Toisinaan on pakko hakea ruokaa ja vessapaperia. Näissä lämpölukemissa (36 astetta varjossa) se on kätevämpää tehdä jotenkin muuten kuin kävellen. Pihassa nököttää mopo ja puoliso makaa voimattomana turistiripulin kourissa. Kävelläkö reilu kilometri kaupalle ja takaisin vai uskaltaako ajaa mopolla. PAKKO ajaa mopolla. Laiskuus
10 minuutin päästä olen jo takaisin kämpillä ostoskassien kanssa, minä ja skootteri yhtenä kappaleena. Sen verran kuitenkin jälkijännää, että yritän avata aukinaista asunnon etuovea mopon avaimilla.
Joka kerta kun käynnistän mopon, pelkään kuolemaa ehkä ihan vähän vähemmän. ”Onneksi” olen hyvä kehittämään uusia pelkoja. Aamupäivisin otan usein mopon ja ajan läheiselle rannalle uimaan. Jos ja kun selviän ajomatkasta kunnialla voin alkaa pelätä meduusoja ja muita mereneläviä. Toistaiseksi osumat ovat pahimmillaan tuntuneet lähinnä nokkosenpistoilta, mutta voin kertoa ettei uiminen limamöykkyjen keskellä ole kovinkaan rentouttavaa tai mukavaa. Sen lisäksi voi toki peloitella itseään miettimällä, että olisiko seuraava vastaantuleva meduusa vaikka joku niistä hengenvaarallisista yksilöistä.
Meillä on käynyt täällä tuttuja ja kavereita Suomesta ja Ruotsista. Yhdessä vietetyt päivät ovat olleet hauskoja ja ikimuistoisiakin. Silti kun illalla tulee takaisin asunnolle, tulee usein romahdus. Pinnistelen huomaamattani muiden ihmisten seurassa. Saatan itkeä mopon takapenkillä matkalla ravintolaan, mutta perillä muiden seurassa olen taas se ”oma iloinen itseni”. Koska on ”pakko”.
On vaikea ymmärtää, miksi hauskatkin asiat väsyttävät niin paljon. Ja niitä hauskoja asioita on ollut paljon.
Ilokseni olen huomannut jo näkeväni vähän värejä ja kokeneeni aitoja iloisia hetkiä ilman pientäkään ponnistelua. Viimeksi tänään, kun ajelimme mopolla kumipuumetsien läpi punaisia hiekkateitä pitkin. Tai muutama päivä sitten, kun olimme veneilemässä ja apinat kiipeilivät ahneina rohmuamaan meiltä ruokaa vesimelonin mehut suupielistä valuen. Apinoissa on jotain niin käsittämättömän vastaansanomatonta inhimillisyyttä ja suloisuutta, että on vaikea keksiä niille vastinetta. Toisaalta pelkään sen verran paljon HIViä, ebolaa ja malariaa, että mieluiten vaan katselen näitä lähisukulaisiamme ja jätän koskemisen muille rohkeammille ihmisille.
Muutaman viikon pakkomopoilun jälkeen huomaan, että unohdin jo yhden kerran pelätä kuolemaani. Ehkä oikeasti ihan vähän tykkäsinkin, kun lämmin tuuli puhalteli kasvoille ja tutut tööttäilivät ohiajaessaan.
Ihana, kamala pakko!
Päivan thai-sana: Antarai - vaara
Ei kommentteja