elukka olisi väistänyt, niin kuin ne melkein aina tekevät, tämä ottikin pari askelta Hiisiä kohden. Siihen loppui meidän paimenkoiramme uho ja se päätti jatkaa matkaa kiltisti eteenpäin. Minä tulin perästäpäin likomärkänä kissanhäntä paidanhelman alta roikkuen, kun pinkki mutanttisonni spottasi minut.

Suoritin sonnille koko prosedyyrin rauhoittavia signaaleja ja väistin sitä rauhallisesti niin kaukaa kuin pystyin

Olimme ehkä muutamankymmenen metrin levyisellä alueella, jonka toisella puolella oli soravuori ja toisella puolella pieni joki. Vanhana koiraihmisenä suoritin sonnille koko prosedyyrin rauhoittavia signaaleja ja väistin sitä rauhallisesti niin kaukaa kuin pystyin. No, nytpä tiedän, että koirille ja pinkeille mutanttisonneille eivät nimittäin toimi lainkaan samat rauhoittavat signaalit. Että tiedoksi teille kaikille sankareille siellä jotka meinasitte kokeilla asiaa. En suosittele.

Sonnin emäntä oli enemmän tätä kaliiberia

Puhveli lähti ravaamaan minua kohti ja siinä kohtaa flippasin totaalisesti. Aloin kiljua paniikissa Tommille, että nyt se hullu sonni hyökkää, että auta nyt j*malauta! Siellä minä, maailman kömpelöin ihminen ravaan sorakuopalla kuin ravuri, kissa paidan alla, paniikissa itkien ja alan nähdä elämän lipuvan ohitseni filminauhan lailla. Seuraava suunnitelmani oli oikeasti hypätä läheiseen jokeen (Pii tosin ei varmaankaan olisi arvostanut tätä suunnitelmaa), mutta siinä vaiheessa sonni pääsi tyttökaverinsa luokse (joiden väliin olin jäänyt) ja ilmeisesti se riitti rauhoittamaan tilanteen. Mitä loppuperheeni teki tällä välin? Tommi nauroi kippurassa, Hiisi pulikoi joessa, Moula haisteli ruohonkorsia ja Pii valitti maukuen, että hänen transportaatiovälineensä (siis minun paidansisukseni) tarjoama kyyti oli harmillisen epätasaista ja meluisaa.
Sydän lakkasi hakkaamasta miljoonaa vasta kotona, jossa menin varuiksi tarkastamaan pöksyni sillä en olisi yllättynyt vaikka sinne olisi turahtanut lusikallinen tai pari.

Näitä asioita ei vaan tapahdu Suomessa, ainakaan minun kotikylälläni.

Lapsenvahtikeikka

Siihen on ihan oikeasti syynsä miksi meistä kumpikaan ei ole koskaan halunnut lapsia. Tätä ei nyt pidä mennä käsittämään väärin, me emme todellakaan inhoa lapsia. Lapsissa on ihan yhtä lailla ihania ja kamalia yksilöitä, ihan kuin meissä aikuisissakin. Minulla on kolme kummityttöä ja kaikki heistä ovat äärimmäisen rakkaita ja kaikkien kanssa meillä on ollut diili, että kummitäti ei sitten hoida vaipanvaihtohommia, ainakaan kakkosia. Kerran jouduin poikkeamaan tästä vakaumuksestani ja se ei ollut kaunista katsottavaa. Sain hädintuskin nieltyä oksennukseni, ihan vaan sen vuoksi, että kakkaepisodissa oli jo riittävästi siivottavaa kaltaiselleni eritekammoiselle ihmiselle.

Jokaiselle tarpeen mukaan

Joka kerta kun olen vahtinut Suomessa jonkun muun jälkikasvua, asiasta on sovittu hyvissä ajoin etukäteen. No, hommahan ei yllättäen toimi ihan samalla tavalla täällä taikamaassa.

Jiab on ollut viime aikoina melko väsynyt. Hänen helmikuussa syntynyt tyttärensä ei ole viime aikoina antanut isukin nukkua tarpeeksi. Niinpä hän laittoi viestiä, että hän TARJOUTUU leikkaamaan trimmerillä reilun parin rain pihamme (yksi rai on 40 x 40 metriä) ihan vaan siksi, että pääsee vähän pois kotoa. Sen hän tosin unohti sanoa, että tytär Rada tulisi mukaan. Niinpä sankari pölähti pihaan, antoi minikokoisen vauvanhoitolaukun käteeni ja iski Radan syliini.

Pienet vauvat ovat ihan mahtavia aina siihen asti kun ne ovat elämäänsä tyytyväisiä

Pienet vauvat ovat ihan mahtavia aina siihen asti kun ne ovat elämäänsä tyytyväisiä. Radakin jaksoi pitkään kikatella ja nauttia pomputtelusta kunnes hänen pimeät porttinsa aukesivat. Yllättävän kova ääni lähtee noinkin pienestä ihmisestä. Minä koitin loilotella kaikki muistamani suomalaiset lastenlaulut ja siinä samalla lallatellessani kerroin, että vaikka äidinpuoleinen suku mitä väittää, niin koirat ovat kivoja, alkoholi on hyvää eikä kannata uskoa kaikkea sitä mitä siellä lasten iltapäiväkerhossa parrakkaat imaamit suoltavat leipälävistään ulos.
Mahdollisesti tylsät juttuni toimivat ja Rada nukahti kokonaiseksi vartiksi. Siinä vaiheessa havahduin siihen tosiasiaan ettei pihalta ollut kuulunut enää vähään aikaan minkäänlaisia työn ääniä saati trimmerin surinaa. Jiab löytyikin sitten uuden talon terassin löhötuolilta nukkumasta.

Jiabin puolustukseksi on sanottava, että tämä löhötuoli ON mukava

 

Rada heräsi ja onnistuimme Tommin kanssa ratkaisemaan mystisen maitojauhepurkin avaamiskoodin, sotkemaan sen veteen ja syöttämään vauvelin. Jossain vaiheessa isukki itsekin tuli paikalle ja minä huokaisin helpotuksesta. Ilmoitin, että hänen lapsellaan on vaipanvaihtoaika, koska vihikoirannenäni haistaa varman pissankäryn jostain sieltä syvältä pampersin uumenista. Jiab huudahti tähän että ”Mai pen rai” (=never mind, ei se ole niin justiinsa) kun kyseessä on vain pissa.

Siinä minä sitten pötkötin halvaantuneena ja odotin, että Jiab tulisi noutamaan jälkikasvunsa.

Minä sanoin, että eihän se nyt jumaleissön voi olla niin ettei KAHDEN LAPSEN ISÄ tiedä, että pissa polttaa pyllyä ja kuka sitä nyt muutenkaan haluaisi omissa kusihousuissaan hengailla. Jiab oli avoimen yllättynyt tästä informaatiopläjäyksestä ja vaihtoi vaipan kiltisti minun haukankatseeni seuratessa tilannetta. Sitten hän antoi taas lapsensa syliini ja sanoi palaavansa pian.
”Pian” oli tässä tapauksessa noin tunti. Siinä välissä Rada sai taas kilarit ja kirkui, niin että lasit helisivät kaapeissa. Lopulta sain vauvan nukahtamaan rintani päälle, mutta kun yritin liikahtaa milliäkään siirtääkseni vauvan viereeni sänkyyn nukkumaan, huuto alkoi välittömästi uudelleen. Siinä minä sitten pötkötin halvaantuneena ja odotin, että Jiab tulisi noutamaan jälkikasvunsa.

Jättäisitkö sinä lapsesi hoitoon ihmisille, jotka vitsaillen ääneen miettivät kuultesi kuinka paljon pienestä tyttärestäsi saisi pimeillä markkinoilla rahaa? Tai jos ei koko vauva, niin kai sen voisi myydä osina? Tai edes yhden munuaisen?

Niin kuin sanoin heti kärkeen, siihen on oikeasti syynsä ettei meillä ole lapsia.

Tommi kysyi tätä kuvaa ottaessa kuinka paljon Radan munuaisesta mahtaisi saada mustassa pörssissä rahaa

Kutsumattomat vieraat ja paikallinen smalltalk

Joskus täältä nukkuvan saaren rauhasta on lähdettävä mantereen puolelle hoitamaan asioita ja kun niin käy, niin kerralla pitää yrittää toki hoitaa niin monta asiaa kuin mahdollista. Ajomatka mantereelle kuitenkin ottaa jo yhteen suuntaan pari tuntia, joten ei siellä nyt ihan viikottain tai edes kuukausittain jaksa ravailla. Sovimme siis Jiabin kanssa, että hän käyttää meitä Krabilla kirjanpitäjällä ja ruokakaupoissa. Siis sellaisissa, joista saa länsimaisia ruokatarvikkeita karvan verran kohtuullisempaan hintaan kuin täältä saarelta.

Päivää ennen reissua hän ilmoitti, että perhekin tulee mukaan. Juu, ei siinä mitään. Sitten mukaan tuli jo pari vaimonkin kaveria. No, kaipa sekin on ihan jees. Eniten näissä asioissa ehkä korpeaa se, että tällaiset kyytiläiset eivät IKINÄ KOSKAAN MILLOINKAAN osallistu matkakuluihin MITENKÄÄN. Sekin olisi vielä ihan ok, jos matkaseura ei muuten kävisi pahasti hermoon.Tai edes kerran joku sanoisi, että hei kiitti kun saatiin tulla mukaan.
Nämä edellä kuvaamani skenaariot ovat siis totaalista utopiaa jonka toteutumista olen jo ajat sitten lakannut odottamasta.

Hermoja raapiva rouvien välinen kaakatus alkoi sillä nanosekunnilla kun Jiab kurvasi pihasta liikkeelle

Jiab ja vaimo menivät matkustamoon ja lapset ja vaimon kaverit meidän kanssamme taakse. Minä en ole aamuihminen. En ollenkaan. Pinna oli siis valmiiksi jo melko kireällä. Hermoja raapiva rouvien välinen kaakatus alkoi sillä nanosekunnilla kun Jiab kurvasi pihasta liikkeelle. Ehdimme ajaa n. 300 metriä kun auto kaarsi läheisen kiskan pihaan ja sammahti siihen. Auton tankki oli oikeasti niin kuiva, että sillä sai juuri ja juuri nitkuteltua pari sataa metriä lähimmälle kiskalle, josta ostettiin pari viinapullollista bensaa jotta päästiin liikkumaan edes lähimmälle oikealle tankkauspisteelle. Erinomaisen reissun ominaispiirteet alkoivat olla siinä jo lupaavasti kasassa.

En ole koskaan ymmärtänyt paikallisten musliminaisten logiikkaa heidän huivipolitiikkansa suhteen. Toisella kaakattajalla ei ollut ollenkaan huivia joten päättelin hänen olevan mahdollisesti buddhisti. Sitten kun pysähdyimme ensimmäiseen mahdolliseen kiskaan hakemaan haaleassa grillissä ikuisuuden seisseitä salmonellakanoja, niin jostain sieltä laukun uumenista ilmestyikin äkkiä huivi päähän. Joka sitten taas hetken päästä otettiin pois. Tämä huivishow toistui reissun aikana useaan otteeseen.

Saimme hoidettua tärkeimmän asiamme kirjanpitäjällä parissa minuutissa ja halusimme lähinnä mennä hoitamaan niitä suunniteltuja ruokakauppa-asioita ja ostamaan paria puuttuvaa juttua uuteen taloon.

Nälkähän se alkoi jo siinä vaiheessa kovasti kurnia. Jiab keulii meille aina kuinka hänen muslimivaimonsa on niin avoin ja hänelle on täysin ok että Jiab syö possua ja juo alkoholia. Olemme Tommin kanssa tienneet ihan ensi hetkestä lähtien kuka siinä perheessä kaapin paikan määrää ja se ei muuten ole Jiab. Jokaisella tekemällämme Krabi-reissulla olemme menneet samaan paikkaan syömään, Tommi ja Jiab possua ja minä salaattia. Nyt Jiab alkoi pölistä kuumeisesti, että hän haluaisi vaihteeksi eri paikkaan syömään. Ja asia ei liittynyt mukana roikkuvaan muslimikööriin mitenkään. Tämä siis siitä huolimatta, että aiemmin Jiab on aina ottanut vähintään kaksi annosta lempipossuruokaansa siellä yhdessä tietyssä paikassa.

Siinä vaiheessa kävi myös ilmi, että kaakattavilla rouvilla oli sitten jotain omiakin suunnitelmia reissun suhteen ja käytiin sitten muutamassa kaupassa ja jossakin Krabin klinikalla verikokeissakin. Hauskinta tässä oli ehkä se, että käsittääkseni toiselta leidiltä mitattiin hemoglobiini ja koko laajennettu perhe oli oikeasti sitä mieltä, että näin vaativaa toimenpidettä ei yksikään Lantan klinikoista, saati saaren oma sairaala kerta kaikkiaan osaisi hoitaa. En siis väitä olevani lääkäri mutta…

Sillä välin kun leidit olivat lääkärissä, minä kävin hakemassa akuuttiin nälkään katukojusta minulle ja Tommille ruokaa, joka ei kelvannut muulle seurueelle. Varmaankin siksi, että se tehtiin siinä silmien alla tuoreista raaka-aineista, joten siitä puuttui se paikallisille tuttu kampylobakteerin maku.

Sitten lähdettiin metsästämään sitä jotain todella erinomaista ravintolaa. Ilmoitimme, että emme tule mukaan, sillä meillä oli edelleen edessämme ne katukojusta ostetut nuudelihässäkät. Porukka lähti syömään ja tuli minuutin päästä takaisin. Ravintolassa ei voinut siis TIETENKÄÄN syödä, koska menussa oli myös possua tarjolla. Että se siitä vaimon avoimuudesta possuruokien suhteen.

Ajeltiin taas rinkiä ja päädyttiin BigC-kauppakeskukseen, jonka alakerrassa on juurikin sitä Jiabin himoitsemaa possua. Sen sijaan leidit menivät halal-ruokaosastolle ja Tommi kiusoitteli Jiabia, että eikö possu olekaan ok. Jiab, joka oli tässä vaiheessa jo ihan totaalisen loppu koko reissuun, päätti olla syömättä mitään.

Saimme asiat hoidettua ja pääsimme viimein lähtemään takaisin Lantaa kohden. Matkalla pysähdyttiin ehkä kuusi kertaa koska jostain syistä thaimaalaisilla, tai ainakin näillä rouvilla, on lähes aina pikkunälkä.

Odotapa kun avaan ääneni oikein kunnolla

Tähän malliin!

Kaakatuksen desibelit nousivat nousemistaan, mutta Rada päätti laittaa paremmaksi ja kiljua koko pienten keuhkojensa voimin niin, että pelkäsin tärykalvojeni räjähtävän. Ette ikinä arvaa millä laululla vauvelia tuuditettiin uneen? Ei ollut nimittäin thaimaalainen nukkumatti joka tuli kylään, vaan muslimien rukouskutsu. Oikeasti. Aivopesun voi siis näemmä aloittaa jo alle puolivuotiaan vauvan kanssa.

Kukapa nainen ei haluaisi kuulla näyttävänsä vanhemmalta kuin onkaan ja painavansa arviolta 120 kiloa?!

Rada nukahti viimein ja leidit rohkaistuivat juttutuulelle. Mikä olisikaan luontevampi aloitus keskustelulle kuin klassinen ”kuinka vanhoja te olette” Minun ikäni arvio ei mennyt paljon pieleen, mutta ei sen tarvise mennäkään mikäli arvaus sattuu osumaan hieman yläkanttiin. Siitä faktasta, että olen Tommia 2 vuotta vanhempi seurasi myös rouville kovasti hupia. Luonteva jatko paikalliselle smalltalkille on toki kysyä jättiläisvalkonaamojen painoja tai ehkä jopa arvuutella niitä. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla näyttävänsä vanhemmalta kuin onkaan ja painavansa arviolta 120 kiloa?! Tässä vaiheessa mietin jo hetken, että kuinkakohan pahasti rouville kävisi jos heidät ihan hellästi tökkäisisi vähän hitaammassa kurvissa auton avonaisesta takaosasta ulos..?

Reissun jälkeen Tommi sanoi erittäin väsyneelle ja nälkäiselle Jiabille, että tämä oli sitten aivan takuulla viimeinen kerta kun tämä kööri enää tulee yhdellekään Krabin reissulle mukaan. Jiab näytti mielestäni itsekin melko huojentuneelta. Josko hänkin sitten seuraavalla reissulla uskaltautuisi syömään jotain.

Joistakin aiheista ei vaan parane vitsailla

Tätähän on tullut käsiteltyä täällä jo useasti, mutta en aina muista, että omille kavereille näistä taikauskohommeleista on ihan ok vitsailla. Vieraille tai puolitutuille ehkä sitten taas ei. Käytiin hakemassa Piille rokotuksia eläinkeskuksella ja vastaanotossa työskentelevä nuori nainen kysyi kissan nimeä. Sanoin, että Piihän se ja vielä selvensin että siis niin kuin kummitus sillä sinun äidinkielelläsi. Että kummituskissa se tässä sylissä pötköttelee. Hö hö hö. Nainen valahti kalpeaksi ja Tommi kysyi siinä vieressä suomeksi, että mahtoiko tuo nyt olla ihan paras idea oikein alleviivata mustan kissan kummitusnimeä taikauskoiselle paikalliselle jota emme oikeasti tunne juuri lainkaan. No ei varmaan, mutta se juna niin sanotusti meni jo eikä aina niin iloinen vastaanottovirkailija enää juurikaan hymyillyt meille.

Kummituskissa viihtyy paidan sisällä

On meillä Suomessakin eläinlääkärissä joskus naureskeltu lemmikkien nimille ja ulkonäöllekin, mutta äkkiseltään kuvittelisin, että jos veisin lääkärille pienen mustan kissanpennun rokotuksia varten ja sanoisin sen olevan nimeltään Lucifer niin tuskinpa se nyt se nyt paria hörähdystä tai kulmakarvan kohotusta suurempaa reaktiota saisi aikaiseksi.

Huomaan, että postaus on jo venähtänyt tässä vaiheessa, kun pääsin listassani vasta alkuun. Jääpä siis ihmeteltävää seuraavinkiin kertoihin. Ja lisää pukkaa pyytämättäkin! Vai mitä luulette kuinka perussettiä oli vaikkapa illallinen "luonnontuotteita" nautiskelleen shamaanin tiluksilla? Niinpä. Siitä ja monesta muustakin oudosta tapahtumasarjasta jälleen lisää myöhemmin.