Loppumaton raksa
Eikö ole hämmentävää kuinka vähän uusimmasta (ja nyt ihan oikeasti, vihoviimeisestä!) raksastamme on ollut kerrottavaa? No, se johtuu lähinnä siitä, ettei se oikeasti juuri edisty. Työntekijöistä on nähtävissä joitakin etäisiä vilahduksia keskimäärin kerran viikossa. Siis yksi työpäivä KERRAN viikossa! Ei siinä ajassa paljon ihmeitä tehdä. ”Onneksi” tänä vuonna sadekausikin alkoi sopivasti etuajassa. Voin siis heittää haikeat jäähyväiset sille haaveelle että välttyisin tällä monsuunikaudella kastumiselta ulkokeittiössämme. Joka muuten tehtiin täysin väliaikaiseksi ratkaisuksi 2,5 vuotta sitten koska ”uusi talo keittiöineen valmistuu ihan justiinsa”. Ihailen silloista optimismiani! :D
 |
Enimmäkseen raksalla näyttää tältä
|
Tietyt asiat kuitenkin säilyvät ennallaan siitä huolimatta että ukot vaihtuvat koko ajan. Kaikki on aina nimittäin jonkun muun syy. Rakennusmestari syyttää viivästyksestä työntekijöitä ja he häntä. Tänään paikalle tuli ihan uusi papparainen ja käsittääkseni hänen tehtävänsä on tasoittaa kylpyhuoneen seinät ennen kuin niitä aletaan laatoittamaan. Oletan että joku ihan muu hoitaa sitten varsinaisen laatoituksen. Koitin kysellä mesulta että miksi se ensimmäinen porukka ei hoida koko hommaa? Ne päivät kun he ovat raahanneet itsensä paikalle, työnjälki on nimittäin ollut melko kelpoa ja ylipäätään projekti on edistynyt ihan näkyvästi.
Mesu sanoi ettei hän tiedä miksi he eivät lupauksistaan huolimatta tule. Ensimmäinen syy viivästyksen ja työtaukoon olivat kuulemma nämä paikalliset vaalit. Mesu ei osannut kertoa syytä siihen miten vaalit vaikuttavat tavallisen duunarin hommiin mutta ihan yhtä vähän täällä näkyi ukkoja hommissa senkään jälkeen kun vaalitulokset oli julkaistu.
Seuraava syy viivästykseen oli se, että pääjehu tarvitsee seurakseen työntekijän. Tämä oli minusta varsin ymmärrettävää sillä apulainen vaikkapa sekoittamassa laastia on ihan hyvä idea. Mutta ei, tämä työntekijä tarvitsee SEURAKSEEN kaverin. Ettei olisi niin yksinäinen ja voisi työn ohessa rupatella. Ja toisaalta hän on myös aivan liian peloissaan työskennelläkseen yksin.
Minä luulin, että tämä oli huumoria joten kysyin että mahtaako tämä mies ehkä pelätä meitä HÖR HÖR. ”En tiedä, ehkä” vastasi mesu.
Olen tavallaan melko ylpeä siitä että olen jonkun mielestä pelottava ihan sillä perusteella että olen sanonut ehkä kolme kertaa morot ja heipat. Jopa koirat olen kiltteyttäni siirretty vierastaloon ettei niitäkään tarvitsisi kammoksua.
Tyyliin sopii ettei tämä rakennusmestari itsekään kovin hyvin pidä kiinni lupauksistaan. Aina kun hän jättää sopimuksesta poiketen tulematta paikalle syy on poikkeuksetta jossain muualla. Kuten siinä että työmaa tarvitsee kuivumisaikaa. Ehkä tulee sade. Tai että jonkun perheenjäsen joutui sairaalaan. Tai puhveli sairastui. Koskaan syy ei ole esimerkiksi hänen toinen ammattinsa, levyjen pyörittely ja siitä seurannut valvominen/darra.
Toki ne mesulle antamani pyynnöt ja ohjeet eivät myöskään mitenkään voi siirtyä enää eteenpäin työntekijäporukalle/yksilölle nro 4. Enkä minäkään jaksa olla koko ajan lapsenvahtina vaihtuville ihmisille joista en edes tiedä keitä he ovat tai miksi he ovat meillä. Esimerkiksi tämä viimeisin paappa tästä syystä käryttelee posket lommolla paperossia sisällä ja se oli muistaakseni ehkä ensimmäinen asia jonka pyysin mesua välittämään työntekijöille tiedoksi: että sisällä ei saa polttaa. Minä en viitsi sanoa asiasta suoraan ukolle koska tiedän kyllä mitä siitä seuraa. Sen jälkeen emme tulisi näkemään sen paremmin sitä käryävää sätkää kuin paappaakaan täällä enää koskaan.
Tätä kirjoittaessa paapan vaimo on ajanut pihaan eväspakettien kanssa ja molemmat istuivat ensin terassilla lounaalla kunnes ukko sytytti taas pesäpallomailan kokoisen sätkänsä ja painui takaisin hommiin. Sillä aikaa vaimo asettautui riippumattoomme päikkäreille.
Viimeiset 3 viikkoa on kulunut tässä siis odotellessa työntekijöitä jotka aina lähtiessään vilkuttavat iloisesti ja huikkaavat ”sii juu tumolou!” Mahdollisesti ”tumolou” on sanana heille hiukan epäspesifimpi kuin meille. Sitten kun laitan taas mesulle viestiä että ei täällä taaskaan ketään ole, niin hän vaikuttaa aina yhtä hämmentyneeltä ja lupaa että tumolou tulee joku. Eikä tule. Meitä ei ehkä edes kyrsisi jos meille kerrottaisiin että joku tulee ensi viikon maanantaina tai ilmoitamme kun joku tulee tai kukaan ei tule enää ikinä, mutta älkää pliis pitäkö tunnollisia suomalaisia löysässä hirressä sanomalla että työt jatkuvat aina sinä mystisenä tumoulouna.
Hermoromahdus lenkkipolulla
Yksi aamu heräsin normaalia aiemmin ahdistuspäissäni, totesin että raksa on edelleen/jälleen vailla työntekijöitä joten päätin tapojeni vastaisesti lähteä Ohon kanssa pienelle aamukävelylle. Meillä on nykyään sellainen jako että Tommi lenkittää aktiivisempaa, sähäkämpää ja enemmän liikuntaa kaipaavaa Moulaa ja minä raahustelen töppöjalkaisen Ohon kanssa pieniä mummotahtisia lenkkejä.
Siis mikä voisi olla rentouttavampaa kuin leppoisa rauhallinen tepastelu kumipuiden ympäröimillä viidakkoteillä? No, tämän viimeisimmän lenkin perusteella vaikkapa benjihyppy?
Ensimmäiset holtittomasti vapaana mellastavat koirat tulevat aina vastaan jo muutaman sadan metrin päässä kodistamme. Ei hätää, sitä varten minulla on nykyään aina tien vierestä napattu karahka ja kattava valikoima suomalaisia kirosanoja aseenani. Naapurin kurittomat piskit ovat jo oppineet suomea ainakin ”painukaa vttuun siitä tai saatte kaikki kepistä perseellenne!” -fraasin verran. ”Miksi se puhuu niin rumasti?” saatat siellä pohtia itseksesi? No, kieltämättä sitä alkaa äänensävy äkkiä muuttua kun on ollut siinä koirakarusellissa omakohtaisesti mukana jossa neljä vierasta koiraa yrittää tehdä omasta sessestä jauhelihaa. Kerran olen itsekin saanut osumaa hampaasta.
Pääsimme siis uhkailemalla ja keppiä heristämällä, mutta muuten ilman selkkauksia ohi naapurin rakeista, joten viskasin kepin sivuun ja jatkoimme töpöttelyämme. Noin puolivälissä lenkkiä oli seuraavan irtokoiran vuoro, mutta tämä oli tuttu koira, se ainoastaan haukkuu eikä tee mitään. Kirjaimellisesti täysin puskista tutun koiran takaa tuli sen sijaan vieras paskarakki ja ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtuu, se hyökkäsi hetkeäkään epäröimättä Ohon kimppuun. Minä olen yleisesti ottaen aika rauhaa rakastava ihminen, mutta kukaan, EI jumafakinlauta KUKAAN satuta MINUN perhettäni!
Oho pyöri kuin väkkärä ja yritti väistää puremia ja saada omiaan perille. Maassa ei näkynyt yhtään karahkaa ja ainoa kättä pidempi objekti joka minulla oli siihen hätään saatavilla oli Ohon hihnanpää. Jonkun täysin alkukantaisen vaiston varassa keräsin hihnaa käteeni sen verran kun sain ja mäjäytin vierasta koiraa kajuuttaan niin kovaa kuin pystyin. Joka ei ollut tarpeeksi kovin kovaa koska a) pehmeä hihna B) eikä täysin napakymppiosuma. Paskarakki vinkaisi, väisti ja valmistautui uuteen hyökkäykseen, mutta niin tein minäkin. Seuraava hihnallinen ei edes osunut paskarakkiin, mutta se vinkui silti ja päätti perääntyä.
Minä huusin siinä psykoosipäissäni muistaakseni jotakin sellaista kuin että ”tulepa tänne vtun paskarakki, niin tapan sut siihen paikkaan!” Paskarakki jäi katsomaan minua viiden metrin päähän, karvat tanakasti pystyssä ja taisi siinä kalkuloida että tuon hullun ihmisen kanssa ei kannata kokeilla enää onneaan.
Melko pelottavia muuten nämä tällaiset henkiset patoutumat kun ne purkautuvat kerralla rytinällä…
:o Tässä vaiheessa, oletettavasti mekastuksen kuultuaan, paikalle saapui paskarakin omistaja koittaen häätää lemmikkiään takaisin pihalleen. Minä levitin naamalleni kauneimman hymyni, kiitin avusta ja jatkoin matkaani edelleen raivosta kiehuen. Oho sen sijaan haisteli jälleen tyytyväisenä ruohonkorsia ja näytti unohtaneen koko asian.
Yleensä tällaiset hetkelliset adrenaliinipiikit tasoittuvat nopeasti, mutta pelkään että minussa meni jotain pysyvästi rikki. Etenkin kun huomasin seuraavana päivänä että Oholla oli reikä sekä päälaella että silmäluomessa niin lähellä silmää että meillä oli kaikesta huolimatta onnea matkassa.
Olen tässä nyt useamman päivän miettinyt raivopäissäni että minkä sortin ”aseita” otan jatkossa mukaani lenkille, sillä jos yksi asia on varma niin se on se että Ohon kimppuun ei enää yksikään paskarakki hyökkää.
Näin jo mielessäni itseni kävelemässä lenkkejä mustassa kokovartalosukkapuvussa, pitkät hevosten kouluraipat selässäni ristissä kuin samurailla miekat, mutta päädyin sitten kuitenkin tylsästi vain toiseen hihnaan. Se on kevyt kantaa mukana ja sillä ihan todistettavasti perääntyy hiukan vihaisempikin hyökkääjä. Ihanan rentouttavia nämä rauhalliset aamukävelyt. En taida ottaa tavaksi.
 |
Reikäpää saa hiukan ylimääräistä hellyyttä
|
Nyrkkeilyä ja meksikolaista ruokaa
Vaikuttaa siltä etten ole ainoa saarelainen joka alkaa olla sekoamispisteessä.
Koska turistit ovat käytännössä kadonneet tältä lomasaarelta lähes kokonaan, niin heidän myötään myös suurin osa palveluista, ravintolat mukaan lukien ovat säpissä. Olemme koittaneet viikonloppuisin tukea paikallisia yrittäjiä käymällä ulkona syömässä mutta niistä visiiteistä on kyllä jäänyt enimmäkseen käteen hämmennystä. Sanotaanko niin, että nykyään on ihan yllättävän normaalia että ruokaravintoloiden henkilökunta on enemmän tai vähemmän jurrissa tai muissa kamoissa.
Näin kävi myös jokunen viikko sitten kun päätimme kokeilla uudehkoa meksikolaista ravintolaa. Omistaja istui pöydässä naapurin tyttöbaarin työntekijän kanssa juomassa kaljaa joten oletimme että ravintola on kiinni. Omistaja kuitenkin ponkaisi ylös heti meidät nähdessään ja toivotti meidät tervetulleeksi.
Siitä sitten, erinäisten outojen tapahtumien myötä, heti jo noin puolentoista tunnin päästä saimme ruoat eteemme. Sitä ennen saimme pyytämättä yksityiskohtaisen selostuksen siitä minkälainen huoripukki naisen muusikkomies on ja kenen kanssa tällä on nykyään suhde. ”Se uusi nainen on sellainen farangi niin kuin tekin, tunnetteko sen kusipään?!” (Emme tunteneet) Kyyneleet valuivat naisen silmistä kun hän kysyi toistuvasti että ”miksi minun mieheni teki minulle näin?!”
Jossain vaiheessa huomasin että naisen käsivarsissa oli mustelmia ja jäin katsomaan niitä vähän liian pitkäksi aikaa. Selvisi että tämä sankarimies ei tyytynyt ainoastaan pettämään puolisoaan, vaan vielä alleviivaamaan kusipäisyyttään nyrkeillä. ”Hii boxing mii” sanoi nainen, fraasi jonka olemme saaneet täällä kuulla ihan liian monta kertaa.
Ruoka oli melko karmeaa, eikä sillä ollut kovinkaan paljon tekoa meksikolaisen ruoan kanssa, mutta kehuimme sitä toki vuolaasti sillä emme halunneet pahoittaa naisen mieltä entisestään.
Muutama viikko kului ja päätimme antaa paikalle uuden mahdollisuuden. Virhe. Tällä kertaa nainen oli oikein iloinen ja kertoi kuinka he ovat taas väleissä nyrkkeilijäsankarin kanssa. Ruoka oli edelleen samaa tasoa kuin viimeksikin ja onnistuin vielä ilmeisesti jauhamaan tulista thaichiliä niin huolella että polttelusta ei meinannut tulla millään loppua. Kulautin yhdeltä istumalta koko pullon olutta kitusiini ja jatkoin sitten Tommin pullolla, mutta mikään kalja maailmassa ei tuntunut olevan tarpeeksi sammuttamaan sitä polttelua. (joo, tiedän että pitäisi ennemminkin syödä jotain maitotuotetta tai leipää tai riisiä, mutta sellaisia ei nyt ollut siinä käsillä) Tiedättekö kun joskus syö jotain niin tulista että siitä iskee ihan jopa pieni paniikki päälle? Sellaista tämä polttelu oli.
Omistaja kantoikin sitten hetken päästä Tequilaa pöytään ja kutsui naapurin matkatoimiston työntekijänkin mukaan. Nyt ei poltellut enää pelkästään suuta vaan myös ruokatorvea. :D Pääsimme jotenkin livahtamaan ennen kuin seuraava kierros kannettiin pöytään. Tämän kerran jälkeen vannoimme että tämä on jälleen viimeinen kerta tässä ravintolassa, mutta vannomatta paras…
Uusi naapuri
Sattuuhan sitä toisinaan paremmissakin piireissä että tulee tehtyä hitusen harkitsemattomia päätöksiä siinä käsittämättömässä kuolemattomuuden tunteessa jonka tanakka nousuhumala saa joskus aikaiseksi.
Meille on muuttanut tähän viereen uusi naapuri jonka kanssa emme olleet vielä jutelleet mitään ennen kun hän tuli meille kylään vaalean labradorimiksiltä näyttävän koiran kanssa. Sen pidemmittä puheitta hän tarjosi koiraa meille omaksi. Niin on kuulemma kiva ja kiltti koira ja totteleekin ketä tahansa. Nainen ei ehkä edes liioitellut koiran kiltteydestä sillä se istua napotti hiljaa paikallaan sillä aikaa kun Moula räyhäsi hihnassaan peräsuoli pitkällä.
Tommi hoiteli tätä keskustelua ja sanoi että meillä on jo kaksi koiraa että ehkä naapuri voisi sen sijaan että antaa meille lisää eläimiä ottaa nämä meidän nykyisetkin itselleen. :D Tommi myös ihmetteli mistä koira oli alunalkaen peräisin. Naapuri kertoi olleensa edellisenä yönä baarissa juhlimassa ja oli saanut sitten siellä nerokkaan idean ottaa kiltti baarikoira kotiinsa. Seuraavana päivänä ajatus ei sitten enää tuntunutkaan niin hyvältä ja hän spontaanisti päätti kokeilla jos me haluaisimme kotiimme yhden koiran lisää edellisten seuraksi. Lopulta nainen kuitenkin pakkasi koiran autoonsa ja vei sen takaisin baariin josta oli sen mukaansa napannutkin.
Onneksi. Minun hermoillani näiden nykyistenkin eläinten hoitaminen, suojelusta puhumattakaan on osoittautunut melko stressaavaksi tehtäväksi…
Ei kommentteja