Kutsumaton kummitus tulee taloon - kuinka meistä tuli kissanomistajia

”Mitään kissaahan tähän taloon ei sitten tule” -aiheisia palopuheita olen ehtinyt pitää useammankin. Etenkin täällä Lantalla asuessamme. Viimeisen tällaisen saarnan pidin muistaakseni läheisilleni Suomessa. Toinen toistaan suloisempia kissoja on tullut vastaan, mutta olen pystynyt kovettamaan itseni käsittämättömällä tahdonvoimalla. Meillä on täällä perheessä nimittäin parhaillaan koiranpennun paikka auki eikä suinkaan kissan. Ja kissoja täällä tiluksilla on yllin kyllin pyytämättäkin.

Minä ymmärrän hyvin koiria, minulla on ollut niitä 12-vuotiaasta saakka, olen opiskellut, kouluttanut, yrittänyt ja erehtynyt. Koirat haluavat yleensä miellyttää ihmisiään ja sellaisia lemmikeiden mielestäni pitää ollakin. Olen myös seurannut vierestä miten ihmiset pitävät täällä kissojaan, kuinka ne vaeltelevat valtoimenaan rokottamattomina, usein leikkaamattominakin ja kuinka ne dumpataan sesongin lopulla oman onnensa nojaan. Sellaista lemmikkiä ei minulle tule. Tulee joko sataprosenttisella rakkaudella ja tarkkuudella hoidettu eläin tai ei tule mitään.

Ja sitten kuului se kohtalokas ”mau” pihalta. En itse asiassa edes itse kuullut sitä ensin, vaan meillä vajaan viikon kylässä olleet hullut pyöräilijät (katso täältä lisää Markus, Dan), joista lisää seuraavassa postauksessa. Asiat tärkeysjärjestykseen hei. :D
Menin heti pihalle kutsumaan pientä kissaa, sillä ensimmäinen asia, jonka täällä aina kissoista tarkastan on se, onko niillä korvassa tatuointia. Jos on, niin asia on kunnossa, eläin on leikattu eli oletettavasti ainakin myös semiomistettu ja saa jatkaa matkaansa. Tällä kaverilla oli täysin koskemattomat korvat.

Spontaani ”Voihan p*rkele” taisi päästä suustani

Spontaani ”Voihan p*rkele” taisi päästä suustani sillä hetkellä, sillä Animal Welfare oli jo sulkenut ovensa eikä kissaa voinut viedä sinne suoraan leikattavaksi.
Laitoin toivekkaasti silti adoptiokoordinaattorille viestin, että voisiko kissan tuoda sinne kuitenkin yöksi. Marie pahoitteli, että työntekijät olivat jo lähteneet joten lupasin koittaa kehitellä jotain.

Koska meillä on vaihteleva määrä vuokranantajan tänne jättämiä lainakissoja, meillä on onneksi myös paljon kissanruokaa. Pieni tulokas oli valtavan nälkäinen ja söi kokoonsa nähden melko kunnioitettavan määrän nappuloita. Sen jälkeen se alkoi latkia päättäväisesti lasistani olutta. Tommi huudahti välittömästi, että tämä eläin me pidetään! Jotain kummallista johdatusta koko asiassa tuntui olevan. Meille ei ole koskaan aiemmin tullut pihalle yhtä ainutta kissanpentua. Tämä tuli, halusi välittömästi syliin rapsuteltavaksi ja oli vielä väriltään melko tarkkaan samanlainen kuin jokunen vuosi sitten kuollut rakas koiramme Jalo (joka muuten sivumennen sanoen piti myös oluesta). En ole muutenkaan ikinä tavannut niin rentoa kissaa, sitä sai käännellä ihan miten tahansa ja se vaan kehräsi tyytyväisenä kaikesta saamastaan huomiosta.

Pöö sanoo kummituskissa

Moula oli aivan liian kiinnostunut kissasta (ja etenkin sen ruokakiposta), Hiisiä pieni katti ei olisi voinut yhden haistelukerran jälkeen vähempää kiinnostaa. Löysin varastosta vanhan likaisen kannellisen muovikorin, jonka toppasin niin, että kissa voisi viettää siellä yhden yön ennen kuin veisin sen keskukselle. Olin aivan varma, että kissa kiljuisi koko yön kuin syötävä enkä nukkuisi sekuntiakaan ja olisin enemmän kuin iloinen päästessäni siitä eroon aamulla.

Sen sijaan pieni kissa sanoi pari kertaa ”mäy” ennen kuin alistui kohtaloonsa ja nukahti kiltisti koppaansa.

Aamulla veimme kissan koppansa kanssa keskukselle, jossa eläinlääkäri totesi kaverin olevan poika (olin ollut itse melko varma siitä, että se on tyttö :D) ja että se on on 14-viikkoinen, hitusen hoikka, mutta varsin hyväkuntoinen kissalapsi. Keskuksella tiedetään aika hyvin alueen kissapopulaatio ja siksi ja kissan mustan värin vuoksi siellä oltiin melko varmoja, että kissa on hylätty tahallaan johonkin tienposkeen, josta se on sitten sattumanvaraisesti vaeltanut meille. Tai sitten se on jätetty tarkoituksella meidän portinpieleemme. Kuka tietää. Musta kissa tietää kuulemma taikauskoisten thaimaalaisten mielestä pahaa onnea erityisesti hypätessään haudan yli. Silloin haudassa makaava ruumis ei kuulemma pääse perille (mihin sitten onkaan matkalla) vaan jää kummitukseksi. Tässä vaiheessa alkoi olla jo melko ilmeistä, että kissa jäisi meille. Huokaus.

En tiedä kumpi näistä on pelottavampi, dinosaurus vai kummituskissa..?

Leikkaus oli nopeasti hoidettu ja iltapäivällä saimme noutaa rokotetun ja madotetun pallitoman pienen kissanpennun. Tämä lysti maksoi 10 euroa. Vähintäänkin kohtuullista, sanoisin.

Nimestä tuli kova vääntö. Tommi halusi antaa kissan nimeksi ”Pörrö” koska se piti koko ajan pientä tasaista pörinää sylissä ollessaan. Minun mielestäni nimi oli paitsi hoopo, siinä oli myös se ongelma, ettei sitä osaisi ikinä lausua kukaan muu kuin suomalainen. No, oli sitä toisaalta hauska kuulla kun testasimme asiaa paikallisilla kavereillamme:
Prröööö
Phhrööö
Ööörrrrr
Pölööö
Polloo

Joo. ei.

Koska kyseessä oli jo värinsäkin puolesta pahan onnen kissa, minusta oli hyvä ajatus kiusata paikallisia kavereita vähän lisää antamalla katille pelottava nimi. ”Pii” on kummitus thaiksi ja mikäpä olisi osuvampi nimi mustalle kissalle.

Päädyimme sitten lopulta kompromissiin. Minä päätin kutsumanimen ja Tommi virallisen nimen.
Piin virallinen nimi oli siis meille tullessaan Purple Prince, sittemmin se muuttui muotoon The Cat Formerly known as Purple Prince. Jatkoa odotellessa.

Pii on ollut meillä nyt vajaan viikon. Miten meillä on mennyt? Kiitos kysymästä, kiinnostavaa on ollut, seuraavassa otteita uuden kissanomistajan päiväkirjasta.

Päivä 1

”Meillä ei eläimet kiipeile huonekaluilla.” Pii kiipeää kahdennenkymmenennenkahdeksannen kerran kielloista huolimatta sänkyyn. Huokaan ja totean, että ehkä se voi olla sängyssä siinä tapauksessa, että se makaa tiukassa valvonnassa päälläni. Ja ihan vain hetken. Yöllä herään siihen, että Pii koittaa tukkia hengitystieni painamalla henkitorveani minitassullaan.

Päivä 2

Pii maukuu hetken terassilla vaatien jotain ja pomppii sitten päättäväisesti rappusia pitkin pihalle, kaivaa kuopan ja tekee sinne tarpeensa. Vaikutun lapsieläimen siisteydestä. Koirat päinvastoin rakastavat möyriä omassa tai oikeastaan ihan kenen tahansa ulosteessa.

Päivä 3

Päätämme lähteä näyttämään vieraille auringonlaskua ja saan nerokkaan idean ottaa Piin mukaan. Kuuluuhan koiranpentujakin raahata mukaan joka paikkaan, jotta ne tottuvat erilaisiin ääniin ja asioihin. Pii saa meren kohinasta totaalisen paniikkikohtauksen ja koittaa raadella minut hengiltä. Kun se ei toimi, se ottaa avuksi pienet neulanterävät hampaansa. Muistan, että koiranpennuilla ei tosiaan ole jostain sieltä pehmeän tassun sisältä nanosekunnissa ilmestyviä Wolverinen raatelukynsiä.

Miten tämännäköisellä eläimellä voi olla niin vaaralliset kynnet?!

Päivä 4

Huomaan olevani niin stressaantunut että hiukseni alkavan harmaantua silmissä. Olen melko varma, että pilaan sekä oman, että uuden kissani elämän totaalisesti. Kuinka kauan kissat elävät? 20 vuotta? Olen liki eläkeikäinen siinä vaiheessa kun tuo eläin heittää veivinsä. Tuleekohan tästä oikeasti yhtään mitään? Hiisi on kanssani samoilla linjoilla, hänen mielestään eläinmäärä tässä perheessä oli täysin riittävä jo ennen ärsyttävää temppelikoiraakin. Pii päättää mennä sen kainaloon nukkumaan ja alkaa kehrätä. Hiisi ei pysty kauhultaaan hievahtamaankaan.

"Voitko nyt ihan oikeasti tehdä asialle jotain? Tämä pieni pörisevä eläin ei suostu liikkumaan tästä mihinkään!"

 

Päivä 5

Päätän yrittää tehdä kissasta niin koiran kuin mahdollista, kytken sen talutushihnaan, jonka lukko painaa varmaan yhtä paljon kuin koko kissa, ja lähden toiveikkain mielin lenkille koko konkkaronkan kanssa. Olen kuullut, että Suomessakin on ainakin yksi kissa joka pitää lenkkeilystä ja pidän todennäköisyyksiäni riittävän hyvinä Piin suhteen. Onhan tässä sentään vuosien varrella koulutettu jo monta koiraa kävelemään kauniisti hihnassa!
Kahden metrin ”kävelyn” jälkeen annan molempien koirien hihnat suosiolla Tommille. Erinäisten vaiheilujen jälkeen poskelleni vierähtää pieni onnenkyynel kun Pii suostuu ravaamaan kauniisti kuin näyttelykoira hihnassaan ainakin 20 metriä täysin omaehtoisesti. Loput 2 kilometriä se pääosin joko heittäytyy kyljelleen maahan makaamaan tai matkustaa tyytyväinen virne naamallaan olkapäälläni kuin papukaija. Paikalliset työmiehet osoittelevat meitä nauraen ja kysyvät toisiltaan, että näkevätkö todellakin oikein. Hulluilla farangeilla on leijonan lisäksi nyt myös kissa lenkillä mukana?!

Pienin koskaan hihnassa taluttamani eläin

Päivä 6

Päätän ottaa linjat kissoista paljon tietävälle ystävälleni Tärylätkälle. Hän saa minut kaiken kaikkiaan rauhoittumaan ja kertoo myös, että kissojen kynnet voi leikata kuten koiriltakin. Pii ei ole asiasta täysin samaa mieltä. Tällä kertaa kuitenkin käy hassusti ja kissalapsi nukahtaa kesken toimenpiteen syliini. Herätessään se katselee uusia tynkiä kynsiään epäuskoisena, vetää ne sisälle ja työntää ulos varmistuakseen näkemästään ja miettii, että jatkossa on parempi varmaankin olla nukahtamatta. Ensimmäisellä kerralla lähti pallit ja seuraavalla kynnet.

Päivä 7

Postimies tulee tuomaan postia. Koirat ryntäävät pihalle haukkuen ilmoittamaan tulijasta. Pii menee määrätietoisesti rappusille koirien perässä samoin elkein, mutta ei hauku. Vielä. Tunnen orastavaa ylpeyttä ja alan uskoa, että asiat menevät ihan niin kuin pitääkin; myös minä ja koirat koulutamme Piitä eikä vain se meitä niin kuin tähän mennessä.

Uni yllättää pienen kissapojan melko usein