Liian paksu perhoseksi – 2 viikkoa thaimaalaisella hyvinvointiretriitillä

Miten ihmeessä..? 

Niin, miten ihmeessä MINÄ kaikista maailman ihmisistä ajauduin 2 viikon hyvinvointilomalle? Sellaiselle jossa kuntoillaan, mittaillaan vartalonosien ympäryksiä, rampataaan vaa’alla ja joku muu päättää mitä syödään ja milloin. Ja tämä kaikki vielä tiiviisti 11 ventovieraan ihmisen seurassa. Minähän olen enemmänkin tunnettu siitä, että tykkään omasta rauhasta, itse kokkaamastani ruoasta ja yksilölajeista. Niin joo ja tykkään vähemmän ihmisistä.

Sitä olen tässä nyt kotiuduttuani vähän itsekin ihmetellyt. No, ensinnäkin ja tärkeimpänä syynä kyseessä oli pilottiryhmä, joten mistään ei tarvinnut maksaa mitään. Toisekseen onnistuin tehokkaasti ohittamaan sekä ilmoituksessa, hakemuksessa että haastattelussa moneen kertaan mainitut punnitukset, kuntotestit ja tiukasti määritellyn ruokavalion ja keskittymään lähinnä itseäni kiinnostaviin asioihin kuten joogatunteihin ja päivittäisiin hierontoihin. Tätä kirjoittaessani, aivosumussa ja napostellessani suolakurkkuja sormin suoraan purkista,  mietin kyllä että olikohan tässä retriitissä minun kannaltani järjen häivääkään. En osaa vielä sanoa.
 
Niin. Josko hetki jotain edes etäisesti vakavaa puhetta. Minulla on pitkä tausta erilaisten syömiseen ja kehonkuvaan liittyvien häiriöiden ympärillä, purkamatta asiaa nyt sen tarkemmin palasiksi. Nyt viimein aikuisena keski-ikäisenä olen päässyt varsin tasapainoiseen tilaan mieleni kanssa. Minä päätin jatkuvan itseinhon sijaan alkaa rakastaa itseni hyvinvoivaksi. Minulla ei ole enää mitään ruokaan liittyviä himoja, syyllisyyden tunteita, tunteisiin syömistä ja sen lisäksi keho on alkanut hitaasti luopua ylimääräisestä kuormasta ilman minkäänlaista diettaamista tai itsensä kiduttamista. Itsensä rakastamisella on mieletön voima. Tämä kaikki nyt pohjustuksena tulevaa kahden viikon ”lomaa” silmällä pitäen.
Niinpä minä, täällä omassa vaaleanpunaisessa hattarapilvessäni, yksisarvisellani ratsastaessani, törmäsin aikamoiseen seinään astellessani resortin ovista sisään.
 

Toukasta perhoseksi

Se oli tämän retriitin tai kuntoiluloman motto. Siksi meille kaikille varmaan heti kärkeen annettiin ohjelman logoilla varustettuja harmaita miesten t-paitoja. Tiedättekö sellaisia jotka eivät tällaiselle x:n malliselle naiselle istu mistään? Kinnaavat purjeista ja hanurista ja römpöttävät vyötäröstä. Tunsin itseni heti toukaksi puettuani paidan päälleni. Toukkavaihe check!
 
Koeryhmä oli sekoitus hyvin erityyppisiä ihmisiä. Puolet thaimaalaisia, puolet länkkäreitä (Sveitsistä, Englannista, Hollannista, USAsta, Ranskasta ja tietty minä Suomesta). Täältä Lantalta meitä oli 3,  Chiang maista 1 ja loput Bangkokista. Nuorin osallistuja oli parikymppinen ja vanhin 55-vuotias. 
 
Yksi asia jonka olin täysin tarkoituksellisesti unohtanut oli se, että olin antanut täyden lupani siihen, että osallistujia saa kuvata jatkuvasti ja kuvia saa käyttää vapaasti markkinoinnissa tai missä ikinä resortti niitä haluaakaan käyttää. IHAN kaikki kuvattiin. Siis kaikki. Jokainen ruokailu ja liikuntasuoritus. Sen lisäksi jokaisesta päivästä piti vielä erikseen tehdä video jossa kertoi miltä päivän aktiviteetit tuntuivat ja mitä mieltä oli ruoasta. Ruokailuista ja liikunnasta, hieronnan laadusta, hotellin siisteydestä, ihan kaikesta oli erilaisia lomakkeita täytettäväksi. No, ilmaisia lounaita ei tosiaan ole eikä se sinällään tullut yllätyksenä. 
 
Toivon todella hartaasti etten törmää missään omiin kuviini julkaistuna. Luotan siihen, että muut ryhmäläiset tykkäsivät poseeraamisesta sen verran paljon enemmän kuin minä, ettei minun kuviani enää tarvittaisi missään. Näytän niissä joka tapauksessa enemmän tai vähemmän kiusaantuneelta, tai jos ne on otettu liikuntasuoritusten aikana, kärsivältä. Jos paparazzi on iskenyt ruokailujen aikana niin naamallani on todennäköisesti ollut ilme ”mitähän aktuaalista vttua tämä mössö on?!”
Kukaan itseään kunnioittava markkinointialan ammattilainen ei missään olosuhteissa käyttäisi minun kuviani myydäkseen ohjelmaansa. Lasken korttini sen varaan.
 

Kahden viikon aikana huomasin, että vahvuuteni saattavat piillä liikunnallisten suoritusten sijaan esimerkiksi pyyhetaiteessa :D

 

Kosketus parempien ihmisten elämäntyyliin 

Ohjelmaa vetämässä oli ravintoasiantuntija ja kaksi liikuntavalmentajaa. Sen lisäksi koko hotellin henkilökunta oli valjastettu tähän pilottiin. Ensi hetkestä alkaen jokainen henkilökunnan jäsen tiesi kaikkien osallistujien nimet ja he jopa muistivat näiden erityisruokavaliot ja -toivomukset. :o Harvemmin on tullut oltua nimittäin sellaisessa hotellissa jossa hieroja kutsuu minua nimellä ja sanoo että haluaako rouva taas huoneen 25-asteiseksi niin kuin aiemminkin?! Täysin yllättäen vain kerran aiemmin tapaamani hotellin johtaja tuli kysymään, että miten minun polveni tänään voi kun olin jossain videossani maininnut ohimennen että se on vähän reagoinut kyykkäämiseen. Reagoinnilla muuten tarkoitan sitä, että se alkoi mystisesti rahista kesken leirin. Mietin ensin rappusia ylös kävellessäni että mikä ihmeen muovipussi taskussa rapisee, kunnes totesin, että se onkin vain keski-ikäisen naisen liikunnasta kiukustunut polvilumpio joka muistuttaa olemassaolostaan.
 
Ravintoasiantuntija oli sympaattinen, suloinen ja kuuleman mukaan todella paljon koulutusta saanut nuori thainainen jonka kanssa en oikeastaan ollut mistään ruokaan liittyvästä asiasta samaa mieltä. Joo, kyllä se näin oli. En mistään. Paitsi ehkä siitä että tuorepuuro on hyvää ja proteiini on tärkeää. Olin kuitenkin päättänyt että kun olen tähän ryhtynyt, niin teen kaiken piirulleen niin kuin käsketään. Niitä jälkiä tässä nyt korjataan suolakurkkuja ahmimalla. :D Ainoa asia jonka söin ohjelman ulkopuolelta 2 viikon aikana oli yksi pieni jalapenoviipale, sillä en enää kestänyt hetkeäkään sitä että mikään ei maistunut miltään ja halusin palauttaa ohikiitäväksi hetkeksi mieleeni mitä suola maistuu. Hemmetin hyvältä muuten!!
 
Liikuntavalmentajia oli kaksi. Suureksi yllätyksekseni toinen heistä oli suomalainen. Jouduin hävetäkseni korjaamaan omia ennakkoasenteitani fitness-ihmisiin liittyen, sillä molemmat olivat kireitä ainoastaan kropistaan, muuten tosi ihania ja kannustavia tyyppejä. Etenkin suomalainen Elina. En ole pitkään aikaan tavannut niin sympaattista, empaattista ja valoisaa tyyppiä. Oli myös jotenkin huojentavaa päästä välillä puhumaan suomea kaikkien niiden puhuttujen ja kuultujen kielten sekamelskassa.

Ruoka sisälsi alkuun lähinnä sieniä, kunnes aloin vinkua lisää proteiinia. 

 

Sen jälkeen tarjolla oli enimmäkseen maustamatonta tofua.

Kolmen päivän kitukuuri

Ohjelma alkoi 3 päivän detox-osuudella. Detox on kaunis tapa sanoa, että kohta sinulla on koko ajan saatanallinen nälkä, tarjottu ruoka ei maistu miltään ja kuuppa alkaa jumittaa. Päivän kalorimäärät (tai siis karolit niin kuin ne täällä lausuttiin) olivat luokkaa 700 kcal eli vähemmän kuin puolet mitä minä kuluttaisin pelkästään koomassa makaamalla. Siihen soppaan heitettiin sitten vielä melko rankkaa liikuntaa mukaan, joten ei ihme että ainakin minun kehoni alkoi oireilla. Kestin vielä jäätävät päänsäryt ja mahanpurut, mutta siinä vaiheessa kun kädet alkoivat täristä ja sydän heittää cha cha chata, kävin purnaamassa tästä ravintovalmentajalle. Sain luvan hakea heikotukseen joko vihreän omenan tai jos tilanne menisi oikein pahaksi niin kokonaisen banaanin! En ole kyllä koskaan elämässäni saanut niin pahaa silmää kuin syödessäni banaania muiden nälkäisten läskileiriläisten edessä. Yksi tuli vielä ihan lohduttamaan minua, että ”ei sun kuuri varmaan mene tästä pilalle”. Siis banaanista! Se on saakeli hedelmä eikä perhepizza. Tai heroiinia!
 
Välillä tuntui että ryhmässä oli jonkunlainen yleinen hurmostila päällä. Sellainen, jossa ei saa käyttää omaa harkintaa ollenkaan. Minä olen tehnyt tosi paljon töitä sen eteen että olen opetellut kuuntelemaan omaa kehoani. Niinpä vedin muutamaan otteeseen aika vahvasti palot nokkaan (siitä ei varmaan tule muuten edes karoleita) kun sain kuittia ylimääräisestä hedelmästä tai siitä että jätin jonkun liikuntasuoritteen väliin. Kerran jätin liikunnan väliin kun olin niin pahoinvoiva, että pelkäsin oikeasti että aamuinen sellerimehu kiipeää alasmenoväyläänsä pitkin takaisin ylös. Toisen kerran kun annoin itseni armollisesti kerran nukkua klo 7 saakka klo 6 sijaan. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa että normaalissa elämässäni minulle klo 6 on vahvasti yötä, ei aamua.
Niin, tosiaan ohjelmassa todella kevyt illallinen syötiin aina klo 17 ja sillä piti sitten pärjätä seuraavaan päivään ja aamuliikuntaan asti ennen kuin oli aamiaisen aika. Minä otin toisinaan aamulla hedelmän ennen aamuliikuntaa ja jos illalla oli tosi heikko olo niin vielä toisen hedelmän. Tämä oli osalle leiriläisistä jotenkin täysin mahdotonta  hyväksyä.
Minä en taas tiedä yhtään muiden ryhmäläisten liikunnoista tai syömisistä koska olin ainoastaan kiinnostunut omista tekemisistäni. Olen muutenkin sitä mieltä että maailma olisi paljon parempi paikka jos ihmiset keskittyisivät omiin tekemisiinsä toisten vahtaamisen sijaan.

Joka-aamuinen vehnänorasshotti joka ei riemastuttanut sen paremmin makunystyröitä kuin suolistoanikaan

Selleri-omena-jokumehu oli oikeasti yksi parhaimman makuisista mehuista joita pääsin leirillä kokeilemaan

Ehdottomasti kammottavin ruoka jota olen ikinä elämässäni maistanut. Aamupuuro jossa on papuja, maissia, selleriä ja mitä lietä. Söin tätä noin tunnin väkisin nieleskellen vain saadakseni kaikki annoksen 2 karolia käyttööni.

 

Sykkyrä

Resortti tarjosi jokaiselle osallistujalle oman huoneen jossa iloiseksi yllätyksekseni oli jopa oma poreamme! En tosin ehtinyt lillua siellä kuin 2 kertaa enkä itse asiassa käyttänyt huonetta juuri muutenkaan, sillä parin ensimmäisen yön jälkeen totesin, että nukun paremmin kotona omassa sängyssäni. Käytin huonetta siis lähinnä siihen että vetäydyin sinne sänkyyn sikiöasentoon harjoitusten ja ruokailujen välissä, lataamaan punaisena huutavaa sosiaalisuusakkuani. Kaikki te kaimani siellä, te sosiaaliset introvertit, varmaan ymmärrätte minkälaista se on kun ei vaan enää jaksa puhua tai olla mitenkään tekemisissä enää yhdenkään ihmisen kanssa? Yksi leiriläisistä esimerkiksi oli maailman pirtein ihminen. Sellainen saakelin alati sykkivä taskuraketti joka OIKEASTI toisinaan tanssi tai hyppi ympyrää ympärilläni. Tai joka joka ikinen aamu lauloi ja tanssi kun sai aamiaisen eteensä. 

Entäpä ranskalainen herrasmies jolla oli salaliittoteorioita sen suhteen että meille annetaan oikeasti enemmän karoleita kuin listassa mainitaan? Sveitsiläinen liikemies oli taas sitä mieltä että hieronta on ajanhukkaa. Koska hän on kuntoiluleirillä, niin hän viettää senkin ajan mieluummin kuntoillen kuin laiskasti hieronnassa maaten! Minut paritettiin (silloin kun oli paritehtäviä, eli usein) maailman pitkäveteisemmän ja puheliaimman naisen kanssa. Ei pahalla, mutta ei suoranaisesti hyvälläkään, että en ole varmaan koskaan tavannut niin lyijyistä ihmistä! En voinut pelastaa tätä tylsyyttä edes huumorilla, sillä niin kuin hän itse totesi, hän ei ymmärrä lainkaan sarkasmia. Joka taas minun mielestäni on paras huumorinlaji. Kahden viikon aikana opin aivan liian yksityiskohtaisia asioita hänen parisuhteestaan, työstään ja suolen toiminnastaan.
 
 

Epämukavuusalueita ja outoa joogaa

Päivät menivät sikäli samalla kaavalla, että ruokailut olivat joka päivä samaan aikaan, 3 kertaa päivässä. Liikuntaa oli aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä ja toisinaan vielä illalla rentouttavaa joogaa. Ainoat ryhmäliikuntatunnit joissa minä olen ikinä käynyt ovat aina liittyneet tanssiin tai joogaan tai joskus sata vuotta sitten kävin työpaikan tarjoamassa vesijumpassa. Päättelin kyllä ihan jo tuntien nimistä ”power hiit”, ”Bootcamp” ”Thainyrkkeily” jne ettei näillä tunneilla pyöritellä pyllyä tai kuunnella omaa kehoa rauhassa hengitellen. Oikeassa olin. 
Power Hiitissä oli kiinnostava taustanauha jossa kovin kiukkuisen oloinen setämies huuteli latteuksia kannustuksia. ”Faster!” ”Move!” ”No pain no gain” ”You don’t look good doing it. You do it to look good”. En tiedä oliko niin tarkoitus käydä mutta jossain kohtaa minä repesin nauramaan ja pudotin painon maahan. Siinä jalat ja kädet väsymyksestä vapisten katselin epäuskoisena aina yhtä aurinkoista Elinaa joka oli alle vuorokausi aiemmin kärvistellyt sängyssä ruokamyrkytyksen kourissa ja nyt paineli menemään ympäriinsä kevyesti loikkien painot selässään kuin aropupu ja kannusti meitä leiriläisiä hymy naamallaan. 
Parasta hiit-tunnissa on ehdottomasti se että se ei ole tunti. Vaan puolikas! Sekin riittää ihan erinomaisesti hapottamaan tällaisen keski-ikäisen pullukan.
Ainoa tunti josta en pitänyt YHTÄÄN, siis OLLENKAAN, oli thainyrkkeily. Minä sai parikseni passiivisaggressiivisen (oikeasti ihan mukavan) nuoren naisen joka harrastaa thainyrkkeilyä. Kiva. Siinä missä hän halusi hakata ja mäiskiä kaikkea liikkuvaa, minä toivoin että yksisarviseni laskeutuisi hakemaan minut takaisin laalaa-maahani. Sen lisäksi että minä en tykkää edes vieraiden ihmisten koskemisesta saati lyömisesestä sparraukset vielä tehtiin valmentajan kanssa niin että kaikki muut katselivat suoritusta ringissä ympärillä. Jooei. Tulipa kokeiltua sitä lajia kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Seuraavalla nyrkkeilytunnilla minä menin yksin uimaan ja tunsin niin syvää kiitollisuutta siitä, että en joutunut enää takaisin rinkiin että uin kylmiltäni kilometrin. Olisin tosin uinut vaikka 5 km jos se olisi ollut ainoa tapa välttää se kehään joutuminen.
 
Entä se jooga sitten? Se jota niin kovasti odotin? No se oli kyllä totta puhuen melko luokatonta. Halusin tosi kovasti tykätä tunneista, sillä opettaja oli tosi sympaattinen ja hulvaton tyyppi ja tunneilla naurettiin paljon. Hänen englantinsa oli varsin rajoitettua, joten positiivisimpana puolena voi varmaan mainita että opin muutaman joogafraasin thaiksi! Kaikki ne joogatunnit joilla olen itse ikinä käynyt ovat perustuneet paljon oman kehon ja rajoitteiden/vahvuuksien kuunteluun ja kunnioittamiseen. Niinpä olinkin melko yllättynyt kun olin juuri käskyn mukaan nostanut hanurini maasta silta-asanaan ja opettaja istui reisieni päälle. Hän istui siinä ihan hyvän tovin ja ilmoitti että näin sitä kasvatetaan voimaa! :o

Minä olen luonnostani melko notkea ja huomasin olevani vielä tavallista notkeampi leirillä, varmaan koska lihakset olivat vielä joogatunnilla lämpimät edellisten tuntien rääkeistä. Tämä taas johti siihen, että opettaja painoi, työnsi ja venytti minua ennenkokemattomiin syvyyksiin enkä usko että se oli välttämättä kovin terveellistä. Toisinaan näitä asentoja piti vielä pitää niin kauan että joku henkilökunnasta ehti kaivaa kameransa esille ja ottamaan todisteita näistä epätodellisista hetkistä. Kaiken kruunasi se aiemmin mainitsemani ylipirteä taskuraketti joka saattoi kesken tunnin huudahtaa yhtäkkiä minulle että ”look at that down dog!!” ”Your goddes pose is amaaaaaziiiiinggg!”. Tämä siis ottaen huomioon että minä olin juuri päässyt omaan pieneen joogakuplaani enkä tiennyt yhtään mitä ympärilläni tapahtui. 
No koska yhtään huonompi joogakin on parempi kuin ei joogaa, niin kävin tunnollisesti joka ikisellä tunnilla.
 

Toisten kyttäämisestä on muuten vielä mainittava se, että sai toisinaan jo huolestuttavia piirteitä. Minä olin varmasti yksi leirin paksuimmista osallistujista, mutta muutama leiriläinen tuli silti kommentoimaan että minulla on ”ryhmän paras vyötärö-lantio -suhde”. Niin mikä oli? Ja miksi te a) käytätte aikaanne ja energiaanne tällaisen asian pohtimiseen, b) ääneen myönnätte, että kyttäilette toisia?
Tämä oli silti pientä siihen verrattuna, että kun valmentaja-Elina lähti rannalle kävelylle bikineissä, niin osa mimmeistä juoksi kirjaimellisesti hänen peräänsä ihailemaan treenattua berberiä ja jopa ottamaan kuvia siitä. No, näinpä jäin minäkin sanattomaksi. Kehorauha, ei vissiin tuttu termi?
 

Hei tää oli hyvää, milloin pääruoka tulee?! Ai se olikin tässä kaikki. :o

 
Ei kipua, ei tuloksia, vai miten se meni

Ohjelman alussa oli melko juosten kustu ”lääkärintarkastus” jossa lähinnä mitattiin kuume, verenpaine ja todettiin jälleen mikä minun BMI-lukemani on kulmia kohotellen. Josko vaikka se vihje menisi sillä tavalla perille. Koitin sanoa että minun verenpaineeni on aina lääkärissä tapissa mutta se on kyllä kotona aina oikein hyvä koska mittaan sitä säännöllisesti. Oikeastaan se on ihanteellisissa lukemissa. Lääkäriä ei tämä info kiinnostanut ja kun ei kovin yllättäen lukemat olivat kaikkea muuta kuin kohdallaan hän määräsi minut seurantaan 3 päivän ajaksi. Lukemat sattumalta paranivat seuraavina päivinä kun joku muu hoiti mittauksen, sain istua hetken rauhassa ennen testausta ja mittaus suoritettiin useampaan otteeseen. Kun sitten 2 viikon lopuksi jouduin uudelleen lääkärille ja mittaukseen, niin onnekseni sairaanhoitaja sössi mittauksen kahteen otteeseen joten kolmas lukema oli normaalin rajoissa. Tästä lääkäri veti johtopäätelmän, että kaikki on 2 viikon toukasta perhoseksi -ohjelman ansiota. Asia selvä.
 
Entäpä se kuntotesti? Ilokseni huomasin että jo kahden viikon aikana tulokset paranivat ihan kivasti.  
Molemmat liikuntavalmentajat auttoivat minua tekniikka-asioissa joten siitä varmasti oli etenkin punnerrusyrityksissä apua. Aikamoista rävellystä ne kyllä vieläkin ovat, mutta suunta on ylöspäin. Ja alaspäin ja ylöspäin. Silleen ne punnerrukset ideaalitilanteessa kuulemma etenevät, ylös ja alas. Liikuntaosuus oli muutenkin koko kahden viikon parasta antia vaikka en aiokaan valehdella että esim. Bootcamp olisi minusta ollut järisyttävän nautinnollista. Minä en myöskään ole koskaan kokenut liikunnan jälkeistä euforiaa joten en lainkaan tiedä mistä siinä on kyse.
 
Punnitukset. Niin. No. Jostain syystä vähän puolivälin jälkeen kaikkien leiriläisten paino tippui kaikentietävän ihmevaa’an mukaan melko radikaalisti. Minulta oli sen mukaan lähtenyt 4 kg ja yhdeltä leiriläiseltä jopa 7 kg. Niinpä osallistujien pettymys oli käsinkosketeltavaa kun viimeisen punnituksen lukemat olivat kaikilla suuremmat kuin edelliset. Salaliittoteoristina ja foliohattuilijana itse en ollut tuloksista yllättynyt, sillä olin toki punninnut itseäni samaan aikaan kotivaa’alla koska epäilin viilunkipeliä tai vähintäänkin sitä että vaaka ei näytä oikeaa lukemaa. Hauskinta oli silti ehkä se, että kun kerroin joillekin ryhmäläisille että itse asiassa kotivaakani näyttää monta kiloa enemmän kuin leirin vaaka, niin sain vastaukseksi että ”ihan sama, minua saa kyllä kusettaa niin kauan kun lukema miellyttää minua”. Aivan. Tämä samainen henkilö myös puhkesi kyyneliin kun hän ei ollut - jo valmiiksi hyväkuntoisena ja hoikkana – laihtunut tarpeeksi eikä parantanut kuntotestissä merkittävästi tulostaan.
 
Lopullisessa punnituksessa minulta oli lähtenyt kahden viikon karolinkyttäämisen ja raivokkaan kuntoilun jälkeen 1,6 kg mutta olin myös menettänyt lihasmassaa 600 g. En itse ehkä kutsuisi tätä valtavaksi menestyskokeiluksi. Etenkin kun Tommi laihtui pekonia, munia ja leipää syömällä ja normaalilla kuntoilulla enemmän samassa ajassa.
Valmentajien kanssa tulosta läpikäydessäni huomasin että he tuntuivat olevan vähän puolustuskannalla tulosten suhteen. Siitäkin huolimatta että olin moneen otteeseen aiemmissa keskusteluissa sanonut, että en odota mitään ihmeitä, sillä 2 viikkoa on aivan liian lyhyt aika massiiviseen painonpudotukseen. Minä en käsittääkseni muuttunut ylipainoiseksi siinä ajassa joten en myöskään odota että asia korjaantuisi niin nopeasti. Luulen, että liikuntavalmentaja ymmärsi mitä ajoin takaa. Jotain pysyvää kitudieettien sijaan. Normaalia elämää, liikuntaa, itsestään huolta pitämistä ja siinä ohessa laihtumista. Hän sanoi, että on ilahtunut asenteestani ja varma että saavutan tavoitteeni, mitä ne sitten ovatkaan. Siitäkin huolimatta, että hänen mielestään minun tavoitepainoni olisi tasan tarkkaan se mitä inbody-vaaka sanoi eikä se lukema joka minulla itselläni oli mielessä.

Ravintovalmentaja sen sijaan nyökytteli sanomisilleni ja totesi sitten että ”olisit varmaan pudottanut enemmän painoa täällä jos et olisi syönyt niitä ylimääräisiä hedelmiä. Nyt kun menet kotiin, niin vähennä hiilihydraatit minimiin, älä syö hedelmiä välipaloina. Syö korkeintaan 1500 karolia ja liiku 1000 karolin edestä”.
Minä leijailin ulos kehostani, heilutin hänelle virtuaalista keskariani ja halusin sanoa VMP, mutta sen sijaan hymyilin kauniisti ja kiitin neuvoista. 
Jotenkin tuntui että olisin päässyt aikakoneella suoraan kasarille. Kaivataanko ne painonvartijoiden pistepallerot seuraavaksi esille?! Jane Fonda -videot pyörimään!
 
Miten ne muut leiriläiset sitten? Yksi alkoi palata 700 karolin pätkäpaastodieetilleen (joka oli ”yllättäen" lakannut toimimasta muutaman kuukauden jälkeen). Yksi aikoi jatkossa korvata ruoat kokonaan nestemäisillä valmisteilla. Yksi laittaa yhteiseen Line-ryhmään jatkuvasti kuvia erilaisista uppopaistetuista ruoista joita hän on syönyt. Kaikki ikävöivät jo toisia ryhmäläisiä ja vannovat muuttavansa nyt elämänsä.
 
Minä? No kiitos kysymästä, olen pysynyt tiukasti tyhjiössäni, levännyt ja ollut tapaamatta perheen ulkopuolisia ihmisiä. En ikävöi muita leiriläisiä. Olen syönyt suola- ja makuvajareihini niin suuria määriä jalapenoja ettei varsinainen ruoka-annos ole edes näkynyt niiden alta. Löysin itseni yksi päivä jopa dippaamasta porkkanaa suola-astiaan. 2 ensimmäistä päivää kotiinpalattuani lähinnä nukuin ja koitin paikata järkyttävää nälkävelkaa. Esim. Syömällä suklaata lounaaksi jollaista en normaalisti ikinä tee. 

Mitä jäi käteen? Kiinnostava kokeilu, trendikäs loikkaus epämukavuusalueelle, jonkunlainen toivonkipinä siitä että pystyn joskus punnertamaan oikeasti ja voin ylipäätään muuttua vahvemmaksi, mutta ennen kaikkea todella vahva usko siihen ettei kitudieeteissä ole mitään järkeä ja että oma metodini on minulle parempi.