Ilmeisesti elämä säilyy pikkuisen jännittävämpänä kun unohtaa silloin tällöin noutaa tai viedä pari turistia. Kuten esimerkiksi sen ranskalaisen perheen, joka odotti Mae Kaeo -luolalla 3 tuntia Baoa viemään heidät takaisin hotellille. Pakko nostaa hattua ranskisten uskollisuudelle, sillä useampikin tutkuk-kuski tarjoutui viemään heidät kotiin, mutta he pitivät kiinni sopimuksestaan Baon kanssa. Lieventävänä asianhaarana on todettava, että tällä kertaa kyseessä oli jonkun sortin hätätilanne, jota viidakkopoika lähti ratkomaan ja unohti siksi asiakkaansa, mutta aivan yhtä usein hän unohtaa pokiaan paljon mitättömimmistäkin syistä.
Bao siis haki sovitusti Meritin ja Jörgenin satamasta ja hommasi heille asumukseksi samaisen talon, jossa me vietimme lomaamme vuosi sitten. Hän myös halusi ehdottomasti esitellä meidät toisillemme, koska meillä oli kuulemma niin paljon yhteistä; molemmat tykkäävät juoda paljon olutta (Baon sanoin siis jopa paljon enemmän kuin Tommi) ja Merit tykkää eläimistä yhtä paljon kuin minä. Tässä hänen mielestään oli kauniin ystävyystarinan alkusävelet jo piirretty nuoteiksi viivastolle.
Tämä ruotsalainen opettajapariskunta vaikutti varsin leppeältä ja mukavalta, joten päätimme lähteä kaikki yhdessä Baon veneellä snorkkeloimaan johonkin Lantaa ympäröiville vesistöille. Se sattuikin olemaan harvinaisen erinomainen päivä livetä saarelta, jossa oli koko päivän kestävä sähkökatkos, joka sulki melkein kaikki 7/11-myymälät, joka tarkoitti esimerkiksi ettei kaupoista saanut kylmää olutta. Tällä kertaa sähkökatkos liittyi kunnostustöihin eikä esimerkiksi sähköjohtoihin grillautuneeseen lepakkoon, joka katkaisi sähköt useaksi tunniksi jokunen viikko sitten.
Luulimme ratkaisseemme asian ostamalla 4packin olutta ja kasan vesiä veneessä olevaan styrox-laatikkoon, mutta oluiden määrän nähdessään opettajat ilmoittivat, että tuo ei tule riittämään. Minä olen jo ajat sitten omissa epätieteellisissä kokeissani todennut, että jos juon tässä ilmastossa alkoholia päivällä ollenkaan, minut voi kärrätä samantien nukkumaan, joten asia ei varsinaisesti ollut omissa intresseissäni. Niinpä Tommi ja Jörgen lähtivät metsästämään jotain paikallisten pitämää minimartia, josta olutta saattaisi löytyä.
Vihdoin kaiken olut-säätämisen jälkeen pääsimme itse asiaan. Harva asia on niin hienoa kuin veneily. Erityisesti veneily pitkähäntäveneellä Thaimaassa, jossa vesi on aina osapuilleen 30 asteista. Bao oli jopa kerrankin muistanut ottaa snorkkelinsa mukaan, mutta toki unohti ne sitten tuktukiinsa. Yritys hyvä 10!
Baon retkiin kuuluu aina joku jännitysmomentti, joka tällä kertaa liittyi luolaan, jossa hän lapsena aina leikki ja kiipeili. Nousuveden aikaan luolan läpi olisi voinut uida, mutta luonnollisesti satuimme paikalla laskuveden aikaan, joka tarkoitti - ainakin minulle - neliraajakävelyä kuolemaa uhmaten liukkailla, mutta samanaikaisesti hemmetin terävillä kivillä lipsuen. Sillä aikaa Bao toki loikki kiveltä toiselle kuin apina ja huusi koko ajan "pii keeful maarssuuuu, aa juu oukei maarssuu, ai kännot käri juu marssuu"
Saaren eteläkärjessä sijaitsee luonnonsuojelualue, jonne on muutaman sadan Bahtin sisäänpääsymaksu. Baoa tuollaiset maksut ärsyttävät, joten hän ajeli veneellä ees taas aluetta ja sanoi, että niin kauan, kun emme heitä ankkuria veteen meitä ei voida laskuttaa. Bao vanha punkkari. :D
Teimme pitstopin Ao mae pai -rannalle, jossa hetken paljulämpimässä vedessä lilluttuamme päätimme kahlata syömään. Rasti seinään, rantaravintolasta siis voi saada hyvää ruokaa! Sillä aikaa Bao tarjosi venekyytejä rannalla oleileville turisteille. Hän ei oikein osannut vastata kysymykseeni, miksi tarjous koski vain simpsakoita nuoria naisia eikä esimerkiksi möhömahaisia venäläisukkoja. Lopulta, ehkä Baon pettymykseksi, kuitenkin jatkoimme matkaa alkuperäisellä kokoonpanolla. Koko päivän veneilyn ja snorkkeloinnin jälkeen oli vaan vaikea lopettaa hymyilemistä. Suomalaista ystäväämme Juhaa lainatakseni "Fuckin awsome!" Sellaista on ollut täällä liikkeellä muutenkin. Yksi paikallinen ystävämme on pariinkin otteeseen kysynyt minulta, että hymyilenkö aina näin paljon Suomessakin. Pakko myöntää, että en.
Ehdimme viettää Jörgenin ja Meritin kanssa aikaa veneretken lisäksi muutaman illallisen verran ja siihenkin liittyi pari hämmentävää asiaa. Ensinnäkin, niin kuin olen jo aiemminkin ihmetellyt, en vaan kertakaikkiaan ymmärrä miksi valtaosa ruotsalaisista puhuu todella hyvää englantia, mutta ei silti osaa lausua j-kirjainta, esimerkiksi sanoissa jeans, just, Jack, Jim sen paremmin kuin samahkoa äännettä esim. sanassa Germany. Tästä on alkanut tulla minulle joku elämää suurempi mysteeri, jota en ole kuitenkaan häveliäisyyttäni pystynyt ratkaisemaan, en vaan kertakaikkiaan tiedä miten asiaa voisi tiedustella ilman, että se kuulostaisi suoranaiselta aukomiselta. Tommi oli valmis astumaan ritarimaisesti apuun ja tiedustelemaan asiaa, mutta kielsin asian jyrkästi. :D Edes kuukkeli ei tuonut asiaan vastausta. Järkeenkäyvästä vastauksesta lupaan tarjota täällä vapaavalintaisen oluen tai hieronnan. (matkat ja majoitus ei kuulu hintaan)
Toinen, aika paljon suurempi hämmennyksen aihe tapahtui Jörgenin ja Meritin viimeisenä lomailtana, kun menimme heidän rantataloonsa hetkeksi istumaan iltaa ennen illallista. Viime vuonna tosiaan majoituimme samaan asuntoon reiluksi kolmeksi viikoksi. Pidimme rannalla legendaariset hääpäiväjuhlatkin, joihin kutsuimme myös viereisten asuntojen naapureita. Neng pisti parastaan ja kokkasi mahtavan illallisen koko porukalle. Bao taikoi jostain pöytiä ja tuoleja koko juhlakansalle ja mikäs se sellainen juhla olisi, josta ei lähikaupasta haettaisi vähän ilotulitteita räjäyteltäväksi juhlan kunniaksi.
 |
| Naapurin (yhden monista) ruokatunti jäteastiassa |
Silloinen alkuperältään venäläinen, sittemmin ruotsalaistunut naapuripariskunta piipahti myös juhlissamme. Alkuun kaikki meni kuin Strömsössä, kunnes veli venäläinen joi liikaa ja alkoi puhua Suomen häviämistä sodista ja siitä kuinka kaikki suomalaiset ovat kateellisia venäläisille ja haluaisivat olla kuin he. Mies itse oli asunut jossain vaiheessa Suomessa ja puhui kieltä, toisin kuin vaimonsa. Yritin sitkeästi puhua englantia, että vaimokin pysyisi jutuissa kartalla, mutta ukko molotti itsepintaisesti suomea ja naureskeli että vaimo ei ymmärrä. Kun hän vielä toistuvasti ignoorasi vaimonsa ja laittoi tämän siistimään haluamansa ruoat pureskelukuntoon, päätin siirtää ukkelin muistojeni mappiööhön ja hakeutua hauskempaan pöytäseurueeseen.
Siksipä oli todella hämmentävää, että siinä rantatalon terassilla istuskellessamme pihaan ajoi huterasti skootterilla vaappuen etäisesti tutunnäköinen harmaatukkainen äijä, joka huusi kovaan ääneen meidät nähdessään "Hei Tommii ja Marsvin (no se OLI hauskaa kääntää lempinimeni ruotsiksi :D), mitä kuuluu?!"
Hetken mietittyäni tajusin kenestä on kyse ja jäin aika sanattomaksi. Selvisi, että äijä oli käynyt säännöllisesti viikon ajan ajelemassa rantatalon pihassa ja katselemassa olisimmeko mahdollisesti palanneet. On aikamoinen sattuma, että satuimme juuri sinä yhtenä iltana olemaan käymässä talolla, kun ukko paineli sinne mopollaan. Aikansa siinä juteltuaan, osapuilleen kaikilla osaamillaan kielillä, ukko huikkasi, että nähdään pian ja paineli - viittä vaille törmättyään pihapalmuun - mopolla pois. Kumpikaan meistä ei muista ukkelin, sen paremmin kuin vaimonsa nimeä, mutta ne olivat molemmat stereotyyppisiä venäläisiä nimiä. Ottaisiko siis riskin ja huutaisi seuraavan kerran "hei Boris ja Elena!" vai olisiko vaan hiljaa?
Ei kommentteja