Discotuktukilla kohti auringonlaskua

Singaporen jälkeen mielen alkoi vallata sellainen jonkun asteinen blues, kun alkoi hahmottaa, että matkapäiviä on aika paljon enemmän takana kuin edessä. Tunnelma Lantalla muuttuu näemmä muutenkin paljon mitä lähemmäs sadekautta tullaan, eikä se toki ole pelkästään huono asia. Niin kuin yksi sukellusopettaja-tuttavamme sanoi, low seasonina tunnet osapuilleen kaikki ihmiset, joihin törmäät kaupoissa ja toreilla. Sen jälkeen kun valtaosa turisteista on lähtenyt ja monet liikkeetkin laittavat ovensa kiinni kuukausiksi, jäljelle jäävät vain paikalliset ja ne harvat expatit, jotka sinnikkäästi asuvat saarella ympäri vuoden.

Jopa rakas viidakkopoika-veljemme Bao häipyi saarelta vaimonsa kotipitäjään ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Lyhyen puhelun aikana hän sanoi, että Dan kotona on "veri pik promprem pat nou siriös" ja että hän on hetken aikaa pois. Hetki oli ensin pari päivää, sitten viikko ja sitä rataa.

Sillä aikaa kun Bao selvitteli prompreemeja toisaalla, otimme loppukirin ja päätimme tehdä kaikkea sellaista mitä emme olleet "ennättäneet" tehdä viiden kuukauden aikana. Jos sanoisi, että Nengin ravintolassa olisi hiljaista low seasonin alkamisen jälkeen, se olisi aikamoista vähättelyä. Ravintolassa oli suorastaan kuollutta ja siksi saimmekin houkuteltua Nengin mukaamme kaikenlaisille retkille.
Neng, Tommi, Odi ja Sau lossilla.

Lantahan koostuu kahdesta saaresta, suuremmasta Lanta Yaista (jolla me asuimme) ja pienemmästä Lanta Noista jolla olimme vierailleet vain ajaessamme sen läpi lossilta toiselle. Parhaaksi onneksi Nengin apukokki Odi on kotoisin Lanta Noilta, joten hän ystävällisesti tarjoutui oppaaksi. Päivä sattui olemaan ajankohtaankin nähden todella kuuma, reilusti yli neljäkymmentä astetta, joten mopolla suhailu tuntui varsin hyvältä suunnitelmalta. Odin ja meidän lisäksi mukaan lähti Neng sekä Odin vaimo Sau, jolla on jonkunasteinen pakkomielle itsensä kaunistautumisen suhteen. Jokaisessa mahdollisessa välissä Sau on aina jossain peilin kanssa tupsuttelemassa tai sutimassa jotain meikkiä itseensä. Jopa siis silloin kun ollaan lähdössä vain mopoilemaan. Ja sitten kun kaikki on suittu kuntoon, onkin aika ottaa padilla kuusi miljoonaa toisensakaltaista kuvaa ja postata ne kaikki Facebookiin. (Sau on paikassa Neng restaurant)

Kävimme alkuun Odin isovanhemmilla (Sau on paikassa Odin isovanhemmat) jossa ihmeeksemme todistimme kun keskisuuren elintasokummun kasvattanut Odi kiipesi kookospuihin kuin apina ja haki meille kaikille evästä. Ajelimme ympäri kuvankaunista saarta (Sau on paikassa Lanta Noi), mutta huikein kokemus ehdottomasti oli ajaa rannalla. Saarella on järisyttävän pitkä, sileähiekkainen ja kovahko ranta, jossa ei ollut ristinsielua (Sau on paikassa beach xx) . Painelimme siellä mopoilla peräjälkeen hämmästellen upeita maisemia ja sitä että olimme todellakin ainoat kulkijat koko rannalla.

Fast and not so furious

Saun peilillekin löytyi iltasella, palattuamme reissusta Nengin ravintolalle, ihan uudenlaista käyttöä. Jos en ole jo maininnut aiemmin, niin Lanta on muslimienemmistöinen saari, joka tarkoittaa sitä, että rukouskutsut pauhaavat kaiuttimista viisi kertaa päivässä. Niiden aikana muslimien pitää käyttäytyä hillitysti. Siinä kuunnellessamme musiikkia ja Odin lauleskellessa antaumuksella kukaan meistä ei kiinnittänyt kaiuttimista kuuluvaan rukouskutsuun mitään huomiota. Ei siis ennen kuin Sau ilmestyi kuin tyhjästä ja pamautti Odia peilillä päin näköä. Ei tarvinnut edes osata kieltä ymmärtääkseen mistä siinä välikohtauksessa oli kyse. Kaikki pöydässä olleet muslimit hiljenivät välittömästi ja kuulutuksen loputtua reivit jatkuivat taas normaaliin tapaan.

---

Neng oli usemmankin kerran puhunut jostain Krabilla sijaitsevista kuumista lähteistä ja kuinka hieno paikka se on. Me emme olleet koskaan käyneet siellä ja onneksemme Odi, Sau, Chiap ja hänen tyttärensä Nadiakin pääsivät mukaan reissuun. Chiap ajaa työkseen pariakin eri tuktukia ja me mahduimme kaikki heittäen hänen suurempaan biletuktukiinsa. Siinä vaiheessa kun siinä kärryssä väännetään nupit kaakkoon, niin tärinä tuntui jossain sydänlihaksen ja selkärangan välimaastossa. Kaverit suunnittelivat retken niin, että kävimme ensin Sa Morakotissa, eli Emerald poolissa jossa nimensä mukaisesti oli turkoosin väristä vettä luonnonmuovaamissa altaissa. Päätimme urheilla (jälleen yli 40 asteen helteessä) urheasti Blue Poolille, koska se kuulosti kauniilta ja koska sinne oli vähän matkaa (n 1,6 km) ajattelimme ettei se olisi niin ruuhkainen paikka pulikoida kuin lähellä lähtöpaikkaa sijaitseva Emerald pool. En muista ikinä olleeni niin kuumissani kuin sillä retkellä. En tiennyt ennen että naama voi kiehua saati kuvitella miltä se tuntuu, mutta tuolla tuli sekin koettua. Silmäluomista suoraan silmämuniin valuva hiki muuten kirvelee ikävänoloisesti, voin kertoa niille jotka eivät ole vielä kokeilleet.

Suomessa tuollainen kävelymatka ei ole mitään, mutta nyt se tuntui aikamoiselta extreme-urheilulta. Horisontaalisesti haastava (160 cm ja 105 kg) ystävämme Chiap aloitti "kuinka pitkä matka vielä"-kyselyt osapuilleen sadan metrin kävelyn jälkeen. Ensimmäisen kilometrin jälkeen  Chiap ilmoitti, jostain sieltä läähätyksen seasta, ettei mitenkään pysty enää kävelemään metriäkään. Me loput jatkoimme matkaa siinä toivossa, että pääsisimme spektaakkelimaiseen luonnonaltaaseen uimaan. Tommi oli salakuljettanut mukaan muutaman törpön olutta, jonka voimalla pääsimme perille ja ensimmäiseksi spottasimme "uinti kielletty" - kyltin. Paikka oli silti äärettömän kaunis ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka uinti olisi siinä kohtaa ollut enemmän kuin tarpeen. Löntystelimme takaisin ensimmäiselle, turkoosille altaalle ja ehdimme kölliä siellä vain hetken, ennen kuin jyrähti ja alkoi sataa. Jostain syystä lähes kaikki ihmiset pakenivat sillä siunaamalla katokseen nököttämään vaikka siinä tilanteessa altaassa oli todellakin paljon mukavampi lillua kuin värjötellä katoksessa viidenkymmenen muun turistin kanssa.

Blue pool


Sade taukosi sen verran, että kävelimme takaisin tuktukille ja nappasimme matkan varrelta ruokakojuista purtavaa mukaan. Sen verran tämä urheilusuoritus otti voimille, että välittömästi kun ruokakääröt saatin avattua, puheensorina taukosi ja tuktuk oli täynnä tyytyväistä mussutuksen ääntä. En muista milloin ruoka olisi viimeksi maistunut niin ihanalta ja hyvin ansaitulta. Tai oikeastaan muistan. Silloin kun joku/joka kesä eksyin Suomessa sienireissullani metsään viideksi tunniksi nälissäni ja löysin repun pohjalta yhden Pätkiksen. SE oli muuten TODELLA herkullinen Pätkis. :D

Kun eväät oli syöty nautinnolla viimeistä murua myöten käänsimme discotuktukin kohti Klong Tomia ja kuumia lähteitä. Jos en muuten jo maininnut, niin kaikissa tällaisissa turistikohteissa on aina turisteille ja paikallisille eri hinta, joka on toki ymmärrettävää, mutta parhaimmillaan hinta on kymmenenkertainen ja se tuntuu jo aikamoiselta riistolta (olkoonkin että hinnat ovat silti aika halpoja). No, onneksi voi aina lohduttautua sillä, että raha menee varmasti hyvään käyttöön jonkun puiston omistajan grillijuhliin tahi muihin viihdykkeisiin. (em oletus ei perustu mihinkään faktaan, toim. huom.)

Tämän lähemmäksi saunaeuforiaa en usko että on mahdollista päästä ilman saunaa. Minulle ei varsinaisesti selvinnyt miksi vesi oli näillä lähteillä niin kuumaa (jopa yli 40 asteista), jostain syvältä maan sisältä se pulppusi, mutta ai että se tuntui mahtavalta. Kuuma vesi laski suoraan "viileä"vetiseen jokeen (arvioisin, että kuitenkin liikutaan vielä jossain kolmenkymmenen asteen huitteilla), jossa oli hyvä viilentäytyä, kun päässä alkoi vipata. Totaalisen sensaation sai asettautumalla lähteiden alaosaan, niin että kuuma vesi tuli paineella selkään ja hartioille samalla kun loppuruho lillui viileässä jokivedessä. Lähteiden vesi kuulemma sisältää jotain kaikenparantavia mineraaleja, joilla paranee vähintään reuma ja kuppa ja kaikki mahdolliset iho-ongelmat. Oli miten oli, mutta lilluttelusta tuli ihan käsittämättömän ihana olo.

Nadia tuktukin puikoissa


Takaisin mentiin discotuktukin pauhatessa Nengin ilmakitaran -basson ja -rumpujen säestyksellä. Välillä kokkikaveri nukahti, heräsi sitten pyytämään lisää kurkunkostuketta ja jatkoi ilmamusisiointia. Laskujemme mukaan olutta meni koko reissussa n 30 tölkkiä, mikä on kunnioitettava määrä siihen nähden, että se jakautui suurimmaksi osaksi kolmen ihmisen kesken ja yksi näistä oli kuskina.
Olimme perillä Nengin ravintolalla joskus illansuussa - erittäin nälkäisinä. Koska oli kokin vapaapäivä, eikä hän ihan totta puhuen ollut ihan kokkauskunnossakaan, päätimme heittää hämmennyskortin pöytään ja haimme kaikille pizzat. Thai-ystävämme syövät äärimmäisen harvoin mitään muuta kuin thai-ruokaa, joten oli todella hauska seurata miten thai-italo-lätty maistui aasialaisille. Neng koitti aluksi syödä kokonaisia paloja, mutta alkoi pian napsia pelkkiä pekoninpalasia, koska loppukiekko tuntui hänen mielestään aika turhalta. Emme saaneet kaikkia pizzoja syötyä, mutta ne olivat kuulemma hävinneet seuraavana aamuna jääkaapista, josta voi vetää johtopäätöksen, että pizza pitää edelleen paikkansa krapularuokien top vitosessa, vaikka oltaisiin Thaimaassakin.

The discotuktuk


Muutama päivä tämän reissun jälkeen vetelehdimme jälleen Nengillä ja sattumalta tuli puhe Phi Phi -saaresta ja kuinka kukaan meistä ei ollut käynyt siellä. Asia vaati välitöntä korjausta. Lantalta menee näppärästi parikin venettä Phi Phille päivittäin, joten seuraavana päivänä olimme jo satamassa odottelemassa kyytiä. Mistään kovinkaan hienosta risteilijästä ei ollut kyse, mutta kannella oli hyvä tsillailla ja katsella upeita maisemia. Samaan kyytiin tuli joukko nuoria brittituristeja, vermeistä ja humalatilasta päätellen suoraan sienibaarista. Yksi tytöistä kysyi laivan henkilökuntaan kuuluneelta mieheltä missä vessa on ja vastauksesta ikionnellisena kapsahti miehen kaulaan ja kiitteli vuolaasti tiedosta. Jos wikipediassa olisi kuva sanan "kiusaantunut" kohdalla, niin se olisi varmasti ollut sen miehen kuva. Sen jälkeen sienipäissään oleva pissis alkoi suureen ääneen huutaa kuinka ei ole koskaan tavannut häntä itseään lyhyempää miestä, mutta nyt sekin ihme sitten tapahtui. Loppureissun nämä viehkot brittiurpot lauloivat ja mekastivat kovaäänisesti ja valittivat "kun tämä vitun vene ei ole koskaan perillä". Ei siis hätää suomalaiset, kyllä ne muutkin kansallisuudet osaavat.

Vietimme aikaa Phi Phin saarella ehkä muutaman tunnin yhteensä ja se oli vähintäänkin riittävästi. Tuntui kuin olisimme yhtäkkiä siirtyneet mihin tahansa turistikohteeseen esimerkiksi Euroopassa. Kaikki oli kallista ja jotenkin turisteille tehtyä. Mikään ei edes etäisesti tuntunut thaimaalaiselta. Heti satamasta alkoivat kivetetyt kadut, jotka risteilivät ympäriinsä. Kaikki tavarat näytettiin siirtävän paikasta toiseen miesvoimalla työnnettävillä kärryillä, joka käytännössä tarkoitti sitä, että olimme jatkuvasti jonkun elämäänsä kyllästyneen kärrykuskin tiellä. Koko saarella ei kuulemma ollut käytännössä ollenkaan mopoja taikka autoja. Vaikka paikka ei meitä sykähdyttänyt, kaikki mikä on välittömästi Phi Phin ulkopuolella on sen sijaan mahtavaa. Vuokrasimme pitkähäntäveneen ja päätimme lähteä ratsaamaan snorkkelointipaikkoja, jotka kuulemamme mukaan olivat upeita.

Meillä oli onneksi extrasnorkkeleita Nengille ja Odille. Ujuttelin räpylöitä jalkaan ja sovittelin maskia naamaani kun Neng tarjosi minulle pelastusliivejä. Nauroin ensin ääneen, kunnes tajusin, että Neng oli vakavissaan ja sekä hänellä että Odilla oli molemmilla liivit tiukasti päällään. Sen huomattuani nauroin vielä lisää. Ilmoitin olleeni viimeiset 30 vuotta uimataitoinen ja että en todellakaan tarvitsisi minkäänsortin uimaliivejä hankaloittamaan pulikointiani.
Neng ei ollut koskaan aiemmin snorklannut ja olimme hehkuttaneet kuinka käsittämättömän upeaa se on. Kokkikaveri laittoi maskin päähänsä, katsoi kerran veteen ja sai paniikkikohtauksen. Asiaa ei välttämättä auttanut pitkähäntäveneen kuski, joka heitteli veteen kuivia leivänkannikoita, joita tsiljoonan pikkukalan parvet tulivat ahnaasti syömään. Loppujen lopuksi Neng ei varsinaisesti snorkkeloinut, mutta hyppi Tommin perässä veteen ja kellui vedessä puristaen pelastusliiviään rystyset valkoisina. Vesi Phi Phin ympärillä on niin kirkasta, että jopa veneestä näki paljon kaloja, joten vedenalainen maailma ei jäänyt häneltä täysin kokematta. Odi sen sijaan snorkkeloi innoissaan ja jossain vaiheessa uskaltautui riisumaan pelastusliivinsäkin. Sau oli koko tämän ajan tupsuttamassa meikkejään ja ottamassa kuvia Facebookiin, joten reissu tarjosi ilmeisesti jokaiselle jotakin.

Rölli hyppää


Palattuamme Phi Philtä totesimme, että päivät alkavat käydä vähiin eikä viidakkopoika Baosta kuulunut halaistua sanaa. Koitimme soittaa ja laittaa viestejä, mutta emme saaneet häneen yhteyttä. Lopulta hän soitti ja ilmoitti tulevansa n. viikko ennen lähtöämme. Joka siis todellisuudessa tarkoitti 3 päivää. Ne ei-niin-vakavat prompreemit olivatkin osoittautuneet aikamoiseksi ongelmavyyhdiksi ratkaista.

Samoihin aikoihin vuokrasopimuksemme resortissa alkoi loppua, niin kuin myös meidän intomme kiipeillä kymmeniä rappusia bungalowiimme monta kertaa päivässä, joten päätimme ottaa viimeiseksi kolmeksi yöksi uuden majapaikan. Päätöstä helpotti myös se, että kutiavat puremat, joita meihin molempiin alkoi ilmestyä öisin paljastuivat lutikoiden aikaansaannoksiksi, joten oli todellakin aika vaihtaa maisemaa. Saimme varsin perustasoisen huoneen sopuhintaan aivan rannalta. Viimeiset päivät istuimme terassilla ja ihailimme päivä päivältä suurenevia aaltoja. Kävimme testaamassakin jättiaaltoja muutaman kerran, mutta luovutin, kun totesin, että jokaisen uintikerran jälkeen hiekkaa oli aivan liikaa sellaisissa paikoissa joissa sitä ei kertakaikkiaan kuuluisi olla.

Baokin ilmestyi viimein paikalle ja yllätti minut surullisena ja haikeana ja kuten vain kunnon veli voi tehdä siskonsa kyyneleet nähdessään - alkoi nauraa. Koitin selittää, että olen kovin surullinen joutuessani lähtemään ja hyvästelemään kaikki nämä paikat ja ihmiset en tiedä kuinka pitkäksi ajaksi, johon hän keksi lohdutukseksi, että mutta olittehan te täällä jo puoli vuotta! Niin rakas kuin oma thaiveljeni onkin, niin kaikenlaiset  lohduttelut on ehkä parempi jättää jatkossa muiden hoidettaviksi. :D Lähtöpäivän aamuna Bao koitti peittää omia kyyneleitään, onnistuen surkeasti, mutta jätin silti nauramatta. Sellaisia ne isosiskot ovat. ;)

Jäähyväiset. Ne eivät vaan ikinä muutu helpommaksi. Ei vaikka tiesimme palaavamme. Ei vaikka snorkkelit ja mopo jäivät odottamaan seuraavaa visiittiä. Ei vaikka Odi kyyditsi meidät kentälle ja Neng lähti mukaamme Bangkokiin pariksi yöksi.

180 päivää aurinkoa, hymyjä ja pullukkakevennyksiä - takana.

Khop khun khaa Thailand! Pop kan mai! 
Kiitos Thaimaa! Nähdään!


Ei kommentteja