Karpolla on asiaa

En tiedä mikä siinä sitten on, jonkunlainen perustavanlaatuinen masokismiko on moottorina tässä, että aina kun meillä on jotenkin eläinlauma ihanassa harmonisessa ja helpossa tilassa niin aina siihen pitää ottaa uusi eläin sekoittamaan koko pakka ja arki totaalisesti. 


Hiisin kanssa elämä oli ihan ylihelppoa, kyseessä oli kuitenkin tottelevainen seniorikoira joka osasi lukea ajatuksia ja kaupan päälle pelästytti pelkästään koollaan ylimääräiset ihmiset ja koirat pois tiluksilta. Toki siihen piti sitten ottaa toinen, kaikkea muuta kuin ongelmaton temppelikoira Moula kaveriksi. Sitten kun Moulan kanssa alkoi sujua, joku heitti pihaamme kummituskissa Piin. Kun Hiisi siirtyi autuaammille maksalaatikkomaille ja pahin ikävä ja suru helpotti, mietimme mietin, että mahdollisesti toinen koira voisi mahtua laumaan. Ja sitten viereisestä shelteristä jo soitettiinkin että heillä on meille täydellinen koira. Niinpä otimme Ohon surullisen kuuluisalle ”koeajalle” ja kaikki arvaavat mitä siinä kävi. Siinä meillä oli sitten kasassa jo melko hyvin toimiva lauma alun kaaoksen jälkeen. Nautimme tästä tilanteesta reilun vuoden ja mitä sitten kävikään. Karpo kävi ja sillä oli asiaa. Paljon asiaa. Siitä lisää hiukan myöhemmässä vaiheessa postausta.

Karpo tuli taloon. Nukkuessa sillä ei ole niin paljon asiaa :D

Aitahommia

Olimme juuri saaneet työt puutarhassa siihen pisteeseen, että pihan ympärille oli istutettu pensasaita. Varsin pian huomasimme, että vaikka se ehkä hiukan hidastikin, niin se ei suinkaan estänyt koiria ottamasta pihalta ritoloita tarvittaessa. Tämä tuli todistetuksi heti kärkeen kun naapurilla oli miehiä rakennuspuuhissa eivätkä tekijät olleet tälle meidän kauhukaksikolle entuudestaan tuttuja. Silloinhan ei jää kerta kaikkiaan muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hännät tötteröllä huutamaan kovaan ääneen koirakielellä ”että mitäs tyyppejä te olette?!?!?!?” Kun työntekijät näkivät valonnopeudella lähestyvän Moulan ja heti kohta perästä nysillä jaloillaan töpöttävän Ohon laukkaavan heitä kohti, he nostivat spontaanisti kädet ylös ja huudahtivat ”Allahu akbar!” En tiedä kuuliko Allah kutsun vai kauhukaksikko minun huutoni, mutta koirat kuitenkin kääntyivät heti kannoillaan ja palasivat omalle puolelle pensasaitaansa. Ukot purskahtivat – todennäköisesti helpotuksesta - nauruun, sitten minä repesin, Tommi alkoi hekottaa ja lopulta me kaikki paitsi nauroimme, myös huutelimme Allahu akbaria ja testasimme tapahtuisiko siitä ehkä jotain muutakin mullistavaa. :D

Tästä muutaman päivän päästä lähetti toikin sitten meille kotiin jo useamman rullan verkkoaitaa, jonka Tommi asensi paikoilleen ja VIHDOIN, eikä hetkeäkään liian aikaisin, meillä on koiran menemätön aitaus! Minä en kerta kaikkiaan voinut lakata hymyilemästä! Vihdoinkin minun ei tarvitse huolehtia paitsi koirien reviirinlaajennusyrityksistä, naapureiden kanojen, goottikukkojen, vuohien tai puhveleiden visiiteistä eikä ETENKÄÄN siitä että ylimääräiset ihmiset enää lampsisivat meille kylään. Olen melko varma että postikustikin on todella iloinen siitä että hän voi nyt ojentaa paketit meille aidan yli sen sijaan että pelkäisi että koirat pääsevät livahtamaan hihnoistaan tai pannoistaan vapaaksi. Osa läheteistähän ei uskalla tulla meille edes pihaan, mutta ehkä tilanne nyt aidan myötä muuttuu. Jännä miten paljon pihan rajaava aita voi tuoda iloa paitsi minulle, myös niille koirapelkoisille ihmisille jotka joutuvat työnsä puolesta käymään meillä.

Liian paksu käärmeeksi

Elämä olikin siis jotenkin aivan liian rentoa ja leppoisaa. Olimme nauttineet (tai no ainakin minä) tästä uudesta modernista koiravankilasta jo kokonaisen vuorokauden kun Moula alkoi haukkua hälytyshaukkua ja tuijottaa studion takana olevaan pusikkoon. Minä tuhahdin kunnolla edes katsomatta, silmiäni pyöritellen ”hohhoijaa, ei siellä mitään ole taaskaan Moula-hömelö” kunnes näin sen. Mustanruskean lieron. Ja kun sanon liero, niin tarkoitan käärmettä. Pakko ihmetellä että käärmeet lajina ovat olleet olemassa jo reilun 100 miljonaa vuotta, sillä tämä neropatti oli onnistunut jäämään jumiin siihen tuliterään verkkoaitaan. Ei ehkä mikään lajinsa valioyksilö.

Voin vain kuvitella kuinka se on keskenään siinä kalkuloinut että ”hyvinhän tää mun pää tästä 2 x 2 cm rakosesta mahtuu läpi” ja hetki myöhemmin se on näyttänyt lähinnä mustalta siskonmakkaralta joka on pusertunut verkkosukkahousun silmään. Siinä se nökötti eikä näyttänyt pääsevän eteen eikä taakse. Itse lähestyin käärmettä tasan sen verran että sain siitä pari suttuista kuvaa lajintunnistusta varten. Olin melko varma että tunnistin lajin itsekin mutta toivoin olevani väärässä. En ollut. Parissa minuutissa sain vastauksen että kyseessä on Monokkelikobra, tappavan myrkyllinen veijari. Jotenkin en lämmennyt ajatukselle että käärme jäisi siihenkään kitumaan ja kuivumaan kuoliaaksi, mutta en TODELLAKAAN ollut menossa itsekään auttamaan sitä. Oli jo ilta joten päätimme antaa asian olla aamuun saakka ja helpotuksekseni huomasin, että käärme oli jossain vaiheessa onnistunut survomaan vatsamakkaransa verkon läpi ja hävinnyt. Toivottavasti johonkin pitkälle. 

Monokkelikobra pinteessä

Voin sanoa etten enää koskaan suhtaudu Moulan ”turhiin” hälytyksiin enää yhtä välinpitämättömästi kuin ennen. Ai mitä se toinen reipas vahtikoiramme Oho tähän kaikkeen sanoi? No ei mitään kun ei se edes huomannut koko käärmettä :D Huomaa kyllä kumpi näistä koirista on elänyt aiemmassa elämässään kadulla. Koira voi lähteä kadulta mutta katu ei koirasta.

Normaalisti täällä menee helposti viikkoja tai kuukausiakin näkemättä yhtään käärmettä, mutta tänä kyseisenä päivänä, juuri muutama tunti aiemmin olin nähnyt tiellä ajellessani kuningaskobran (myös tappavan myrkyllinen liero) huojumassa pystyssä ja kissan sen edessä näyttämässä sille keskaria. Tämä kertoo mielestäni melko paljon kissoista lajina ja niiden järkkymättömästä luottamuksesta kuolemattomuuteensa.

Toivon kovasti että kissa selvisi, koska minä en ollut niin rohkea että olisin uskaltanut jäädä siihen selvittämään tilannetta. Jotenkin näiden kohtaamisten jälkeen tuntui että jännitystä oli ollut tarjolla ihan riittämiin ja olisi kiva päästä vähän rauhoittumaan.

Karpo tuli taloon

Siinä kun oli sitten kivasti muutenkin hiukan tärinöissään, niin on ihan sopiva heti laittaa se toimiva ja harmoninen oma eläinlauma taas täysin sekaisin, eikö? Olimme ajelemassa Tommin kanssa hämärässä kaupoilta kohti kotia, menossa juuri terassillemme ottamaan rauhoittavat iltadrinkit, kun näimme tienposkessa pienen möykyn joka liikkui. Pysähdyimme tarkastamaan tilanteen ja möykky paljastui pieneksi raitapaitaiseksi kissalapseksi. Meidät nähtyään möykky tuli kohti, mäykyi ja alkoi kehrätä ja puskea. Animal Welfare center oli siinä vaiheessa iltaa jo kiinni ja pentu jäisi aivan varmasti auton alle siinä tien vieressä toikkaroidessaan. Katsoimme toisiamme nämä faktat ääneen todettuamme ja hetken hiljaisuuden jälkeen Tommi huokaisi ”Jahas, meillä taitaa nyt sitten olla uusi perheenjäsen”. Minäkin huokaisin ja totesin että niin taitaa olla. Paikalle pysähtyi kohta myös thaipariskunta, mahdollisesti katsomaan onko meillä joku hätä kun olimme parkissa keskellä ei mitään. Nähtyään sylissäni kehräävät kissan he totesivat että ”voii, teillä on siinä nyt sitten suloinen oma kissa, eikö vaan” ja jatkoivat hymyillen matkaansa.

Tällainen möykky löytyi tienposkesta

Uudelleenjärjestelimme ostokset mopoon, minä otin pennun syliin ja lähdimme ajamaan kotiin. Rääpäle ei ollut muutaman minuutin matkan aikana hetkeäkään hiljaa. Tommi jäi eläinvahtiin sillä aikaa kun minä kurvasin ranne vääränä takaisin kaupoille, ostamaan pennulle korin, pehmusteet ja ruokaa. Pieni ja alati mäykyvä pentu oli nimittäin järjettömän nälkäinen. Jopa Pii jäi sille toiseksi meille tullessaan. Se yritti syödä KAIKEN. Ruokapussin, lusikan, ruokakipon ja muruset minun suupielistäni. Pennun maha oli muutenkin pyöreä ja turvoksissa joten en uskaltanut antaa sen syödä ihan niin paljon kuin se olisi halunnut sillä oikeasti pelkäsin että se räjähtäisi. 

Nälkäinen kissalapsi, osa 1...

2...

ja 3 :D

Moula on siitä erikoinen tyyppi, että se inhoaa kissoja. Paras puoli kissoissa on sen mielestä se että niitä voi jahdata! Mutta joku sen päässä naksahtaa kun kissa on ”oma”. Moulasta tulee maailman lempein kissatäti. Se leikkii ja painii Piinkin kanssa todella kauniisti ja lähtee kuin ohjus niiden kissojen perään jotka julkeavat häiritä hänen omaa ”pikku”kisuaan. 

No nyt kotiin tuotiin Moulalle uusi pieni hoivattava, mutta tulokas ei tunnu olevan näistä kummitäti-palveluista lainkaan kiinnostunut. Temppelikoira on nyt jo pari viikkoa lempeästi ja järjettömällä kärsivällisyydellä koittanut tutustua pikkukissaan, mutta saa siitä palkaksi ainostaan murinaa, sähinää ja sylkäisyn naamalleen. 


Oho sen sijaan ajatteli että kyseessä on mahdollisesti joku kiva pieni vinkulelu, tai ainakin sen kanssa voisi koittaa painia. Parin päivän kieltojen ja naamaan räkimisen jälkeen se kyllästyi ja päätti jatkaa elämäänsä kuten ennenkin kissoista välittämättä. Oho pystyy nimittäin oikeasti elämään nytkin niin ettei se noteeraa Piin olemassaoloa mitenkään. Yksi vastustamaton bonus tässä tulokkaassa kuitenkin on: pikkukissan nk. "tähtiportti" tuottaa Ohon mielestä maailman parhaita snäksejä. *oksennushymiö* Että jonkunlainen symbioosi kai sekin.

Pii on taas kissa, ja niin kuin kissoille yleensäkin, muutokset otetaan aina vastaan epäluuloisesti ja kyräillen. Esittelimme uuden lajitoverin kummituskissalle, joka ei mitenkään yllättäen kommentoi asiaa kiukkuisesti maukumalla, kohotti etukäpälänsä kuin hidastetussa filmissä ja läppäisi tulokasta naamaan. Sitten se pakkasi pienen kissamatkalaukkunsa, hyppäsi juuri pystytetyn aidan yli ja paineli vierastaloon. Ja siellä se sitten nukkuikin muutaman yön kunnes alkoi hiljakseltaan käydä useammin kotonaan ja nukkua taas yönsä omalla paikallaan tyynyni vieressä. Vajaan viikon mökötyksen jälkeen Pii myös alkoi antaa pikkukissalle muutakin huomiota kuin avokäpälää keskelle naamataulua. Nyt se jo heittäytyy leikkimäänkin ja juoksemaan rinkiä uuden kaverinsa kanssa.

Isoveljen ja idolin homma on joskus aika raskas :D

Riippumaton valloitus

"Iskä hei, autoin sua vähän maalaamisessa" 

Lottovoittaja

Pikkukissa on edelleen kovin puhelias ja monen päivän pähkäilyn jälkeen siitä se nimi-ideakin sitten lähti: Karpolla on (usein ja paljon) asiaa. Puheliaimmillaan se on silloin kun sen täysin pohjaton maha kaipaa täytettä. Ja hyvin Karpo onkin syönyt, se nimittäin nosti painonsa 1,5 viikossa kuudestasadasta grammasta yhdeksäänsataan grammaan. :o Ja edelleen sillä on nälkä. Koko ajan. Niin nälkä että viimeksi eilen se ahneuspäissään iski pienen naskalinterävän kulmahapaansa peukaloni läpi tavoitellessaan kalanpalasta. Siinä vaiheessa minullakin oli asiaa! Nälkä ja päärynänmallinen vartalo, erityisesti alati pullottava maha saattavat kieliä madoista joten matokuureja on nyt syöty kaksi ja lisää on tulossa. Rokotusohjelma on myös jo aloitettu ja pallit jäävät eläinlääkäriin heti sitten kun Karpo on ehtinyt hiukan kasvaa ja miehistyä. Nyt se on eläinlääkärin arvion mukaan n. 2,5 kk vanha. Eli ihan pieni rääpäle vielä.

Koiria lukuunottamatta Karpo on hämmästyttävän rohkea ja reipas pikkumies. Nyt se matkustaa kopassaan tyytyväisenä ja jopa tykkää leikkiä rannalla ravuilla ja oikeastaan kaikella mikä yhtään liikkuu. Aivan yhtä nopeasti kuin se intoutuu leikkimään, se myös sammuu selälleen syliin ja jää siihen nukkumaan.

En tiedä miten Karpo päätyi sinne melko syrjäiseen pusikkoon josta me sen löysimme. Kyyninen puoleni on taipuvainen miettimään, että sinne on aika kätevää kenenkään huomaamatta heivata hämärässä pentu(ja) ja toivoa että joku löytää ne ennen kuin ne jäävät auton alle. Löytöpaikassa ei näkynyt sisaruksia sen paremmin kuin emoakaan ja on vähän vaikea uskoa että noin nuori pentu  lähtisi yksin harhailemaan kovin pitkälle äidistään. No, nämä on näitä asioita joita löytöeläimistä ei koskaan saa varmuudella tietää. Mutta sen kuitenkin tiedän, että kodittomien thaikissojen lottoarvonnassa Karpo onnistui saamaan jättipotin; 7 oikein ja jokeri! Sillä ei esimerkiksi enää koskaan elämänsä aikana tule olemaan nälkä. Vaikka se muuta yrittää parhaillaankin väittää. :D

 

Catwalk