(Onnellinen) loppu

Suomeen palaamisesta alkaa olla nyt kuukauden verran aikaa, joten on aika jonkunlaiselle yhteenvedolle.

Näin jälkikäteen ajatellen paluu oli monessakin mielessä aikamoinen shokki tai jopa kriisi eikä vähiten siksi, että ehdin olla Suomessa kokonaiset kolme päivää ennen kuin palasin töihin. Eipä sillä, ehdottomasti en kadu hetkeäkään etten tullut aiemmin tänne pähkimään ja ihmettelemään, että mitenköhän takaisin töihin sopeutuminen sujuu. Sittenhän sen näkee kun sinne menee, vai mitä.

Aika on kyllä niin merkillisellä tavalla suhteellinen käsite, että jos katsoo eteenpäin, niin puoli vuotta on valtavan pitkä aika, mutta taaksepäin katsellen se menee silmänräpäyksessä. Puolessa vuodessa ehtii miettiä paljon asioita, elämää ja sopeutua toisenlaiseen kulttuuriin. Kun sitten palaa "kotiin", niin se ei yhtäkkiä tunnukaan niin kodilta. Lopulta ei tiedä mikä maa ja paikka on koti.
Havainnollistan sitä vertauksella, että jos vaikka reissuun lähtiessäni olin neliönmuotoinen palikka, joka istui täydellisesti sille varattuun paikkaansa, niin takaisin tulikin vähän erilainen kuusikulmainen palikka, joka ei sovikaan vanhaan paikkaansa. Ei se uusi palikka ole sen huonompi tai parempi kuin vanha, mutta erilainen se on.

Ensimmäinen shokki iski Oslossa, jossa saimme odottaa jatkolentoa rattoisat neljä tuntia. Vietimme sen ajan loungessa liituraitamiesten ja korkokenkänaisten kanssa, jotka näpyttelivät maanisesti tietokoneitaan ja puhelimiaan ja puhuivat bisnestä. Kaikki ihmiset näyttivät paitsi jättiläismäisen suurilta :D myös todella vakavilta.
Samaan aikaan minä varvassandaalituristi värikkäissä ja nuhjuisissa raappahousuissani koin jonkinlaista ruumiistairtautumista ja katselin menoa itseni ulkopuolelta. Halusin vain karata ja ostaa paluulipun Thaimaahan heti nyt eilen.

Eniten Suomeen paluussa olin odottanut - paitsi toki ystävien ja perheen tapaamista - rakkaan Hiisi-koiran näkemistä. Olin pyytänyt hoitajaa jättämään Hiisin meille, koska en millään malttanut odottaa lennon jälkeen yhtä yötä sen näkemiseen.

Tapaaminen oli vähintäänkin hämmentävä. Hiisi oli sen verran innoissaan tulostamme, kuin se yleensäkin on kun meille tulee ihmisiä kylään. Se siis heilutteli häntäänsä ja haisteli meitä eikä alkuun selvästi tunnistanut meitä. Sitten sen päässä selvästi naksahti ja se tunnisti minut, työnsi takapuolensa syliini ja katseli Tommia epäluuloisena. Pari ensimmäistä päivää se oli huomattavan vieraskorea, vähän vaisu ja pälyili Tommia - mieluiten minun takaani. Jos se olisi osannut puhua, se olisi varmasti kysynyt, että ja kuka tuo parrakas mies on, jonka toit tänne mukanasi. 

Siinä vaiheessa kun hoitaja tuli meillä käymään, pystyin melkein näkemään kuinka Hiisin rattaat lähtivät päässä pyörimään täysin holtittomasti. Että siis kun tuo on ihminen, jonka luona juuri asuin ja nämä on näitä etäisesti tuttuja ja mitä täällä nyt tapahtuu ja keneen tässä voi enää luottaa ja kuka antaa ruokaa ja ja ja... *triiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii*

Osapuilleen viikon jälkeen Hiisi palautui omaksi - ei niin vieraskorean tottelevaiseksi ja hoopoksi itsekseen.

Toinen meistä oli aika paljon enemmän innoissaan jälleennäkemisestä :D

Äitini oli avuliaaseen tapaansa käynyt meillä siivoamassa ennen paluutamme (puolessa vuodessa ehtii kuitenkin kertyä kiitettävä määrä pölyä)  ja naapuri avusti lämmöt ja vedet päälle joten emme joutuneet heti palattuamme puuhailemaan mitään. Minä hämmästelin ja itse asiassa hämmästelen edelleen sitä kuinka mahtavaa on, kun kraanasta tulee juomakelpoista vettä ja ihan sen lämpöisenä kuin tahtoo. Samaan aikaan tekee toisaalta pahaa, että sillä samaisella huippulaatuisella vedellä huuhdellaan myös vessanpytyt.

Thaimaalaisten kivikovien patjojen jälkeen oma sänky tuntui aivan liian pehmeältä lölleröltä ja nelihuoneinen asuntomme jättiläismäisen suurelta. Lopulta siirryimme nukkumaan pikkuruiseen vieras/työhuoneeseen, hieman kovempaan sänkyyn ja olihan sekin mukavaa, kun koko perhe saa nukkua samassa huoneessa. Olen aina ennen ollut suurin "koirat pois makkarista" -aatteen puolesta puhujista, mutta käänsin juuri takkini niin että viuhahti. Mikäs sen mukavampaa kuin oma karvakaveri kuorsaamassa parin metrin päässä. Ei, en tarkoittanut Tommia.

Eniten ahdistusta aiheutti kuitenkin asuntomme tavaramäärä. Miten voi olla mahdollista, että pärjäsimme puoli vuotta parilla rinkalla Thaimaassa ja Suomessa parin ihmisen ja koiran tavarat eivät tunnu mahtuvan mihinkään. Itse asiassa lähdimme reissuun kahdella rinkalla, mutta palasimme vain yhden kanssa. Totesimme, että esimerkiksi snorkkeleita on melko turha raahata välissä Suomeen. En keksi yhtään sellaista vesistöä täällä, jota haluaisin tutkia maski naamallani; Katsos, tässä ruskeassa vedessä on harmaa kala!

Parin viikon aikana ratsasimme kaikki asuntomme kaapit ja varastot ja vaikka kuskasin monta autollista tavaraa kaatopaikalle, kierrätykseen ja myyntiin, niin silti sitä on vähintään riittävästi. Sain ystävältäni oivallisen vinkin tarpeettomien asioiden vaihtamiseen johonkin josta meille on iloa tai hyötyä. Niinpä laitoin turhia tavaroita lähialueen facebook-kirpparille myyntiin ja pyysin maksuksi yrtin taimia, puruluita tai sikspäkin. Lopulta pääsin eroon aika hyvästä määrästä tavaraa ja sain tilalle kassin puruluita, mustaherukan taimen ja vielä pari kasipäkkiä oluttakin. 

Olin luonut aikamoiset odotukset länsimaiselle ja suomalaiselle ruoalle ja olinkin todella pettynyt, kun tuntui ettei mikään maistunut miltään. Ruisleipä, vuohenjuusto, marjat, kaikki plääh. Mietin jo, että oliko kaikki se syöty chili jotenkin turmellut makunystyräni niin, etteivät ne enää reagoineet mihinkään ei-tuliseen ruokaan, mutta ehkä vika oli (jälleen) enemmän henkistä laatua.

Viikon pyristelyn jälkeen kävimme ostamassa riisinkeittimen ja aloimme kokkailla thairuokia. Jokunen viikko meni kuitenkin niin, että minkäänlainen syöminen tai ruoka ei vaan kiinnostanut tai tuntunut miltään. Olen kaikeksi onneksi kuitenkin kerännyt sen verran vararavintoa, että muutaman kuukaudenkaan syömättömyys ei tekisi juurikaan vahinkoa.

Töihinpaluu sujui aika ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin lähtiessäni niin burnoutin partaalla, että valehtelisin, jos väittäisin, että paluu ei olisi pelottanut. Paljon. Arki napsahtaa päälle - hyvässä ja pahassa - kuitenkin varsin nopeasti ja viimeistään kolmen viikon päästä oli jo sellainen olo, että täällähän sitä ollaan koko ajan oltukin eikä missään reissussa. Töissä on jopa edelleen meneillään samoja projekteja kuin lähtiessäni eikä sota firma yhtä ituhippiä kaipaa. Minut otettiin pääosin ihanasti ja armollisesti vastaan ja olen saanut aikaa sopeutua.

Ennen myrskyä

Jos saisin palata takaisin reissumme alkuun, yrittäisin höllätä nopeammin. Nyt minulla meni kuusi kokonaista viikkoa ennen kuin oivalsin, että minä todellakin ihan itse saan päättää mitä haluan tehdä - vai haluanko tehdä mitään. Suorittaminen ja hyödyksi oleminen on ainakin minuun iskostettu niin syvälle, että siitä oli vaikea hellittää. Jonkunlainen hellittäminen ja relaaminen on jäänyt minuun toivottavasti pysyvästi. Ei tämä kaikki ja vähiten työelämä ole niin kuolemanvakavaa. Aika harva ihminen kuolinvuoteellaan katuu sitä ettei tehnyt elämässään tarpeeksi töitä tai rahaa.

Nyt pidän kynsin ja hampain kiinni siitä kaikesta ihanasta ja hyvästä, jota matkalla sain imettyä itseeni. Muistelen meren kohinaa, kuulen korvissani joogaohjaajan kannustavat sanat, ylpeilen sillä että opin ja uskalsin ajaa skootteria, koitan muistaa miltä tuntuu kun on niin kuuma, että silmäluometkin hikoilevat ja ennen kaikkea - miltä tuntuu olla niin onnellinen ja hyvinvoiva, että illalla ei saa unta, kun elämä ja minä ja me kaikki olemme vaan niin ihania ja ainutlaatuisia. Elämä todellakin on ihmisen parasta aikaa - eikä vähiten silloin kun sitä viettää Thaimaassa.

Phi Phi

Ps. Seuraava blogi on jo suunnitteilla työnimellä "Talo Thaimaassa". Milloin se tulee ajankohtaiseksi on vielä arvoitus, mutta pystyn jo nyt arvaamaan, että talonrakennus-tyyppisestä projektista voisi tulla aika paljonkin blogimateriaalia.