Tässä sitä taas ollaan

Tässä sitä taas ollaan - sanonnan useammassakin merkityksessä.

Ensinnäkin tässä sitä ollaan - toisessa kodissa Thaimaan Koh Lantalla 8 kuukauden tauon jälkeen. Jet lagista seonneena, hiukset merivedestä tahmaisina, nenä liiasta auringosta punoittaen ja kädet rusinana lillumisesta. Edellisellä kerralla asuimme täällä puolisoni kanssa puoli vuotta, mutta palattuamme Suomen oravanpyörään - jossa työ haittaa vapaa-aikaa - saamme viettää täällä vain joitakin viikkoja. Tällä kertaa siis. Mutta tulemme takaisin ja siitä lisää myöhemmin.

Toisaalta - tässä sitä taas ollaan - elämäni kolmannen henkisen romahtamisen äärellä. Sitä luulisi, että kun on jo kaksi kertaa sairastunut masennukseen / työuupumukseen / kutsu sitä miksi haluat, niin osaisi varoa kolmatta. Ja niin minäkin luulin. Olin aivan varma, että MINÄ en KOSKAAN enää sairastuisi. En etenkään kun olin puolen vuoden vuorotteluvapaani aikana voinut paremmin kuin koskaan ennen elämäni aikana. Tiedätkö sen tunteen, kun olet niin onnellinen, että itket onnesta, vaikka mitään erityistä ei ole tapahtunut? Tai kun et saa iltaisin unta, kun kaikki pää on niin täynnä iloisia ja onnellisia ajatuksia, että et yksinkertaisesti malta nukkua? Voin sanoa, etten minäkään tiennyt ennen kuin asuin puoli vuotta palmun alla. Melkolailla kirjaimellisesti muuten.

Palattuamme takaisin Suomeen viime reissun jälkeen arki napsahti päälle aika nopeasti. Eikä arjessa ole toki mitään vikaa, päin vastoin. Minulla on varsin kiva työpaikka, kiinnostavalla alalla ja vieläpä unelma-ammatissani. Saan tehdä työtäni vapaasti ja myös etänä aina kun haluan. Suomalaisessa kulttuurissa ei saa sanoa, että on tyytyväinen palkkaansa, koska se tulkitaan kerskailuksi, mutta sanonpa nyt senkin. (oikeasti voin mainita tämän siksi, että esimieheni on ulkomaalainen eikä hän ymmärrä tästä sanaakaan).

No mitäs sitten siinä valitat, kysyisin itse, jos lukisin itse jotain vastaavaa?! En valita, enkä syytä tästä ketään, en työpaikkaani enkä kollegoitani. Mainitsen nyt kuitenkin sen verran, että tähänastisessa elämässäni olen erehtynyt luulemaan, että esimerkiksi henkilöstö-osaston tehtävä on olla myös työntekijän tukena, mutta valitettavasti meitä on niin moneen junaan, että osaa jää vääjäämättä asemalle.
Sanon vielä senkin, että ahkeran ja tunnollisen, sairastuneen työntekijän olotila ei ainakaan parane sillä, että diagnoosia epäillään johtotasolta lähtien (koska kyllähän useampi lääkäri on todennäköisemmin väärässä, kuin pari eksperttiä työpaikalla) ja pidetään aiheeseen liittyen useampikin kuulustelu mentaliteetilla sinä vastaan 3 muuta.

Minä satuin saamaan jakajalta kortit, joilla on vaikea pötkiä pitkälle työelämässä uhraamatta sille mielenterveyttään. Jos työ olisikin vain työtä, kivoja työkavereita, kiiinnostavia ja ei-niin-kiinnostavia työtehtäviä, niin pärjäisin aivan varmasti. Mutta kun työelämä on usein myös epäreiluutta, moraalista tai eettistä vääryyttä ja kaiken mittaamista numeroilla ja rahalla, niin tällaiset ituhipit alkavat näivettyä. Erityisesti kun on luonteeltaan sellainen, että ihan oikeasti haluaa aina tehdä oikein ja parasta ja pitää kaikki muut tyytyväisinä.

Se alkaa ihan pikkuhiljaa eikä sitä itsekään huomaa. Kohta sitä huomaa juoksevansa oravanpyörässä kieli pitkällä syistä, jotka sotivat omaa moraalia ja etiikkaa vastaan. Omalla kohdallani luulen, että se ristiriita joka syntyy pään sisällä alkaa nakertaa omasta hyvinvoinnin kimpaleesta pieniä paloja kunnes yhtenä päivänä herää siihen, että jäljellä on vain ontto kuori. Siinä vaiheessa ollaan jo pitkällä pahoinvoinnissa.

Jossain vaiheessa sitä huomaa laiminlyöneensä oman hyvinvointinsa ”suuremman asian”, joka tässä tapauksessa on työ - vuoksi. Skippaat liian usein rakkaat, maksetut jooga- ja tanssituntisi, koska työmatka. Et tapaa ystäviäsi, koska et jaksa enää töiden jälkeen tavata ketään. Teet sairaana kotikonttorilta töitä, koska et halua sairastuttaa muita, mutta myös koska työn x ja y dedis on huomenna etkä voi (halua/kehtaa) työntää sitä muillekaan. Et kertakaikkiaan sano kenellekään koskaan EI, jos sinulta pyydetään apua, koska a) tarjottu tehtävä on liian kiinnostava tai useammin b) haluat auttaa, että kaikilla (paitsi ehkä itselläsi) on hyvä mieli.

Tässä sitä sitten ollaan. Sairauslomalla koodilla F32.1. (myös F32.2 on tuttu vuosien takaa) Olen melko varma, että tätä ei olisi kukaan muu kuin läheiseni ikinä arvanneet. Mutta tiedätkö mitä? Niin se juuri melkein aina menee! Esimieheni kysyi minulta saatuaan sairauslomatodistukseni kouraansa (joka on siis kirjoitettu suomeksi, josta hän ei siis edelleenkään ymmärrä mitään), että miten sä nyt näin, kun viikko sitten olit niin pirteä ja iloinen?! Niin olinkin, koska käytin ihan kaikki polttoaineeni siihen, että hoidin työni kunnolla, suomalaisella työmoraalilla, hymyillen, koska kuka sitä nyt haluaa mököttäjän kanssa tehdä töitä.

Masentuneet ja uupuneet ihmiset ovat mestareita piilottelemaan pahaa oloaan muilta ja kaikkein eniten itseltään. Miksi muuten itsemurhat ja äkkinäiset erot tulisivat läheisille niin yllätyksinä..? Tämä siis niille kaikille ”ota itseäsi niskasta kiinni” - ”sillä lähtee millä tuleekin”- ”haudassa ehtii nukkumaan”- ”masennuksella saa helposti saikkua”- tyypeille tiedoksi. Olisin muuten ihan hemmetin paljon mieluummin terveenä töissä kuin sairaana ”lomalla”. Tällä kertaa pohja iski juuri ennen vuosilomaa. Olen tosin aivan varma, että Thaimaa on todella paljon parempi paikka parantaa mieltään kuin lonkeron värinen helmikuinen Etelä-Suomi. Just saying.

Kaiken kaikkiaan tämä blogi on toivottavasti matkani kohti parempaa, harmaasta kohti värejä. Siinä samalla myös haaveilu- ja suunnittelublogi, kohti seuraavaa reissua tänne, jolla toivottavasti ei ole määrättyä päättymispäivää.

Toivottavasti huudahdan sillä kertaa iloisena ”tässä sitä taas ollaan!”

Päivän thai:
Mai sabai = voida huonosti