Turvaudun siis jälleen tähän meidän ”tavalliseen” arkeemme ja siitä kertomiseen. Eihän sekään koskaan mene niin kuin suomenruotsalaisissa saduissa, mutta ainakin selviän ilman lähdeviitteitä ja itkua. Tai jos ihan vaan vähän itkee, niin sitä ei lasketa. Etenkään kyyneleitä siellä jossain naurun seassa.
Pissaliisan kanssa shoppailemaan
Moula, siis tuo juuri kolme vuotta täyttänyt Chiang Main kaduilta meille päätynyt entinen temppelikoira jota viemärirotaksikin kutsumme. Niin ihana ja rakas kuin se onkin, niin välillä tulee mietiettyä josko sille laittaisi vaan ison rusetin kaulaan, tonnin suuhun ja veisi sen takaisin Animal welfare centerin portille odottamaan noutajaa.Esimerkiksi niinä päivinä kun se saa entisen elämänsä kaikuina ns. PTSD-kohtauksia. Ne tulevat ja menevät eivätkä aina näytä liittyvän mihinkään erityiseen tapahtumaan. Silloin kaikki on jännää ja pissa tulee sinne minne sen ei pitäisi tulla. Tai sitten se hermostuspäissään imeskelee jonkun kankaan rikki. Näin on käynyt mm. ystävämme Afganistanista tuomalle kaninkarvasta kudotulle huovalle, minun lempitorkkupeitolleni, pyykkikassille, (ainoalle) Trash Hero-paidalleni, ostoskassille ja pakasta revitylle vierastaloon ostetulle pyyhkeelle. Ainakin puolet näistä vielä niin, että olen ollut ihan siinä neitikoiran vieressä täysin tietämättä että se lussuttaa reikiä luvattomiin esineisiin.
Kyllä minä silti Moulaa ymmärrän, niin kuin yksi mielenhäiriöinen narttu voi toista vaan ikinä ymmärtää. Minä tosin en pissaile sopimattomiin paikkoihin tai tuhoa tavaroita. Minä sen sijaan muutun entistä sietämättömämmäksi kiukkuperseeksi tai vaihtoehtoisesti niin väsyneeksi muumioksi etten jaksa edes puhua. Joskus vietämme Moulan kanssa yhdessä näitä ”mielenterveyspäiviä”. Minä nukun sikiöasennossa sängyssä ja Moula nukkuu tiukasti sängyn vieressä vahtimassa untani. Pii-kissa on osoittanut mielenkiintoa piirrettyjä kohtaan, joten sekin pääseen toisinaan osallistumaan näihin erikoispäiviin kainalossani köllien. Hiisi-vaari taas arvostaa ilmastointia ja omaa rauhaansa joten sekin yleensä hiipparoi johonkin huoneen nurkkaan nokosille.
 |
| Myös Piin mielestä Happy Feet oli erinomaisen kiinnostava elokuva |
Moulalle sattui tällainen PTSD-päivä juuri näppärästi siihen kohtaan kun piti käydä kaupoilla hoitamassa asioita. Otin Jiabin kuskiksi autollaan, koska ostoslistalla oli isoja ja painavia asioita. Ehdimmekin ainakin sadan metrin päähän talosta kunnes pölypilven takaa erottui pieni musta nenänpää ja harmaa karvapallo mahanalus pieniä tikkujalkoja täynnä. Moula oli päättänyt, että juuri tänä kyseisenä päivänä loppuperheen äijäseura ei nyt kiinnostaisi vaan halusi mukaan tyttöjen reissulle. Tiedäthän, sisters before misters. Jiabin voinee jo pelkän korkean lauluäänensä perusteella laskea tähän kategoriaan.
No, Moula mukaan (ilman hihnaa tietenkin) ja ensin tankkaamaan autoa. Bensa-aseman mimmi meinasi saada maksun lisäksi hampaasta, sillä Moulan mielestä tilanne oli vähintäänkin epäilyttävä. Minä taas haluaisin edes kerran nähdä rakkaan ystävämme tankkaavan autoa ihan omilla rahoillaan. No eipä silti, meidän asioillahan tässä oltiin liikenteessä.
Siitä matka jatkui minimartiin vaihtamaan tyhjää kaasupulloa uuteen. Hämmästyksekseni Moula suostui odottamaan avonaisessa autossa ilman sen suurempaa kilarointia. Saimme vain muutaman hämmästyneen silmienpyörittelyn aikaiseksi. En tiedä johtuiko se sitten ikkunoiden raoista kurkkivasta Moulasta vai todella oudosti linkkaavasta Jiabista. En ole lääkäri, mutta olen seurannut hänen kinkkaamistaan jo useamman viikon ja oireiden perusteella kaverilla oikein oppikirjan oirekirjon mukainen kihti. Tommi on kärsinyt samasta vaivasta, joten koitimme suostutella alati kipeytyvää sankaria lääkäriin siinä onnistumatta. On nimittäin vain yksi asia mitä Jiab pelkää enemmän kuin kummituksia ja se on neulat. Siis ne pelottavat kidutuslaitteet joilla otetaan ihmisistä verikokeita.
 |
| Urhea kaasupullon vartija |
Seuraava stoppi oli puutarhakauppa, koska tarvitsimme uuteen taloon muutaman uuden kukkaruukun ja multaa. Parkkipaikalta oli autolle vähän huonompi näkyvyys ja se oli Moulalle jo liikaa ja yhtäkkiä huomasin temppelikoiran kirmailevan puutarhakaupan siistien taimirivistöjen välissä. Ennen kuin ehdin saada pahaa silmää henkilökunnalta, otin 13 kiloisen ”sylikoirani” kainaloon ja jatkoin ruukkujen ja multasäkkien ihmettelyä. Aiemmin olin oikeasti sitä mieltä, että Moula on kokoa sylikoira, mutta sen jälkeen kun taloon tuli kilon painoinen kissa, niin käänsin kelkkani. Sylieläin ei vaan kerta kaikkiaan voi painaa yli viittä kiloa.
Kihtiä ja pullukkakevennyksiä
Tässä vaiheessa Jiabin ontuminen alkoi olla jo niin hirveää katseltavaa, että ilmoitin, että lähdemme nyt Dr Kanin klinikalle tutkimuksiin. Aiemmin hän oli aina kieltäytynyt, mutta nyt hän vain kysyi, että ai menemmekö? Oikeasti? Sanoin, että totta hemmetissä, että kaara ympäri ja klinikalle mars.Kun pääsimme aulaan, tuttu henkilökunta tuli huolissaan vastaan ja kysyi mitä minulle NYT on tapahtunut.
Jos klinikoilta saisi kanta-asiakaspisteitä jokaisesta käyntikerrasta, niin olisin itse varmaan jo South Lanta Medical Clinicin platinakerhossa.Jos klinikoilta saisi kanta-asiakaspisteitä jokaisesta käyntikerrasta, niin olisin itse varmaan jo South Lanta Medical Clinicin platinakerhossa.
Sanoin, että tällä kertaa kyse on tässä vieressäni ontuvasta kaverista jonka könkkäämistä en kestä enää hetkeäkään katsella ja siksi pakotin hänet mukaani. Perus verenpaineen mittausten jälkeen menimme Kanin toimistoon jossa hän kyseli Jiabin oirekuvasta ja ihmetteli miten olin lähtenyt liikkeelle ilman Tommia. No, sellaista kyllä totta puhuen tapahtuu melko harvoin. Lähinnä koska Dr Kan on melko paljon käsiteltäväksi yhden ihmisen voimin.
Ymmärsin keskustelusta sen verran, että verikokeista oli puhuttu, mutta Jiab oli ilmeisesti onnistunut ylipuhumaan lääkärin antamaan kokeiden sijaan pelkästään kasan lääkkeitä.
 |
| Jiab hoitajien haastattelussa |
Kun Jiabin huolet oli hoidettu Kan kysyi miten minun terveyteni laita on. Sanoin, että ihan hyvin, mutta nyt kun kysyit, niin toinen nilkka on ollut jo ainakin kuukauden enemmän tai vähemmän kipeä sen sellaisen palleroluun kohdalta, välillä se oikein turpoaakin. Että tiedän ettei se ole mitään vakavaa, mutta sattuisiko hänellä olemaan mitään hoitovinkkejä vaivaan. Nilkka on koko ajan vähintään vähän kipeä ja välillä helvetin kipeä. Useimmiten vain ärsyttävän kipeä.
Oikeastaan tiesin jo ennen kuin otin tämän nilkka-asiani esille että se oli kardinaalimoka. Masokistinen puoleni silti otti vallan ja päätin avata suuni. Virhe.
Kan alkoi huitoa käsillään suuria kuvailevia liikkeitä ja selittää, että totta kai nilkka on kipeä kun on NOIN VALTAVAN SUURI! Että mieti nyt mikä paino sille nilkkaparalle oikein laskeutuu!
Minä, vain hieman v*ttuuntuneena kysyin tohtorilta, että miten hän siinä tapauksesa selittää että tämä valtava massani on kipeyttänyt vain vasemman nilkan. Että eikö oikea joudu kantamaan ihan saman painon? ”Niin mutta kun kävelet, niin eikö sulla muka ole aina toinen jalka ilmassa? Mitä häh?!” Oli sekopäälääkärin vitsikäs vastaus. Meinasin vallan haljeta naurusta. Heko heko.
Siinä vaiheessa lääkärin puhelin soi ja sanoin, että ota kuule linjat vaan ja minä tästä lähden lunastamaan persaukisen kihtipotilaani respasta.
Kävin samalla katsomassa miten Moula pärjäili ja ihme kyllä se pötkötteli ihan rauhassa kaasupullon ja multasäkkien seassa auton takaosassa siitäkin huolimatta, että klinikan vieressä hengaili useampikin kissa.
Tulin takaisin paikalle lompakkoni kanssa jossa Kan oli juuri lopettanut puhelunsa. Hän sanoi, että voisin kokeilla nilkkaan Buranaa (kiitti hei, eipä tullut mieleenkään) johon minä sanoin, että asia on ihan täysin hallussa. Ostan kotimatkalla Buranaa ja Nutrilettiä. Ehkä myös lentoliput Bangkokiin rasvaimuklinikalle. Saatana.
Kan ei koskaan tiedä milloin on aika lopettaa. Hän otti hartioista kiinni toista erittäin siroa ja kaunista vastaanottovirkailijaansa ja sanoi, että ”katsopa tätä tyttöä tässä, hän on hoikka ja onko hänelle nilkka kipeä?! Aivan, ei kuule ole! Että vink vink vaan!”
”katsopa tätä tyttöä tässä, hän on hoikka ja onko hänelle nilkka kipeä?! Aivan, ei kuule ole! Että vink vink vaan!”Se, että Jiabin painokäyrä oli ihan hiton paljon enemmän viturallaan kuin minun ei näemmä ollut ollenkaan niin kiinnostava vitsailun aihe. Että kihti ei vissiin ole itse aiheutettu sairaus, mutta nilkkakipu on. No, oikeasti Kan ei ikinä vitsaile uusille potilaille. Ihan syystäkin. Voisi käydä varsin nopea asiakasvirtojen tyrehtyminen siinä vaiheessa kun tämä stand up -koomikko alkaisi laittaa parastaan.
Minä ilmoitin että arvon hullu lääkäri pistää nyt vaan nyt ne Jiabin kihtipillerit pussiin niin kuin olis jo että päästään helvetinkyytiä pois täältä.
Pääsimme takaisin uuden talon tiluksille, Moula edelleen hiissaten tiukasti vanavedessäni kiinni ja Jiab alkoi täyttää juuri hankkimiamme ruukkuja uusilla kasveilla. Olivat kuulemma thaiorkideioita. Jälleen, vaikka vaisto muuta sanoikin, päätin kysyä, että mistäköhän nämä orkideat mahtoivat ilmestyä meille. Ne oli kuulemma ”hienvaraisesti lainattu” oman naapurissa sijaitsevan vuokratalomme pihalta. Toivon totisesti ettei talon omistava noita-akka huomaa reilun metrin mittaisten ”pistokkaiden” puuttumista pihaltaan. Ja päätin myös että jatkossa en enää ikinä kysele mistä uudet kasvit pihalle ilmestyvät.
Pomppuja tiessä ja rajalla
Seuraavan päivän ohjelmassa oli 3 kuukauden välein tavalla tai toisella toteutettava ns. rajapomppu, jossa siis käydään sen verran Thaimaan ulkopuolella, että saadaan leima passiin ja sitten saa taas olla 3 kuukautta ihan rauhassa. Erityisesti nämä autolla tehtävät rajapomput ovat suurinta hupia ikinä. Kuvittele mielessäsi 11 tuntia autossa, joista rajamuodollisuuksiin menee n. 10 minuuttia, 20 minuuttia lounaaseen ja ehkä 10 minuuttia vessataukoihin. Tällä kertaa olimme onnekkaita ja vältyimme sateelta sillä Jiabin auton ikkunamuovit eivät ole kovinkaan vedenpitävää sorttia. Jiab taas ei ollut niin onnekas, sillä hänen autonsa paperityöt eivät olleet ihan just jetsulleen kunnossa ja jouduimme sopivasti poliisiratsiaan. Jiab jutteli siinä poliisien kanssa aikansa ja koska Thaimaa, hän sai tingattua sakkoa viiden euron verran alemmaksi alkuperäisestä. Tällä välin kolme eri poliisia kävi vielä kysymässä meiltä, että millä matkalla olemme. Ihan siltä varalta että olisimme olleet maksavia turisteja, Jiabin sakot olisivat olleet mahdollisesti moninkertaiset.Sakkojen lisäksi se 11 tuntia rytyytystä kuumassa pölyävässä autossa kuunnellen Jiabin lempiballadeja vei sen verran voimia, että seuraavana päivänä lähinnä koomailin makuuhuoneessa ilmastointi täysillä huutaen ja taputellen itseäni selkään siitä hyvästä että vastaavaa reissua ei tarvitsisi tehdä seuraavaan kolmeen kuukauteen.
 |
| Lauttamatkan aikana kuskikin pääsee auton taakse hengailemaan |
Ainakin siis siihen asti, kun edelliseksi päiväksi tilaamamme kaivinkone pärähti aamulla paikalle täsmällisesti vuorokauden myöhässä tasoittamaan aiemmin sinne tuomaansa kivikasaa. Talon pihamaa on punaista hiekkaa joka muuttuu sateella tahmaiseksi joka paikan tahraavaksi liejuksi. Niinpä päätimme tilata pihalle lisää siellä jo ollutta liuskekiven ja hiekkamurskan sekoitusta.
Vuokranantajamme (se vähemmän noitamainen) lupasi, että hänen kontaktiensa kautta kuorma tätä maata tulisi pihalle 500 thb:lla eli alle 15 eurolla. Jiab taas oli antanut meille aiemmin hinnaksi 900 thb. Toki osasin jo etukäteen varautua siihen, että thaimaalaisten antamat hinnat ovat aina ns. alkaen -hintoja, mutta sitä en arvannut, että loppulasku olikin 2000 thb eli reilu 50 e. Yksi kuorma kiviainesta ei nimittäin riittänytkään ja tasoituksesta piti maksaa erikseen. Vaikka hinta ei mitenkään edes yllättäen nelinkertaistui, niin pakko sanoa, että onhan se edelleen varsin kohtuullinen. Toki kaivinkoneen ”tasoittelun” jälki oli taas arvatenkin sitä luokkaa, että on melko selvää mitä seuraavat viikot tullaan tekemään ennen ensimmäisen vuokralaisen saapumista. Meillä on tässä ihan oma kivenpyörittäjän kylä meneillään. Mikäs sen rattoisampaa puuhaa trooppisessa ilmastossa.
 |
| Ennen... |
 |
| Ja jälkeen. Huomaa vasemmalla ruukussa "lainattu" orkidea |
Siinä missä me koomailimme edellisen päivän reissusta uupuneina ja katselimme epäluuloisena pihalle jätettyä kivikaaosta Jiab sen sijaan oli kuin uusi mies. Kanin antamat lääkkeet olivat alkaneet välittömästi tehota ja hän todisti asian steppaamalla edessämme kuin irlantilaiset River dance -esiintyjät konsanaan. Hän myös oli täysin varma, että hänellä ei ollutkaan kihtiä koska lääkkeet tehosivat niin hyvin. Koitin kovasti selittää kaikilla osaamillani kielillä, että silleenhän ne lääkkeet tuppaavat toimimaan; ne parantavat vaivoja joiden hoitoon ne on suunniteltu.
Sanoin myös, että Kanin määräämä Tramadol on varsin tehokas kipulääke ja sen ottamisen jälkeen yleensä paitsi että kipu lähtee, tulee muutenkin varsin eteerinen olo. Että ei ihme jos yhtäkkiä onkin niin maan mahdottoman kiva ja kuolematon olo. Samalla tajusin, että hän oli myös iloisesti napsinut näitä kolmiolääkkeitä koko eilisen ajomatkan ajan.
 |
| Jiabin vain hieman laiton kulkupeli |
Minä raahustin omalle talollemme hölinää pakoon ja totesin että kaikista sohvalle kasatuista barrikadeista huolimatta Moula oli onnistunut livahtamaan sinne pissalle ja Pii-kissa oli vielä viimeistellyt hajukakofonian omalla virtsallaan. En tajua miten nämä meidän lemmikkimme voivat olla samaan aikaan niin saakelin rasittavia ja rakkaita. Joukossa on yksi sekoileva PTSD-narttu, seniili erittäin valikoivan kuulon omaava vaarikoira ja maailman napana itseään pitävä basilikaruukkuun kakkaava kissa. Sekä tietenkin ystävämme Jiab jota kaikella rakkaudella kutsumme siksi ihmislapseksi jota meille ei koskaan tullut. Vähemmästäkin alkaa mielenterveys rakoilla. Niin ihmisillä kuin eläimilläkin. 😃
 |
| Ihanan kamalat lemmikit |
Ei kommentteja