A-luokan asentajia

Bensiksen reivit

Vuosi vaihtui, mutta elämä näyttää rullailevan osapuilleen entiseen malliin. Thaimaassa koronatartunnat ovat monen kuukauden tauon jälkeen nousussa, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaupat ovat taas alkaneet vaatia asiakkailta maskien käyttämistä liikkeissä asioidessaan. Täällä meillä tilanne on vielä sikäli hyvä, että liikkumista ei ole rajoitettu mitenkään. Muualla maassa provinsseja on laitettu säppiin ja alkoholin myyntiä rajoitettu.

Kieltämättä jouduin hieraisemaan silmiäni pariin otteeseen, kun kivenheiton päässä meistä, sellaisella mystisellä ”bensa-asemalla” joka ei ole missään vaiheessa avaamisensa jälkeen ollut hetkeäkään auki asiakkaille, oli vastikään melko massiiviset pippalot.
 Ai mistäkö tiedän? No siitä, että thaipoppi pauhasi livenä tuntikausia nupit kaakossa viidakko raikuen. Siis niin lujaa, että vaikka lukkiuduin kotiin ja laitoin kaikki räppänät kiinni, niin ihan hyvin olisin pystynyt vielä laulamaan mukana. Jos siis olisin sattunut tuntemaan kappaleiden sanat. Mitä pidempään juhlat jatkuivat sitä epävireisemmältä bändi laulajineen kuulosti, mutta volyymiin se valitettavasti ei vaikuttanut. Joskus klo. 1 jälkeen yöllä, n. 7 tunnin jatkuvan luukutuksen jälkeen, päätimme lähteä kurkkaamaan että minkälaiset juhlat naapurissa oikein oli meneillään. 
Yhtäkkiä kaikki alkoikin käydä järkeen kun näimme paikalla useamman poliisiauton, siis virkamiehiä univormuissaan, aseet vyöllä keikkuen, tanssimassa, laulamassa tai ihan vaan istumassa ja kiskomassa viinaa muun juhlaväen kanssa. KoronaShmorona, jos on hyvät välit poliisiin, niin kaikki tapaa järjestyä. Vaikka ne täysin korona-sääntöjen vastaiset megapippalot.

Iisakin kirkko, eli tämä meidän taloprojektimme on edennyt siihen pisteeseen, että olemme saaneet makuuhuoneen siihen kuntoon, että voimme jo nukkua uudessa talossa. Valitettavasti makkarin saattaminen asuttavaan kuntoon kävi niin kovasti hermon päälle että siihen se homma nyt taas jäi. Odottamaan sitä aikaa, että jaksamme ottaa tänne meille pyörimään minkään alan ammattilaisia viemään projekti loppuun.

Tiedän, kuulostaa ihan naurettavalta, mutta jospa vaikka kerron minkälainen urakka oli saada tänne makuuhuoneeseen a) ilmastointi b) verhot.

Uusi talo iltavalaistuksessa

Tuulennopeat ilmastointilaiteasentajat

Aloitetaan vaikkapa siitä ilmastoinnista.

Olimme tilanneet hyvissä ajoin paikallisesta nettikaupasta ilmastointilaitteen joka siis vain odotteli laatikoissaan asennusta. Kuulimme, että täällä asuva puolituttu farangi on alkanut hoitaa asennuksia ja ajattelimme heti, että se saattaisi hiukan säästää hermoja tai vaikka vaikuttaa työn laatuun. Ihan siis sen perusteella mitä näitä itseoppineita asentajia on täällä nähnyt hommissa. VIRHE.

Nyt nimittäin kävikin niin, ettei tämä tuttava itse osannut asentaa mitään vaan hän enemmänkin toimii välikätenä ilmastointilaiteasioissa. Eikä hän puhu thaita senkään vertaa kuin me. Olin etukäteen ilmoittanut että meillä on yksi uusi laite joka pitää asentaa ja kaksi laitetta jotka vaativat puhdistusta ja mahdollisesti täyttöä. Kerroin myös, että meillä EI OLE telinettä talon ulkopuolelle asennettavalle yksikölle että tuokaa sellainen tullessanne. Näin sovittiin.

Ihme kyllä sovittuun aikaan paikalle pyyhälsi tämä puolituttu tyttöystävänsä kanssa maasturillaan ja pari takkutukkaista kaveria hakatulla tuktukillaan. Jos minun olisi pitänyt arvata heidän ammattinsa niin olisin sanonut että kyseessä oli pari baarimikkoa jostain rannan reggaebaarista. Ihan vaikka siis siitä päätellen, että kummallakaan ei ollut paitaa päällään ja housut roikkuivat jossain puolitangossa.

No, eipä anneta ennakkoluulojen ottaa valtaa! Ties mitä megaluokan ammattilaisia meidän edessämme siinä seisoi!

 Kävimme vielä pikaisesti uudelleen läpi tilatut työt ja siinä kohtaa selvisi ettei kukaan ollut hommannut sitä pyytämääni telinettä joten sellainen piti käydä ostamassa. Kuulin kuinka hinnasta käytiin keskustelua, teline maksoi 500 thb ja ukot sanoivat tulevansa kohta takaisin. ”Kohta” oli muuten sitten 2 tuntia. 

Suomessa sitä on jotenkin tottunut, että ammattilaisille annetaan työrauha ja että on tosi epäkohteliasta jäädä kyttäämään selän taakse toisten työskentelyä. No, täällä meillä se on melkein pakollista ja siitä aiheesta tuli jälleen ihan tehokas muistutus. Olimme vahtimassa tarkasti mihin kohtaan seinää sisäyksikkö asennettiin sillä kumpikaan meistä OCD-potilaista ei saisi hetkeäkään rauhaa jos se ei olisi symmetrisesti keskellä seinää lasiovien kanssa samassa linjassa. Pömpelin reiät saatiin saatiin seinään oikealle paikalleen ja näytimme suunnilleen mihin kohtaan ulkoyksikkö pitäisi laittaa. Päätimme jättää takkutukat hoitamaan hommat loppuun rauhassa ilman isoveljen valvovaa silmää. Virhe.

Koko asennus eteni kuin hidastetussa filmissä. En pelkästään nähnyt, vaan kuulin ihan selvästi ruohon kasvavan nopeammin kuin ilmastointilaite asentui paikoilleen.

Lopulta toinen poika raahusti sanomaan että asennus on valmis. Tosiaan, kone kyllä toimi jne, mutta pakko antaa ihan tunnustusta siitä että ulkoyksikkö oli onnistuttu asentamaan täsmälleen siihen kohtaan ulkoseinää missä oli ulkovalon paikka. Myönnän ettei tullut pieneen mieleenkään että asentaja EI huomaisi että seinästä puskee ulos sähköjohtoja. Tai että toisaalta EI ymmärtäisi mitä se tarkoittaa. Ja sitten vielä jättänyt huomioimatta aiemmin antamamme summittaiset ohjeet laitteen sijainnista. Toki sanoimme asiasta, mutta totesimme varsin nopeasti että on paljon helpompaa siirtää ulkovalon paikkaa kun odottaa että tuulennopeat takkutukat siirtävät kompuran telineineen oikeaan, silleen osoitettuun paikkaan. Ja että me koittaisimme sen jälkeen paikata sitä Emmental-juustoksi porattua seinää paklaamalla ja maalaamalla. Sehän meni kivasti nappiin!

 

Kuten tilasitte. Eiku.

Onneksi oli enää jäljellä niiden kahden jo asennetun laitteen puhdistus. Katselin epäluuloisena kun nuorukaiset pakkasivat tavaroitaan ja kysyin että mites ne loput sovitut työt?! Ei kuulemma pystynyt, liian väsyneitä jatkamaan joten nähdään huomenna.

Savu leijaili yhtä sakeana pilvenä korvistani kuin paidattomien takkutukkien tuktukin pakoputki heidän poistuessaan meiltä ilmeisesti kotiinsa lepäämään. Olihan tässä nyt tehty töitä jo useampi tunti hei!

Sinällään aikatauluilla ei muuten olisi niin väliä, mutta käytännössä aina kun jotain tehdään meillä, niin on pakko olla kotona se koko aika päivystämässä, vahtimassa ja polttamassa päreitään.

Seuraavana päivänä jantterit tulivat jatkamaan hommia, mutta edelleenkään kumpikaan ei näemmä ollut onnistunut löytämään vaatekaapistaan mitään paidaksi kelpaavaa vaatetta. Mikä on sikäli outoa että paidatta ajaminen julkisella paikalla on täällä oikeasti ihan rangaistava teko. Siis periaatteessa. Käytännössä en ole ikinä kuullut että kukaan olisi siitä koskaan saanut minkälaisia nuhteita saati sakkoa.

Tällä kertaa tyypit tulivat toki jo reilusti myöhässä ettei ajoissa saapumisesta pääsisi tulemaan paha tapa. Minä koitin jotenkin hillitä koirien intoa mennä haukkumaan ja pelästyttämään asentajia sen muutaman tunnin jonka he meillä viettivät. Siis siinä välissä kun en vienyt heille juomavettä. Kavereilla oli kyllä sen sortin jano koko ajan että jos en tietäisi paremmin niin voisin epäillä että pientä darraa pukkasi. 
Jännä, että vaikka se lahoamispisteessä oleva tuktuk oli ammuttu aivan täyteen tavaraa, niin yhtään ämpäriä tai rättiä siellä ei näemmä ollut. Niinpä katselin sitten kiinnostuneena kun he valjastivat sujuvasti käyttöönsä yhden tyhjän säilytyslaatikkoni ja koirien maassa maanneen kangasrättilelun. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen homma tuli viimein valmiiksi, jantterit lähtivät ja minä join parilla kulauksella yhden viinilasin tyhjäksi. Ihan vain lääkkeeksi.

Laitoin näiden tyyppien esimiehelle, eli sille meidän tuttavallemme viestiä, että homma on nyt hoidettu ja laskun voi laittaa tulemaan. Hämmästyksekseni hän sanoi, että asentajat käyvät ensin vielä seuraavana päivänä tarkastamassa että kaikki on kunnossa ennen kuin hän haluaa maksun tehdystä työstä. Yleensä maksu pitää suorittaa nimittäin samantien kun työ on tehty.

Janttereiden piti tulla klo 17 ja kun kolmen vartin odottelun jälkeen ketään ei näkynyt, päätimme lähteä rannalle. Laitoin esimiehelle vielä viestiä, että meille voi tulla vaikka emme ole kotona. Katselimme rannalla valvontakameroiden kuvaa (aika näppärää tämä nykyteknologia!) ja totesimme ettei meillä käynyt sen paremmin asentajia kuin muitakaan vieraita. Illalla asennuspäällikkö laittoi viestin ja sanoi että asentajat olivat käyneet ja kaikki oli kuulemma kunnossa. Hämmästelin hänelle että aikamoisia valonnopeudella liikkuvia ninjoja ovat tyypit olleet kun ovat pystyneet käymään kaikissa kolmessa rakennuksessa ilman että heistä on jäänyt vilaustakaan yhteenkään viidestä valvontakamerasta ja koiratkin ovat olleet ihan hipihiljaa. Lisäsin että minun puolestani mitään jälkitarkastusta ei tarvitse tehdä, lasku tulemaan äkkiä jotta voisin vetää viivan tämän projektin päälle.
Laskuerittelyssä se aiemmin mainittu 500 thb maksava teline olikin 640 thb. Kyseessä ei ollut iso summa mutta kysyin kuitenkin syytä hinnan muuttumiseen. Selvisi että asentajien mielestä oli ihan jees laittaa heidän omat lounaansa ja bensakulunsa suoraan lyhentämättömänä siihen telineen hintaan. Pakko jälleen ihailla tätä logiikkaa. No, loppulaskussa näitä pikku lisiä ei enää ollut.

Verhonainen ja poramies

Sitten olikin aika saada ne pimentävät verhot sinne nyt jo viileään makkariin! Olin nähnyt paikallisissa Facebook-ryhmissä yhden firman mainostavan mittatilausverhoja ja pyysin sieltä omistajan käymään mittaamassa tilan ja antamassa hinta-arvion. Tällä naisella oli ihan lupaavat otteet ja kaikki tuntui jotenkin luonnistuvan melko helposti. Verhojen toimitusaika valitettavasti tosin oli 2 viikkoa joten virittelimme pressun peittämään makuuhuoneen lasiovia. Verhonainen oli aika hassu ja tuttavallinen ja laitteli minulle viestejä muuten vaan joten laitoin hänelle kuvan tästä pressuvirityksestä ja kysyin että minkälaisen arvosanan hän antaisi tälle tyylikkäälle ratkaisulle. En tiedä naurattiko vai säälittikö kuva häntä enemmän, mutta yllättäen hän ilmoitti että asennus onnistuisikin jokusen päivän etuajassa jos meille sopii että hän tulee asentajan kanssa vasta klo 19 illalla. Minä olin niin pähkinöinä jo pelkästä ajatuksesta repiä se hemmetin rapiseva, eikä edes järjin pimentävä pressu hittoon seinältä että sanoin että ehdottomasti sopii. Siihen se sitten loppui. Nimittäin se siihen saakka todella sujuvasti hoitunut verho-operaatio. Nainen tuli asentajan kanssa joskus kympin aikaan meille, vaivaiset 3 tuntia myöhemmin kuin oli sovittu, ilmeisen kiireessä sillä kuski ajoi nilkka aivan suorana sora pölisten niin lähelle taloa että sen eteen jätetyt flipflopit lentelivät ilmassa.

Kaikesta näki että heillä oli pieni paniikki päällä kun he kantoivat kamoja sisään, sillä emme toki olleet ainoa paikka joihin heillä oli asennus sovittuna samalle illalle ja aikataulutus näytti kaatuvan kuin dominorivi heidän edessään. Olimme tarjoutuneet hoitamaan asennuksen itse useampaan otteeseen, mutta koska se sisältyi verhojen hintaan, niin firma halusi välttämättä hoitaa koko homman valmiiksi.

Verhonaisella oli mukanaan ”asentaja” minkä minä olen näiden täällä asumineni vuosien aikana tulkinnut tarkoittavan sitä, että se joka sattuu joko omistamaan iskuporakoneen tai saamaan sellaisen jostain käsiinsä, on automaattisesti ammattiasentaja. Tämä kerta ei ollut tästä poikkeus. Menimme seuraamaan asennusta ja tarjosimme heille imurin jotta vastikään maalattuun seinään ei tulisi ihan hirveitä pölyrantuja reikien porailusta. Avatessamme verhotankopakkausta totesimme että tanko oli eri värinen kuin mistä oli sovittu, mutta onneksi verhokangas oli sentään sitä mitä tilattiin. Tyypit heiluivat niin hermostuneena ympäriinsä, yrittäen selviytyä asennuksesta mahdollisimman nopeasti, että tanko kolhaisi siinä työn touhussa seinää, telkkaria ja niitä lasiovia.

Minä jouduin välillä poistumaan huoneesta hengittelemään ja laskemaan sataan. Tällä kertaa päätimme vahtia haukankatseellamme koko asennuksen alusta loppuun saakka välttääksemme suurimmat tuhot ja mokat. Asentaja oli saanut viimein porattua kaikki reiät seinään ja naputeltua proput paikoilleen joten oli aika ruuvailla tanko paikoilleen. Siinä jossain toiseksi viimeisen ruuvin kohdalla huomasimme että keskimmäinen tangonpidike romahti irti seinästä. Tommi kiipesi tarkastamaan tilanteen ja huomasi että itse asiassa kaikki ruuvit olivat yhtä huonosti seinässä kiinni. Siinä vaiheessa Tommilla ikään kuin hieman leikkasi kiinni ja hän sanoi, että tällainen peli ei vetele, homma kusee ja nyt se tanko otetaan kokonaan alas. Selvisi että poramies oli käyttänyt jokaisessa reiässä liian pieniä proppuja jolloin ne muuttuvat kädenkäänteessä  aivan hyödyttömiksi. Seuraavaksi selvisi ettei hänellä ollut mukanaan kuin yksi jättiläismäinen laatikko näitä väärän kokoisia proppuja. Onneksi Tommin työkalupakista löytyi sattumalta tasan tarvittava määrä pari numeroa isompia proppuja sillä kaikki raksakaupat olivat menneet jo ajat sitten kiinni.

"Ai miten niin meneekö hermo?"

 

Kaikki pitää itse hoitaa :D

Poramies harmillisesti ei itse jaksanut nyhtää liian pieniä proppuja irti seinästä joten se homma jäi Tommille. Siinä minä sitten taas katselin epäuskon vallassa kun poramies ja verhonainen seisoivat tumput suorina ja tuijottivat kummissaan asiakasta joka teki melko suuri tatti otsassaan heidän hommiaan. 

Tässä vaiheessa Tommi ilmoitti että hän hoitaa muutenkin homman loppuun ja asentajatiimille jäi vain verhojen silitys ja pujottelu tankoon. Ja että varmaan he ymmärtävät, että TÄMÄ asentaja on sitten melko kallis ja se näkynee verhojen loppuhinnassa?

Olin ihan käsittämättömän huojentunut kun Tommi sai homman vietyä maaliin, telkkari roikkui edelleen seinällä ja lasiovetkin olivat vielä ehjät. Seinään raavitut jäljetkin saisi paikkamaalattua peittoon.

 

Minun hymyni hyytyi vasta ihan viime metreillä kun näin ne koristeelliset muovitimanttitasselit joilla verhot oli tarkoitus kiinnittää päivisin reunoille kun ne työnnetään sivuun ikkunoiden edestä. En enää jaksanut pitää yllä tekohymyä ja jotenkin tämä pikkiriikkinen asia oli työntää minut ihan raiteiltani. Tommi näki ilmeeni ja repesi nauruun. Tässä vaiheessa verhonainen vetäisi kassistaan verhokankaasta ommellut sivupidikkeet ja totesi että yleensä te farangit tykkäätte enemmän tällaisista kuin näistä ”hiukan” koristeellisemmista versioista. Minä sain normaalin värin takaisin kasvoilleni eikä hekottelusta meinannut tulla loppua ollenkaan. Siinä otettiin sitten toki vielä muutamat selfiet eli verhviet uusien verhojen kanssa ennen kuin hän ilmoitti juhlavasti että kokonaishinta tippui alkuperäisestä kahden asennuksen verran. En tiedä mahtoiko poramieheltä jäädä palkka saamatta tästä asennuksesta. Mietin myös että mahtaako hän siellä seuraavassa kohteessa vaihtaa poranterän mätsäämään siihen ainoaan proppukokoon jota hänellä oli mukanaan.

Sitten kaksikko olikin jo hävinnyt pimeyteen pölypilven saattelemana ja flipflopit ilmassa lennellen.

Tuli niistä onneksi aika hienot lopulta :)

 

  

Lemmikit kotiutuivat uuteen taloon ennätysvauhdilla. Etenkin tämä etualan tyyppi :D

 

Guava-gate

Vihdoinkin makkari oli siinä kunnossa että siellä pystyi jo nukkumaan mukavasti. Päätimme pärjätä ilman keittiötä ja vessaa siihen saakka kunnes pystyisimme jälleen ylläpitämään jonkunlaista ystävällisyyttä seuraavia asentajia tai raksatyyppejä vahtiessa. Verhojen asennuksesta alkaa muuten olla 1,5 kuukautta ja vieläkään ei ihan tunnu siltä että on valmis seuraavaan koitokseen…

No mutta se järjestyi kyllä sitten ihan tilaamatta vuokranantajamme Phan toimesta. Me saimme alunperin itse päättää tämän uuden talon sijainnin hänen tontillaan ja valitsimme kaikkein rauhallisimman nurkan, sen mistä makkarin ikkunoista näkyisi pelkästään viidakkoa. No, sitäpä emme toki tienneet että viereisen tontin omistava Phan sisko päätti laittaa pläntin matalaksi ja yllätykseksemme sen alueen takaa paljastuikin lisää naapureita. Nyt kun se pieni metsikkö on kaadettu tästä välistä, niin naapureiden kanat, kukot ja ravut (kyllä, luit oikein) osaavat kaikki tepastella meille ilta- ja päiväkävelyillään. 

Rapurallaa tuli iltakävelyllä meille

Jostain syystä Pha myös halusi istuttaa rivin guavan taimia ihan suoraan siihen meidän makkarin lasiovien eteen. Siis siihen kohtaan tonttia jonka me alun perin ajattelimme olevan se kaikkein rauhallisin paikka.

Jossain vaiheessa kieltämättä alkoi sitten vähän pinna kiristyä kun mamma ravasi täällä melkein päivittäin hyysäämässä niitä kasvejaan. Kasteluveden sai kivasti vedettyä meiltä talojen välistä joka on kaikkein varmin tapa saada koirat haukkumaan kuin heikkopäiset. Sitten mamma keksi että hän voi hiippailla meille aamulla ennen kuin heräämme jotta hän saa kiskoa letkuja rauhassa ympäri tiluksia. Hän nyt ei vaan ottanut huomioon sitä että koirat kyllä tasan tarkkaan kuulevat sinne makkariin suljettujen ovien taaksekin jos pihalla liikkuu ylimääräisiä tyyppejä. Ja sen jälkeen ei takuulla nuku enää kukaan.

Eikä sekään nyt välttämättä olisi hirveän kivaa jos unenpöpperössä puolialastomana raahautuisi talosta viereisen studion vessaan ja huomaisi että mamma olisi taas kasteluhommissa ja ottanut tällä kertaa siskonsakin mukaan! Mammat olisivat ehkä samalla sosialisoineet minun saavejani ja levitelleet niitä ympäri tiluksia. Ja sitä meidän maksamaa vettämme siis käytettäisiin myös siskon tontin kasteluun. Viimeinen pisara kirjaimellisesti saavutettaisiin ehkä kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun sinne vessaan mennessään toteaisi vedenpaineen olevan olematon mammojen kasteluprojektin vuoksi. 

Sitten sitä saattaisi sanoa hiukan tiukemmin. Kun olisi ensin katkaissut mammojen vedet. Sitä saattaisi sanoa vaikka että voisit vetää ihan omat vetesi niille istutuksillesi. Ja alkaa käyttää omia letkujasi sen sijaan että raahaat näitä meidän letkujamme ympäriinsä ja rikot lisää niitä suuttimia joita olet tähän saakka rikkonut 4 kappaletta. Tai vaihtoehtoisesti voisit siirtää ne muovipusseilla koristellut guavasi johonkin ihan muualle rumentamasta meidän maisemaamme.

Saattaisit jopa kiukuspäissäsi siirtää yhden guavan tontin toiseen reunaan sanomatta asiasta mitään.

Niin siis joku saattaisi ehkä sanoa tai tehdä noin. Mutta tämähän on nyt ihan hypoteettista toki. :D

Jostain syystä emme ole nähneet mammaa kokonaiseen viikkoon. Siis edes pientä vilausta. Nyt on paha sanoa onko hän sydänjuuriaan myöten loukkaantunut vai onko hän niin häpeissään ettei kehtaa tulla. Hän on kuitenkin vedätyttänyt uuden vesilinjan guavapuskien viereen, mutta siellä se uusi letku nyt makaa käyttämättömänä. Ihmettelyn sijaan olemme päättäneet nauttia tästä merkillisestä ja ihanasta rauhasta. Koskaan ei tiedä kauan se kestää!

 

Seuraavassa postauksessa aion paneutua syvällisemmin kysymykseen ”Voiko häpeään kuolla?”. Tähän pohdintaan liittyy vahvasti erityiskoiramme Oho joka osaa yllättää meidät säännöllisin väliajoin, eikä aina kovin positiivisissa merkeissä.


Erityiskoira Oho ja sen kuoppa