Olemme jutelleet paljon muiden turistien kanssa ja melkein jokainen on kysynyt, että miten saamme ajan kulumaan ja onko tullut yhtään koti-ikävä. Muutama on jopa kysynyt, että onko meillä ollut töitä ikävä. Aika kuluu käsittämättömän rattoisasti ilman jokapäiväistä järjestettyä ohjelmaa. Hyvin harvoin sitä aamulla tietää mistä löytää itsensä illalla.
Ensimmäisen kuukauden aikana tunsin oloni levottomaksi ja välillä jopa tylsistyneeksi, mutta se selkeästi johtui siitä, että olin niin ohjelmoitu suorittamaan ja tekemään ja olemaan tehokas jatkuvalla syötöllä, että pelkästä joutilaisuudesta ja hengailusta tuli huono omatunto. Onneksi sitä ongelmaa ei ole esiintynyt enää aikoihin.
No mutta, niihin kysymyksiin. Ei, en ole kokenut yhtään koti-ikävää. Asia jota täällä eniten ikävöin on toki rakas Hiisi-hauva, mutta koska tiedän sen olevan sen sortin koirien Huimalassa hoidossa, niin ymmärrän, että tämä ikävöinti on varsin yksipuolista. Luultavasti se on pahoillaan joutuessaan takaisin meille, etenkin kun sillä ei ole enää vanhan ja viisaan Jalon seuraa tarjolla ja nykyisessä hoitopaikassa sillä on peräti 3 koirakaveria. Vielä tätäkin kautta, kiitos Tarja tuhannesti karvakaverin hoitamisesta. :)
Toki ikävöin myös ystäviä ja sukulaisia, mutta en varsinaisesti Suomea tai kotia. Toisaalta on aika uteliaskin olo sen suhteen, että miltä koti ja arki ja työt tuntuvat näin pitkän tauon jälkeen. Siitä päästäänkin näppärästi siihen kolmanteen kysymykseen: ei, etenkään töitä ei ole ollut ikävä. Työkavereita toki, mutta varsinaista työntekoa, tuskin sentään. Olen täällä yllätyksekseni alkanut suhtautua tulevaisuuden pohtimiseen muutenkin aika paljon lunkimmin kuin aiemmin. Päivä kerrallaan -elämä tuntuu paljon antoisammalta ja hauskemmalta! Mitäpä siis suotta murehtimaan niinkin kaukausia asioita kuin, että mitä mahdollisesti tapahtuu joskus parin kuukauden päästä, kun palaamme takaisin Suomeen.
 |
| En olen nähnyt täällä vielä yhtään betonilattiaa, johon ei olisi tekovaiheessa painautunut kissan tai koiran tassunjälkiä |
Nyt kun olemme asuneet täällä resortissa jokusen viikon, olemme törmänneet myös muihin suomalaisiin. On ollut hauska päästä puhumaan Suomea muidenkin kuin Tommin kanssa ja muutenkin jakaa kokemuksia.
Yritin sinnikkäästi jatkaa vesijuoksua täällä uudessakin paikassa, mutta etenkin laskuveden aikaan se tuntui aika rassaavalta. Vaikka polki kuinka kaukana rannasta, aina onnistui kolhaisemaan jalan kiveen tai johonkin mihkälie rihmastoon. Niinpä uskaltauduin kokeilemaan uimista ja rakastuin heti vanhaan harrastukseeni. Sen jälkeen olen käynyt uimassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joka päivä. Ehdin hankkia jo jonkunlaisen viirupään maineenkin, kun hauska ruotsinsuomalainen eläkeläispariskunta seuraili rantatuoleilta uimistani. Muutaman päivän jälkeen rouva kysyi, että uitko sinä oikeasti tuonne seuraavan hotellin laiturille ja takaisin, johon vastasin myöntävästi. "Sinnehän on ainakin puoli kilometriä matkaa!" kummasteli mies. "Vad duktig" hihkaisi rouva. Tästä ja omasta jaksamisestani riemastuneena uin seuraavana päivänä kaksi kertaa laiturille ja takaisin. Siltä varalta, että olisin mennyt laskuissa sekaisin rouva kertoi pitävänsä kirjaa uintikierrosteni määrästä ja katsovansa perääni. :D
Yhdellä uintikerroksella sain oman osani meduusan iskuista. Olin sopivasti osapuilleen puolivälissä kotirantaa ja seuraavaa resorttia kun tunsin jonkun polttavan jalkaani. Sen jälkeen tunsin kättä vasten jotain rihmastoa. Pieni, ei vaan siis iso, paniikki alkoi ottaa valtaa, mutta onneksi muistin Baon neuvot. Jos pystyt puhumaan ja hengittämään, se ei ole vaarallista. Muistin myös, että Tommin meduusanpistos sattui järisyttävän paljon ja tämä oli enemmän mallia ikävää ja harmillista kipua. Sain jotenkin räpiköityä takaisin kotirantaan, kunnollisesta uimisesta ei toki enää tullut mitään, kun luulin näkeväni niitä limarihmastoja joka puolella kun laitoin pään veden alle. Rannalle päästyäni jalassa oli ampiaisenpistosta muistuttava paukama ja jotain pientä punaista jälkeä ja iltaan mennessä nekin jäljet poistuivat. Sen verran kuitenkin säikähdin, että seuraavan päivän vietin vain altaalla lilluen ja haavojani nuollen. Vain kuvainnollisesti.
Tutuistuimme myös toiseen hauskaan suomalaispariskuntaan, Sirpaan ja Teijoon jotka olivat reissussa eläkeläispariskunnan kanssa. Harmillisesti tosin tutustuimme vasta viimeisenä iltana, kun Sirpa kysäisi meiltä ohimennen, että tarvitsemmeko tuikkuja. Sanoimme ottavamme enemmän kuin mieluusti kynttilöitä ja sovimme, että menemme joskus illallisen jälkeen hakemaan ne heidän bungalowistaan. Hakureissu venähtikin monituntiseksi rupatteluksi, siinä suomalaisten muikkujen (!), Jägermeisterin, Sangsomin, Hongtongin ja Baileysin nauttimisen ohessa. Sirpa oli pakannut mukaansa yhden omakotitalollisen tavaraa ja pääsimme siitä osallisiksi, kun hän laittoi meidän mukaamme järisyttävän kokoisen puuhapussin, jossa oli ainakin perhepakkaus tuikkuja, tuikkukippoja, lakunappeja, hedelmänamuja ja suklaakonvehteja. Pakko myöntää, että lakunapit ja hedelmäkarkit katosivat tuulensuojaan alle vuorokaudessa ja voi jeskamandeera, että suomalaiset namit maistuivat jumalten nektarilta pitkän tauon jälkeen. Otan siis aiemman väitteeni takaisin, kyllä. Olen ikävöinyt Suomesta lakua. :D
 |
| Kotiresortin rantaa |
Ei kommentteja