Hyvää matkaa Lantan Leijona

Blogissa on ollut nyt jo useamman viikon ajan hiljaista. Niin kuin täällä kotonakin nyt. En vaan pystynyt tarttumaan koneeseen. Tätäkin kirjoittaessa on koko ajan pala kurkussa.

Meidän rakas Hiisi-koiramme lähti reilu viikko sitten sellaiselle matkalle, jolta se ei enää palaa tänne meidän joukkoomme. En ole koskaan lämmennyt sanalle sateenkaarisilta, joten sinne Hiisi ei ainakaan mennyt. Liian lällyä, sanoisi hippitukkakoirakin. Maksalaatikkosilta nakkiaidalla ja sen alla lipuvalla, ehkä hieman likaisella uimavedellä voisi olla meidän versiomme sateenkaarisillasta. Toivottavasti sen päässä ovat kaikki Hiisin edesmenneet kaverit odottamassa.

Neulakammo, kulttuurierot ja pohjaton suru

Hiisi sairastui useampi viikko sitten diabetekseen. Alkushokin jälkeen minä piikkikammoistani huolimatta pistin vaariin insuliinia kaksi kertaa päivässä ja heti kun saimme verensokerimittarin, aloitin raivoisan verensokereiden monitoroinnin. Kaikista toiveistamme ja yrityksistämme huolimatta insuliini ei alkanut toimia, ainakaan toivotulla tavalla ja Hiisi heikkeni koko ajan silmissä. Ne olivat rankkoja viikkoja, huonosti nukuttuja öitä ja jatkuvaa huolta siitä miten rakasta kaveria voisi paremmin auttaa. Lopulta olimme eläinlääkärin kanssa sitä mieltä, että viimeinen palvelus on reiluinta mitä parhaalle ystävälle voi antaa. Hiisi nukahti 7.3.2019 kotipihalleen, suu täynnä pihviä ja kinkkua. 💔

Ensimmäistä kertaa aikoihin olen ikävöinyt Suomea. Tai oikeastaan suomalaista kulttuuria. 

Ensimmäistä kertaa aikoihin olen ikävöinyt Suomea. Tai oikeastaan suomalaista kulttuuria. Synnyinmaassani kukaan ei utelisi yksityiskohtaisesti miten koira kuoli tai oletko nyt surullinen? Entäs nyt? Itketkö nyt? Entä eilen? Tai juoksisi pihaan hihkuen, että haluan nähdä nyt sen Hiisin haudan!! 

En tiedä sen tarkemmin paikallisesta tavasta surra tai kunnioittaa vainajia tai viimeisillään olevia ihmisiä, mutta olen nähnyt hämmentävän paljon Facebook-kuvia, joissa paikalliset poseeraavat osapuilleen vegetatiivisessa tilassa vaipoissaan makaavien sukulaisten vieressä hymy naamallaan. Useampi kaveri on myös ilmoittanut varsin neutraaliin sävyyn, että sukulainen x kuoli. Kai tämä on siis meille kaikille aikamoinen kulttuurierojen oppitunti, kun minä itken, myös muiden nähden ja kun kysytään, että mitä kuuluu, niin sanon että ei kovinkaan hyvää. (Paitsi hyvänpäivän tutuille tietty)

No, toisaalta ensimmäistä kertaa koko sinä aikana kun olen tuntenut Jiabin, hän halasi minua lujaa ja ihan länsimaiseen tyyliin eikä kiusallisesti metrin päästä hipaisten niin kuin paikallisilla on tapana. Eikä meinannut päästää millään irti. Jiab myös hommasi meille haudankaivajat lyhyellä varoitusajalla ja etsi minulle juuri sitä ainoaa ja oikeaa puuta jonka Hiisin haudalle halusin ja joka oli tietenkin puutarhakaupasta loppunut. Olen saanut valtavan määrän ihania ja kauniita ja lohdullisia viestejä ja ystävät ovat jaksaneet kuunnella minun vuolasta suruani. Kiitos siitä teille kaikille.  💗

Päikkärit terassilla

Minä, tai siis me Tommin kanssa emme häpeä yhtään sanoa, että eläimemme ovat meille paljon rakkaampia kuin valtaosa ihmisistä. Ei siis ihme, että parhaan kaverin poismeno sattuu niin kovasti. Niin paljon, että välillä tuntuu hukkuvansa johonkin toivottomaan tilaan josta ei pääse pois.

Leelawadee-puu Hiisin haudalla

Kaikesta tästä surusta huolimatta haluaisimme nostaa Hiisin upealle elämälle maljan ja muistella kaikkia niitä hienoja asioita joita saimme yhdessä kokea 12,5 vuoden aikana. Kippis elämälle!

Ensimmäinen rotukoira tulee taloon

Olin varmaan joku parikymppinen kun selailin jälleen raamatun asemassa olevaa hiirenkorville plärättyä koirarotukirjaani. En saanut silmiäni irti kinuskinvärisestä pitkäturkkisesta koirasta jonka rotu oli otsikon mukaan briard. Siihen asti minulla oli ollut sekarotuisia koiria, mutta seuraavaksi halusin tietää minkälainen (ainakin osapuilleen) tuleva koirani tulisi olemaan. Silloisen elämäntilanteeni, nihkeän kumppanin ja rahatilanteen vuoksi haave siirtyi vielä joillakin vuosilla, mutta ainakin minulla oli aikaa hankkia lisätietoa ja etsiä täydellistä kasvattajaa. Ja sellaisen sainkin, joten kiitos Maiju. 💕

Olin myös innostunut kovasti haku-harrastuksesta (kadonneiden ihmisien etsimisestä metsästä tai raunioilta) ja halusin alkaa harrastaa pelastuskoiratoimintaa vakavammin seuraavan koirani kanssa. Hiisi teki tästä kaikesta vähintäänkin mielenkiintoista ja valtavan opettavaista. Kuten joku kouluttaja joskus minulle sanoikin ”sulla on hieno koira, mistäs sille saataisiin parempi ohjaaja?”. 

Hiisin kanssa rauniotreeneissä

Hiisi oli hulvaton pentu ihan totta puhuen. Se marssi sisälle uuteen kotiinsa pelkäämättä mitään tai ketään kunnes törmäsi hämärässä eteisessä ”isoveljeensä”, sekarotuisen 40 kg Jalo-koiraan. Tyypeille oli ihan alusta lähtien täysin selvää kumpi määrää kaapin paikan (isoveli) eikä siitä asiasta tarvinnut koskaan keskustella.

Hiisi juoksemassa kilpaa Jalo-"veljen" kanssa

Voi kuinka täynnä virtaa pieni briardilapsi voi olla! Työkaverit ihmettelivät miksi silmieni ympärillä oli alati laajenevat mustat rinkulat. Siksi, että Hiisin mielestä öisin oli ihan hyvä aika leikkiä, jyrsijä huonekaluja tai purra ”äiskää” varpaasta. Töistä kotiinpalaaminen oli aina yksi suuri jännitysnäytelmä jossa raotin ovea varovaisesti nähdäkseni minkälaisia sisustusratkaisuja Hiisi tällä kertaa oli keksinyt. Mieleenpainuvin kerta oli ehkä kuitenkin se, kun Hiisi tuli ovelle riemukkaasti vastaan kokonainen jalkalista suussaan.

Hiisi tuli ovelle riemukkaasti vastaan kokonainen jalkalista suussaan.

Omistajat alkavat kuulemma jossain vaiheessa muistuttaa koiriaan. Vai mitenpäin se meni..?

Harrastusjuttuja

Paloin halusta harrastaa ja kokeilla kaikkea uutta. Niinpä Hiisin kanssa käytiin mm. Agilitykurssilla, jossa oppilas oli niin omatoiminen, että sillä aikaa kun minä vasta kuuntelin ohjeita, niin lapsinero paineli esteitä jo keskenään, ihan omavalintaisella, äärimmäisen rämäpäisellä tyylillään.

Sitten aloitimme haku- ja pelastuskoiraharrastuksen. Hiisi oli lahjakas nenästään, se löysi ihmiset piiloistaan, mutta se oikeastaan koskaan ollut järjin kiinnostunut ihmisistä. Se siis kyllästyi piilolla varsin nopeasti jos sitä ei heti palkattu ruhtinaallisesti ja lähti etsimään seuraavaa ”pöljää ihmistä joka on taas eksynyt samaan metsään”.

Tottelevaisuus sujui hyvin niin kauan kuin Hiisi jaksoi keskittyä. Se saattoi kesken erinomaisen kauniin seuraamis-liikkeen nähdä perhosen ja lähteä sen perään. Opin myös parin kivuliaan kerran jälkeen sitomaan hiukseni kiinni treenatessa, sillä Hiisin mielestä niissä oli ihan kiva toisinaan roikkua.

Huomaa sidotut hiukset

Siinä vaiheessa kun laitoin pelastustouhut jäähylle, aloimme treenata jälkeä. Hiisi oli siinäkin heti lahjakas, kuinkas muutenkaan. Mikään harrastaminen ei koskaan kuitenkaan johtanut mihinkään, koska minä en ole pitkäjänteinen ihminen, poden ramppikuumetta enkä omaa kilpailuviettiä. Kunhan jotain hömpöteltiin omaksi iloksi.

Hiisi oli aina silti hämmentävän hyvähermoinen ja peloton koira. Muistan, että meillä oli treeneissä toisinaan (hallittuja) tulipaloja, harhailevia ja möliseviä ihmisiä, kaikenlaisia rämiseviä alustoja ja aseen laukauksiakin, mutta Hiisi ei hätkähtänyt mistään.

Näyttelyhommat eivät olleet kummankaan meidän lempipuuhaa, mutta sen verran siellä pyörähdettiin kokeilemassa hermoja, että jo junnuikäisenä Hiisillä ei ollut pienintäkään ongelmaa nukkua selällään odotusaikoja sen kaiken hälinän ja melun keskellä. Koska tylsää. Kannatuksen vuoksi kävimme myös parissa rodun erikoisnäyttelyssä ja päätimme lopettaa huipulla. Suoraan Selectionne-luokan voittopallilta juoksimme siis Hiisin kanssa viereiseen järveen uimaan ja molemmat olimme sitä mieltä, että se oli paljon hauskempaa hommaa kuin ravata suittuna kehässä rinkiä ees taas.

Hiisi briardien erikoisnäyttelyssä

Ja heti sen jälkeen :D

Pientä perseilyä

Kun sanoin ettei Hiisi juuri välittänyt ihmisistä, niin en suinkaan tarkoittanut etteikö se olisi huomioinut ihmisiä. Toisinaan tavoin joita vieraat eivät aina niin arvostaneet…

Hiisin mielestä oli esimerkiksi ratkiriemukasta tunkea märkä turpavärkkinsä meille tulevien vieraiden haaroihin. Jos vieraat istuivat olohuoneen sohvilla, se tutki aikansa ja valitsi sieltä omasta mielestään heikoimman lenkin jota alkoi huvikseen piinata ja kokeilla kuinka pitkälle se saa perseillä ennen kuin vieras tai kiukkuinen "äiskä" (minä) viheltää pelin poikki.

Yleensä tämä testi alkoi pään syliin tunkemisella. Jos siitä ei tullut noottia, niin sitä seurasi kirputus tai jonkinasteinen vaatteiden nakertelu. Seuraavaksi olikin jo aika koittaa kuinka hyvin yksi 38 kiloinen briardi mahtuu syliin. Ja siihen se leikki sitten useimmiten loppuikin. Jos ei muuten niin minä  kävin hakemassa tukkakoiran arestiin.

Kesälomalla köllittiin pihalla

Meille omistajille Hiisi oli todella kiltti koska tiesi paikkansa eikä sillä ollut mitään syytä kokeilla josko se asema muuttuisi. Hippitukka vaan oli niin valtavan eloisa ja elämäniloinen, että minkäs sille mahtaa jos siinä tehdessä vähän sattuu ja tapahtuu. Useimmiten minua. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun Hiisi on rymistellyt metsässä minua päin tai kalauttanut jalat alta jättimäisellä kepillä viuhtoessaan. Kerran se jopa onnistui taittamaan nuoren puunalun kaksinkerroin mahansa alle ja vapauttamaan sen juuri siinä kohtaa kun minä satuin kohdalle. Se oli muuten kuin ruoska suoraan takaraivoon.

Melko usein Hiisi -  etenkään nuorena - ei edes liikkunut ravaten tai laukaten vaan ennemminkin tasajalkaa loikkien. Mahtoiko se olla tämä liikkumistyyli vai yleinen kohellusaste, että Hiisiltä nyrjähti nuoruusvuosina varvas ainakin kolme kertaa ja samanverran kannuskynsiä ripsahteli poikki. Liikuttavinta oli silti aina se, että kun Hiisille tuli pipi, niin se tuli suorinta tietä suoraan äiskän luokse. Jos taas minulle tuli pipi (kaaduin metsässä tms) Hiisi tuli myös suorinta tietä luokseni ja alkoi kiskoa minua kintaasta tai hyppiä päällä. Kaipa se oli jonkun sortin ensiapua, en koskaan kysynyt.

Hiisi oli myös ”valtava apu” sieni- ja marjametsässä. Jos se ei kaatanut marjaämpäriä, niin se ainakin söi marjat tai piehtaroi sienipaikan päällä. Se ei koskaan onneksi innostunut metsässä säntäilevistä jäniksistä tai peuroista koska metsästä eivät koskaan kepit tai kuraojat loppuneet (jos siis kaikki sienipaikat oli jo tuhottu).

Vesi-Hiisi todellakin rakasti pulata erilaisissa vesistöissä. Toisinaan se piti raahata väkisin järvestä sisälle kun se sinnikkäästi kahlaili hampaat kalisten jääkylmässä vedessä etsimässä keppejä.

Haravointi on ihan tylsää - eikö leikittäisi pallolla sen sijaan?

Hassu hippitukkainen koira

Briard ei ole mikään valtavan yleinen rotu Suomessa ja niinpä ihmiset usein pysähtyivät juttelemaan ja kyselemään ihastellen tai nauraen minkä rotuinen koira oli kyseessä. Eläinlääkärissä Hiisi sai kerran epävirallisen ”päivän hauskimman näköinen potilas” -palkinnon. 

Eläinlääkärissä Hiisi sai kerran epävirallisen ”päivän hauskimman näköinen potilas” -palkinnon.

Sitä myös kyseltiin joskus mainostöihin ja olin jo valmis jättämään päivätyöni ja alkamaan kokopäiväiseksi manageriksi, mutta ihan tähän tilanteeseen ei kuitenkaan valitettavasti päästy.

Talvi-Hiisi

Hiisi oli varsin terve koira myöhäiseen ikään asti, jos siis noita tapaturmia ei lasketa mukaan. Muistan, että joskus hippikoiran ollessa junnuiässä olimme käymässä Lapissa. Ja siis mikä kertakaikkisen vastustamaton poronkakkabuffetti siellä olikaan tarjolla! Parin päivän päästä löysimme itsemme paikalliselta eläinlääkäriltä tiputuksesta. Hiisi oli saanut järjettömästä poronkakan ahmimisesta massiivisen suolitulehduksen. Vain Hiisi-jutut…

Siinä vaiheessa kun olimme päättäneet muuttaa Thaimaahan, Hiisiltä löytyi trimmatessa levyepiteelikarsinooma-kasvain ihon pinnasta. Ihan järjetön onni onnettomuudessa, että syöpä oli hoidettavissa pienehköllä leikkauksella ja muuttosuunnitelmat jatkuivat kuten oli alun perin suunniteltukin.  Ilman parasta koirakaveriani en olisi reissuun lähtenytkään.

Uinnin jälkeen parasta Thaimaassa

Thaimaahan Hiisi sopeutui niin kuin vain sopi olettaa, erinomaisesti. Sillä kun ei ole koskaan ollut tapana hätkähtää mistään. Toki se tuijotti alkuun hämmentyneenä  puissa keikkuvia apinoita ja laittoi iholle tunkevat katukoirat ojennukseen välittömästi. Hiisi ei oikeastaan sanonut mitään kun temppelikoira Moula tuotiin taloon. Tai se pikkuruinen kummituskissa. Se lähinnä vahti junioreita ja tuli aina kertomaan kun Moula harhautui omalta pihalta liian pitkälle.

Moula ja Hiisi hempeilevät (jos kukaan ei nähnyt)

Heti ensimmäisenä iltana Pii käpertyi Hiisin jalan alle nukkumaan

Upea, täydellinen ja silti niin hassu ja hoopo Hiisi. 💕Toista ei ole eikä tule. Eikä ole tarkoituskaan. Kuinka onnekkaita olemmekaan kun olemme saaneet kokea näin upean koiran ystävyyden ja luottamuksen. Parhaamme mukaan koitimme myös olla paras mahdollinen koti ja perhe tälle Lantan ainoalle leijonalle.

💕

Lepää rauhassa ystävä, nähdään siellä jossain.  💗