Mission Krabi

Vaikka täällä asiat useimmiten tapahtuvat ihan vaan omalla painollaan, sen verran saimme kuitenkin puristettua itsestämme suunnitelmallisuutta, että aloimme järjestellä viisumin jatkoleilma -reissua muutama viikko ennen eräpäivää. Suomesta hankitulla double entry -viisumilla täällä saa oleilla 60 päivää, jonka jälkeen voi hakea 30 päivää jatkoaikaa immigration officesta. Lähin tällainen toimisto on Krabilla, jonne on seitsemisenkymmentä kilometriä matkaa, sisältäen muutaman lossiajelun, ensin täältä Lanta Yain saarelta Lanta Noi-saarelle ja sieltä sisämaan puolelle. Koska Baon ajokortti oli vanhenemassa ja siihen piti myös saada leima Krabilta ja ystävämme Ahmed oli lähdössä Krabin lentokentän kautta kotiaan Sveitsiä kohti, päätimme yhdistää nämä matkat ja jakaa vähän matkakuluja. Hämmentävästi täällä ajokortti pitää käydä uusimassa viiden vuoden välein. Milläs muullakaan virastojen ihmiset eläisivät...


Bao halusi lähteä liikkelle ajoissa ja sovimme, että hän tulee hakemaan meitä 6:30 vuokra-autolla. Aamuherätys tuntui ihan käsittämättömän hirveältä, mutta olimme toki skandinaaviseen tyyliin täsmällisesti ulkona odottamassa. Thaimaalaisella täsmällisyydellä Bao tuli hakemaan meitä 43 minuuttia sovitusta ajasta myöhässä, herätettyään ensin pommiin nukkuneen Ahmedin. Jotenkin olimme ajatelleet, että todella aikaisen aamulähdön syy olisi pelko losseilla odottavista jonoista. Toisinaan matka Krabille saattaa kestää puolitoista tuntia, mutta ruuhkaisina aikoina neljä tuntia on myös ihan perussettiä. Pahin tilanne on aina autoilla, koska skootterit pääsevät jonoissa aina autojen ohi. Siksi hitusen ihmettelin, että ensimmäinen stoppi oli noin kilometrin päässä meiltä aamukahvien merkeissä. No, ihan sama, sainpa maistella erilaisia lehtiin käärittyjä sticky rice -annoksia, jotka ovat paitsi herkullisia, eivät maksa juuri mitään, osapuilleen 12 cnt kappale.

Sticky rice ja jotain makeaa mujua. Omnom.


Lossimatkat itsessään ovat vain muutaman sata metriä kumpikin, mutta ennen kuin lautta saadaan täytettyä ja tyhjättyä se ottaa aikansa. Lantan Yain ja Noin välille rakennetaan siltaa. Tarkemmin sanoen ollaan rakennettu jo hyvän aikaa, vähintääkin muutamia vuosia. Sillanrakennus täällä noudattelee paikallisen tienrakennuksen läpimätiä periaatteita, huonosti ja hitaasti hyvä tulee. Ilmeisesti sillan rakentumisen kanssa ei enää kertakaikkiaan voida viivytellä enempää, joten se alkaa pikkuhiljaa edetä. Tosin, asiasta mitään ymmärtävät paikalliset ovat todenneet, että vaikka sillan materiaalit on laskutettu parhaan mahdollisen laadun mukaisesti, oikeasti käytetyt materiaalit ovat niin käsittämätöntä kuraa, että silta kuulemma kestää maksimissaan 10 vuotta kunnes se joko romahtaa tai pitää korjata tai rakentaa uudelleen. Ja siihen projektiihan saa taas muutaman vuoden kivasti uppoamaan.

Kummallekin lossille pitää ostaa lippu, jonka hinta riippuu siitä minkälaisella ajoneuvolla on liikkellä ja onko kyydissä  paikallisia vai turisteja. Luonnollisesti paikallisten lippu on paljon edukkaampi. Ei se turisteiltakaan paljoa ole, mutta koska ystävämme Bao vihaa niin syvästi kaikkea korruptiota ja erityisesti sitä mikä liittyy sillan- tai teidenrakennuksiin, hän ei halua maksaa bahtiakaan enempää kuin on pakko. Täällä suurin osa autojen ikkunoista on kauttaaltaan teipattu niin, ettei sisälle pysty näkemään. Ei myöskään siis lipunmyyjä kioskissaan tai lippujen tarkastaja lossin edessä. Niinpä Bao osti lipun vain itselleen ja käski meidän olla ihan hiljaa. Fight the power!

Losseilla ei ollut ruuhkia joten pääsimme hyvissä ajoin perille Krabille ennen maahanmuuttoviraston tunnin mittaista ruokatuntia, jolloin ei luonnollisestikaan tapahdu mitään. Toimitimme kaikki tarvittavat valokuvat, todistukset, passin kopiot (kiitos Tommin huolellisen taustatyön meillä oli kaikki niin kuin pitikin) ja toki 40 euron maksun per nenä virkailijoille. Työllistävä vaikutus oli ilmeinen, sillä tähän kaikkeen tarvittiin 3 virkailijaa, joista kaksi hakkasi leimaisimia (kolmea eri sorttia) papareihin ja passeihin ja yksi siirteli papereita pinoista toiseen. Selittänee myös hintaa, kolmen ihmisen palkka kuitenkin ja kaikkea. Olimme joka tapauksessa viidessä minuutissa ulkona ja hämmentyneitä siitä kuinka helposti kaikki sujui.

Baon ajokortin uusiminen ei mennyt ihan yhtä sujuvasti. Hän oli kuulemma myöhästynyt pari minuuttia edellisestä ajasta (näitä aikoja ei luonnollisesti voi kuulemma varata etukäteen) ja seuraava oli vasta 1,5 tunnin päästä. Kävimme kiertelemässä vähän kaupungilla, söimme lounasta paikallisessa nallepuh-muoviesiliinapaikassa ja poikkesimme virvokkeille katukahvilaan. Tilaamani vihreä jäätee sitruunalla oli verenpunaista, sakeaa ja makeaa pahahkoa nestettä, jossa uiskenteli yksi pieni limenpala. Valittamisen sijaan täällä on vaan helpompi kokeilla pystyykö väärin toimitetun tuotteen imuroimaan, jos ei, se kannattaa vaan jättää nauttimatta ja kokeilla seuraavasta paikasta uudemman kerran.

Olimme ihmisvilinässä ja autojen ja kauppojen seassa aivan ihmeissämme, sillä Krabin kaupunki on jotain melkolailla muuta kuin pikkuinen Lantan saari. Joku lokaali yritti saada lisätienestejä ja pyysi Baoa luovuttamaan farang-ystävät hänen huomaansa, ilmeisesti taksikyydin muodossa. Ulkopuolisen silmin keskustelu näytti varsin ystävällismieliseltä eikä sen aihetta olisi mitenkään arvannut. Bao kertoi torjuneensa tarjouksen "softly", jotta kaikille jäisi hyvä mieli, thai style.

Sitä samaa tyyliä Bao kai halusi toteuttaa minun kanssani, kun ihmettelin Krabin teiden varrella makaavia useita auton alle jääneitä kissoja ja koiria. Koska thaiveljeni toki tietää kuinka tärkeitä eläimet minulle ovat, hän lohdutti, että kaikki ne eläimet olivat vain nukkumassa ja että muutamalla niistä oli myös ehkä paha krapula, että sen takia ne siinä niin kovin rauhakseen pötköttivät. Yksi harvoista valheista, jonka todella olisin halunnut uskoa.
Poikkesimme myös huoltoasemalle ja jäimme Tommin ja Ahmedin kanssa jalottelemaan ulos sillä aikaa kun Bao kiiruhti vessaan.  Huomasin viereisen aidatun pihan puussa istuvan apinan jonka silmät lupsuivat. Siinä kameralla apinaa tsuumaillessani huomasin myös pettymyksekseni, että apina olikin kahlittu puuhun ja todennäköisesti väsymys johtui jostain ihan muusta kuin raittiista ulkoilmasta. Tarkemmin katsoen se ei näyttänyt samanlaiselta, kuin saaressa vapaana juoksevat lajitoverinsa, kyseessä oli siis tuontiapina.

Lähellä maleksivat nuoret miehet alkoivat puhua minulle jotain johon osasin sanoa vain mai khau jai (en ymmärrä), mutta äijät jatkoivat sinnikkäästi jankkaamista ja näyttivät elekielestä päätellen kieltävän kuvaamisen. Siinä vaiheessa Bao lompsutteli paikalle ja miehet hiljenivät. Baon mukaan pyrkyrit yrittivät lypsää hyväuskoiselta turistilta rahaa väittäen, että apina on heidän ja sitä saa kuvata vain maksusta. Sen kuultuani otin vielä muutaman kuvan ja sanoin hymyillen ihan kirkkaalla suomen kielellä, että "no haistakaa v*ttu sitten". Siinä vähän ei-niin-pehmeää suomityyliä. Jotenkin sitä on Lantalla niin tottunut siihen, että ihmisillä on lähinnä hyvä tahto, että tällaiset (Baon mukaan) huumehörhöt tuntuvat ihan vieraiden planeettojen asukeilta. Tällaisissa tilanteissa on myös ihanaa, kun on oma suomen salakieli, jota niin kovin harva ymmärtää. Bao kehoitti silti olemaan varovainen, mutta jotenkin epäilen, että todennäköisyys, että joku random thainisti osaisi sanaakaan suomea on aika häviävän pieni.

Bao pääsi vihdoin takaisin ajokorttivirastoonsa ja Ahmed tarttui rohkeasti vuokra-auton rattiin. Tähän väliin on mainittava, että myös auton "vuokrapapereiden" kanssa oli pientä suhmurointia, sillä kyseessä oli Baon ystävän ja/tai tuttavan auto. Sitä ei olisi voinut viedä Lantalta pois ilman vuokrasopimuspapereita, jotka piti tehdä ehdottomasti Tommin nimiin vaikka Bao toimi kuskina. Päivävuokra oli 1000 bahtia, mutta papereihin summaksi piti silti laittaa 1200 bahtia. Kun utelimme näistä erikoisuuksista ja niiden syistä, Bao totesi vaan että "juu dount ääs kuestions ai nou tiis tings". Selvähän se.

Löysimme lähistöltä musiikkikaupan, jonne menimme vähän "katselemaan". Tommi spottasi sieltä kuitenkin kelvon ja varsin edukkaan kitaran, joten sellainen lähti matkaan. Voi sitä onnellisen virneen määrää!
Ahmed, Tommi ja Kitara

Seuraava projekti oli tankata auto ja se piti ehdottomasti tehdä ilman Baoa koska muuten jankkaamiseen, kuinka paljon tankataan ja kuka maksaa menisi aivan liikaa aikaa ja erityisesti hermoja. Viidakkopojan on niin kovin vaikea ottaa maksua vastaan ja thaimaalaisilla tuntuu olevan yleinen tapa ajaa melkein rutikuivilla tankeilla ja tankata naurettavan pieniä määriä kerrallaan. Täällä on ilmeisesti aika yleistä, että autot ovat kaasu/bensa-hybridejä. Meidän kaarastamme alkoi kaasu olla vähissä ja päätimme käydä tankkaamassa säiliön täyteen. Sepä ei ollutkaan ihan niin pala kakkua, kuin äkkiseltään luulisi. Ensinnäkin emme meinanneet löytää ensimmäistäkään huoltoasemaa, joita oli toki vilissyt jatkuvasti tien molemmin puolin ennen kuin aloimme tarvita aseman palveluita. Toisekseen, jos toisella puolella tietä sitten näkyi asema, sinne pääseminen ei ollutkaan aina niin simppeliä. Ensin piti aina ajaa kilometritolkulla eteenpäin, jotta vastaan tuli u-käännösalue - jotka muuten näin ulkopuolisen silmin vaikuttavat varsinaisilta surmanloukuilta - ja sitten taas ajettiin kilometrejä toiseen suuntaan ja todettiin, että tämäkin asema oli kiinni tai ei tarjonnut oikeankaltaista kaasua. Vihdoin löysimme oikeanlaisen aseman, saimme auton tankattua ja totesimme, että kello olikin jo niin paljon, että oli aika hakea Bao virastosta. Kortin uusiminen oli ollut läpihuutojuttu, eli lähinnä tekosyy rahastaa autoilijoita viiden vuoden välein.

Olin alunperin ajatellut säästäväni kaikki mahdolliset ostokset Krabille, joka tutkimuksieni mukaan piti olla halvempi ja suurempi valikoimiltaan kuin esim. Lanta. Toki onnistuin järjestämään itseni flunssaiseksi juuri täksi päiväksi, joten shoppailu ei ollut ensimmäinen mieleen juolahtava asia. Enemmänkin keräsin autossa voimia aina seuraavaan pitstoppiin. Poikkesimme kuitenkin jättiläismäiseen Tesco Lotukseen, joka muistutti ihan mitä tahansa suuren kaupungin kauppakeskusta. Oli aika epätodellinen olo, mistä hitosta tämä Jumbo/Sello/Iso omena tähän tuli? Vaateosasto oli aikamoinen elämys sinällään. Missään vaatteissa ei ollut mitään rotia ja t-paitojen tekstit olivat niin järjettömiä etten halunnut patsastella sellainen ylläni missään julkisella paikalla. No, tämä siis olettaen, että mikään ylipäätään olisi mahtunut edes päälle, sillä jopa xxl-kokoiset vaatteet näyttivät lähinnä lastenvaatteilta. No, löysin kuitenkin etsimäni hiuslakan (jostain merkillisestä syystä en ollut onnistunut löytämään sellaista Lantalta) ja heräteostoksena vielä hajuvedenkin. Olin muutamaan otteeseen harmitellut, kun unohdin parfyymini Suomeen, mutta en enää. Sain ihan kivan tuoksuisen putelin 1,5 eurolla :D
Vähän isompia nalleja.

Kauppakeskuksen alakerrassa oli ravintola-alue, josta haettiin vähän purtavaa. Ostin pienen pussin ylihintaisia ja kivikovia mansikoita. Niiden mukana sain pari pientä pussukkaa mausteita. Oletin niiden olevan sokeria, joten hulautin molemmat pussit kirpeiden marjojen päälle. Siinä vaiheessa selvisi, että toinen pussukka olikin chili-sokeria.
Ahmed, Bao ja Tommi natustelivat kaikenlaisia tikun päässä olevia lihoja ja kanoja, mutta minä olin siinä vaiheessa jo sen verran loppu ja kipeä, että imuroin vain tulisia mansikoita ja vihreää teetäni, joka tällä kertaa oli vihreää. Pääsin myös opettamaan Baolle vitriinistä kädestä pitäen mikä EI ole pizza, vaikka kyltissä niin lukikin, koska kaikki siihen asti Krabilla näkemäni pizzat olivat todella käsittämättömän näköisiä paksuja piirakoita, joiden päälle oli pursotettu jotain valkoista mömmöä.

Päivä alkoi kääntyä iltaan ja suuntasimme kohti Baon siskon kotia. Ahmed ja Bao pääsivät suorittamaan siellä jonkun päivän viidestä rukouksesta, ilmeisesti nyt erityisen huolellisesti koska muutama rukous oli jäänyt päivän aikana väliin. Baon lanko sai järkättyä Ahmedille hotellihuoneen läheltä lentokenttää, luonnollisesti erikoishinnalla. Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeita, niin tälläkin kertaa, mutta jotenkin olen ihan varma, että vielä tapaamme Ahmedin kanssa. Jos ei täällä, niin ehkä poikkeamme Sveitsissä jokus keväällä palatessamme Suomeen. Heihei Ahmed, not the dead terrorist.

Ei kommentteja