Visiitti mutaiseen joensuuhun

Mutainen joensuu, niin kuin Malesian suurimman kaupungin Kuala Lumpurin nimi kääntyy Suomeksi, kutsui meitä hetki sitten nk. visarunin merkeissä. Thaimaan viisumikäytäntö on jännittävä erilaisine pykälöineen, mutta lyhyesti sanoen saamme olla maassa kerrallaan lisäaikoineen korkeintaan 90 päivää ja sitten on käytävä rajojen ulkopuolella. Simppeleimmillään se onnistuu hankkimalla yhteiskuljetus johonkin Malesian lähimmälle rajalle, ottamalla leima passiin ja jatkamalla oleskelua taas seuraavat 90 päivää. Olimme kuitenkin matkaa suunnitellessamme ajatelleet, että visiitti naapurimaahan olisi kiva tehdä ihan kunnolla ja nähdäkin siinä samalla jotain muutakin kuin rajamuodollisuuksia.
Massipäissämme (tai siltä se nyt tuntuu) varasimme siis joskus monta kuukautta sitten lennot Kuala Lumpuriin ja saimme varsin kohtuulliseen hintaan vielä viiden tähdän hotellinkin keskustasta. 

Koska matka Krabin lentokentälle täältä Lantalta maateitse on aika tylsä, päätimme vaihteeksi kokeilla venettä. Baon piti viedä meidät satamaan, yllättäen hän oli taas myöhässä, mutta pienellä kaasuttelulla saavuimme satamaan tasan minuutin yli sovitun ajan. En tiedä mistä ihmeestä olimme saaneet päähämme ajatuksen, että kyseessä olisi joku ihana pikku risteilijä Suomenlinnan lautan tyyliin, mutta joka tapauksessa olimme väärässä. Pari tuntia veneen pohjakerroksessa dieselinkatkussa oli ihan riittävä kokemus tätä sorttia, mutta pääsimmepä perille. Meille jäi aikaa vielä Krabilla syödä halpaa ja pahahkoa lounasta kunnes nappasimme sympaattisen papparaisen varsin kohtuullisen hintaisen lava-autokuljetuksen kentälle.

Ensimmäinen paniikkihäiriön poikanen iski minulle heti koneeseen päästyämme. Air Asian koneiden istumatila on mitoitettu paikallisille miniatyyri-ihmisille, joten tällaisen hujopin jalkojen taittelu siihen osapuilleen 15 senttimetrin tarjolla olevaan tilaan osoittautui kohtuullisen mahdottomaksi. Onneksi ikkunapaikka jäi tyhjäksi, joten pystyin levittäytymään kahden paikan leveydelle ja pääsin osapuilleen täysijärkisenä perille KL:n.
Täytyy kyllä heti sanoa, että Malesian immigration-systeemi on valovuoden edellä Thaimaan vastaavaa. Ensinnäkin, saat yhdellä viisumille hengata maassa 90 päivää ilman maksuja tai jatkoaikojen anomista. Toisekseen, viisumilappujen täyttämisen ja leimakoneen heilumisen sijaan kentällä otetaan kuvat sormenjäljistä ja toivotetaan tervetulleeksi. Siinä kaikki. Vielä kun vältyimme jonottamiselta ja kaikenlaiselta häsikseltä, koko operaatio tuntui lähes liian helpolta ollakseen totta.

Olimme lukeneet etukäteen netistä, että KL:n taksijärjestelmä on suhteellisen käsittämätön ja kuskit yrittävät aina kupata ylimääräistä rahaa turisteilta, joten ostimme suosiolla taksikupongin välttyäksemme pahimmalta ukotukselta. Lentokenttä ja kaikki siellä näytti uudelta ja kiiltävältä ja niinpä käveltyämme takstiterminaaliin olo oli hieman epätodellinen kun näimme taksimme. Harvemmin enää tämän ikäisenä joutuu taikka pääsee tilanteeseen, jossa auto on osapuilleen samaa vuosimallia kuin itse. Asiaa ei suoranaisesti parantanut kuski, joka olisi Suomessa saanut nauttia hyvinansaitusta eläkkeestään jo parikymmentä vuotta. Onneksi taksiin oli asennettu jälkikäteen ilmastointi, joten matkanteko sujui kuitenkin mukavan viileissä merkeissä. Oli aikamoista tulla melkein kolmen kuukauden rauhallisen rantalomailun jälkeen miljoonakaupungin vilinään. Tuntui ihan turistilta. :D

Lentokentällä hotkaistu Subwayn leipä ei ole ikinä aiemmin maistunut niin hyvältä. Mahdollisesti monen kuukauden tauosta eikä kyseisen puljun erikoisen kovasta tasosta johtuen. KL:ssa tuli syötyä muutamakin Subi ja joka kerta törmäsin samaan hämmentävään asiaan, paikalliset tilasivat leipänsä KAIKILLA saatavilla olevilla kastikkeilla. Ja niitähän on listalla kymmenkunta. Sen takia myyjät, korjaan "sämpylätaiteilijat", niin kuin heitä hassunhauskasti nimitetään ko ketjussa, ihmettelivätkin kovasti kun tilasin omani vain yhdellä mujulla. "Only one, mam?" Jos sivuuttaisi kokonaan terveysosion tästä ihmettelystä ja keskittyisi ihmettelemään vain, että miltä mahtaa maistua yhdistelmä hunajasinappi-majoneesi-makea sipuli-chili-bbq-chilimajoneesi-viinietikka-valkosipulikastikesötkötys. Jää mahdollisesti ikuiseksi mysteeriksi.

Emme todellakaan pakanneet yhtäkään asiallista tai illalliskelpoista vaatetta mukaan puolen vuoden Thaimaan-reissullemme, joten tyhjästä oli paha nyhjästä siistiä rytkyä naapurimaassakaan. Kuvailisin vaatekerrastojamme sanoilla "Beach casual"  ryyditettynä reissurähjäisyydellä sekä mustelmaisilla raajoilla (se sadistinen thaihieroja-mummo) ja hotellimme näytti olevan kaikkea muuta kuin casual marmoriauloineen, laukkupoikineen ja univormuihin pukeutuneine henkilökuntineen.  Pyysin kauniisti siriksi ja mam'iksi meitä puhutelleelta respan työntekijältä huonetta niin korkealta kuin mahdollista. Sain avaimen käteen ja huomasin, että huoneen numero alkoi kakkosella. Aloin heti nurista Tommille, että no eipä näemmä mennyt pyyntö perille, kun jouduttiin rupiseen kakkoskerrokseen, mutta eipä tullut maalaistytölle mieleen, että huoneemme oli toisen kerroksen sijaan kahdessakymmenennessäkolmannessa kerroksessa. Onneksemme ikkunat vielä avautuivat Petronasin kaksoistorneille päin, joten maisemissa ei ollut valittamista.

Näkymä hotellista voitti kirkkaasti telkkarin tarjonnan

Asiat tärkeysjärjestykseen silti. Sänky. Siis sellainen sänky, jonka jouset eivät painaudu johonkin sinne välilevyjen syvyyksiin. Lakanat! Oikeat, valkoiset lakanat ja jättimäinen vaahtokarkin kuohkea peitto. Sadesuihku Paineella ja oma kylpyamme. Päätin jo siinä vaiheessa, että vaikka KL olisi kuinka schaisse kaupunki tahansa, viihtyisin 4 päivää ihan erinomaisesti vain hotellin mukavuuksista nauttien. No, ihan kaikista mukavuuksista emme päässeet nauttimaan, sillä en kehdannut mennä aamiaiselle kaulusmiesten sekaan rantarynttyissäni. Eipä silti, että tuskin kiskurihintainen breku olisi ollut hintansa väärti muutenkaan.

Nukuttuamme järisyttävän ihanat ja ylelliset yöunet päätimme lähteä katsomaan kaksoistorneja ja mahdollisesti jotain kauppakeskuksia siinä samalla. Josko vaikka joku vaate tarttuisi sieltä mukaan. Ne tornit on muuten sitten käsittämättömän upeat ja korkeat. Jo pelkästään niiden takia kannattaisi raahata itsensä KL:n. Junaliikenne monoraileineen kaikkineen osoittautui varsin näpsäkäksi ja kohtuuhintaiseksi kulkupeliksi, joten emme joutuneet ahnaiden taksikuskien riistettäviksi.

Torneja päivällä...

...ja illalla.

Joku niistä kaikista kaziljoonasta kauppakeskuksesta

Jos sattuisi tykkäämään kauppakeskuksista ja ostamisesta ylipäätään, niin kannattaisi visiteerata Kuala Lumpurissa, jossa osapuilleen jokainen junapysäkki linkittyy kauppakeskukseen. Jonka vieressä on kauppakeskus. Jonka takana on kauppakeskus. Jonka naapurissa on kauppakeskus. Pointti taisi tulla selväksi. Koska hintataso osoittautui Thaimaahan verrattuna tähtitieteelliseksi, toki kuitenkin Suomea halvemmaksi, totesimme, että ostokset saavat tällä reissulla jäädä minimaalisiksi. Niin kuin muuten vaatteiden kootkin. Että jos nyt vaikka onnistuisi jostain sieltä takahuoneesta löytämään t-paidan, joka mahtuisi päälle, niin  se varmaan maksaisi osapuilleen sen verran kuin vastaava rytky Suomessakin. Ei tullut kauppoja. Loppujenlopuksi me shoppaamisen multiammattilaiset ostimme yhden kokonaisen t-paidan. Ja senkin Baolle, koska siinä oli dorka teksti "No money no honey", jota hän hokee muutenkin koko ajan. Ettei vaan pääsisi totuus unohtumaan.

Alkuun tuli tehtyä muutama käsittämätön amatöörimoka, johon haaskautui kallisarvoista matkabudjettia aivan liikaa. Ensinnäkin, täällä Lantalla kauppaketju Seven Eleven on halvin paikka ostaa ruokaa (poislukien toki tuoretuotteet, joita siellä ei myydä muutenkaan). Niinpä menimme KL:ssakin hakemaan sieltä vähän juomia, nameja, hammasharjoja ja muuta sälää. Tämä oli osapuilleen yhtä fiksua kuin mennä ostamaan Ärrältä viikonlopun ruokaostokset. Booom! Yksi keikka sinne maksoi meille päivän thaimaan päiväbudjetin verran.
Toinen moka, väsyneinä ja länkkäriruoan himoissamme oli mennä läheiseen "aitoon kanadalaiseen" pizzeriaan. Note to self: jos Kanadassa oikeasti syödään noin pahoja pizzoja, niin älä hemmetissä syö ikinä yhtä ainutta lättyä siellä. Paitsi, että Herra Oetker tekee parempia pizzoja hinta oli jälleen niin suolainen, että sinne pamahti reilun puolen päivän thai-budjetti. Emme vielä tästäkään oppineet, vaan testasimme vielä yhden kauppakeskuksen texmex-paikan todetaksemme, että meidän oli pakko keksiä halvempia ruokapaikkoja. Ja mikäs roti siinä semmoisessa on, että katukahvilassa yksi pieni olut maksaa 500 ringittiä, joka on osapuilleen kymmenen kertaa enemmän kuin Thaimaassa ja jopa enemmän kuin Suomessa (12,5 e).

Nämä kokemukset aikaansaivat niinkin pelottavan asiankäänteen, että löysin itseni kauppakeskuksen mäkkärin jonosta. Siis minä! Piti tulla ihan Malesiaan asti kokemaan tämä mieltä järisyttävä kokemus, sillä edellinen visitti kyseiseen puljuun tuli tehtyä joskus markka-aikoina. Jälleen "ruoka", se iljettävä kalahampurilaiseksi (tarjolla ei ollut siis MITÄÄN kasvispurilaista senkin sivistymätön riistäjäyritys!) kutsuttu kuiva köntti oli yrjöttävän pahaa, mutta hei, ainakin se oli halpaa!  Lisäksi voin odottaa seuraavan mäkkärivisiitin kanssa jälleen viitisentoista vuotta. Tai enemmän. Brrr.
Malesialainen ruokakulttuuri ei mitenkään juhli kasvisruoalla, joten katukojut jäivät sen osalta testaamatta. Sen sijaan menimme käymään Pikku Intiaksi kutsutussa kaupunginosassa, jossa ruoka oli paitsi hyvää, myös budjettimatkaajille sopivan hintaista. Selailimme hetken menua ja totesimme, ettei siellä ole  mitään alkoholijuomia, mikä ei sinällään yllättänyt ketään. Kuala Lumpur on käsittämätön sekoitus huivipäisiä muslumamoja, turbaanisetiä, täpläotsaisia sariin verhoutuneita naisia, kiinalaisen näköisiä silmälasinörttejä ja kaikkea siltä väliltä. Yhden uskonto ei salli possua, toisen nautaa, kuningas alkoholista puhumattakaan.

Kaikenlaista vegemujua banaaninlehdellä

Pillikaljaa

Tarjoilija katsahti Tommia ja kysyi, että haluaisitko sinä mahdollisesti olutta. Ihmettelimme, että onko sitä tarjolla, johon tarjoilija totesi, että on, mutta ei listalla. Asia selvä. Hetken päästä pöytään kiikutettiin pillillä varustettu juomalasi sekä sanomalehdellä verhottu oluttölkki. Tämä riittänee hämäämään paikallisia jumalia sen verran, että oluensa voi nauttia kaikessa rauhassa, pillillä imien.
Kävimme tsekkaamassa myös kaupungin kiinalaisen alueen, mutta sielläkin löysimme itsemme jälleen intialaisesta katuravintolasta naan-leivän houkuttelemina. En ole koskaan syönyt niin possuisia (ei siis possua sisältäviä vaan sikamaisen hyviä), voisia ja kuohkeita naan-leipiä ja herkullisia linssimössöjä ja minttukastikkeita. Ruoanjälkeiset olotilat tuntuivat myös todella vierailta, ilmeisesti thai-ruoka ei aiheuta samanlaisia ähkyisyyden tuntemuksia.

täydellinen rikos

Kaupungilla vietettyjen hikisten päivien jälkeen oli mukava käydä pulahtamassa hotellin altaalla. Ainakin siihen asti, kun alkuhuuma haihtui ja huomasin altaiden reunalle pesiytyneen jotain loismatomönkiäisiä. Omassa huoneessa ammeessa lilluminen osoittautui paljon mukavammaksi ja todennäköisesti turvallisemmaksi vaihtoehdoksi.
Neljän päivän ja viiden yön pilvenpiirtäjien katselujen, vaahtokylpyjen, juna-ajeluiden ja aika monen kävelyaskeleen jälkeen tuntui aika kivalta lähteä kohti kotisaaren rauhaa. Sitä ennen piti toki tuttuun tapaan täytellä niitä hiton Thaimaan viisumilappusia, jonottaa ja odottaa ja otattaa kuvia ja leimoja ja sitä perussettiä.
Nyt on seuraavat 90 päivää sitten Thaimaata ja ihmetellään mihin sitten mennään. Ei ainakaan ihan vielä Suomeen. ;)