Siihen on parikin syytä, joista ensimmäinen on simppelihkö selittää ja ymmärtää. Raha. Jatkuva siirtyminen paikasta toiseen vie paljon rahaa joka taas verottaisi aika paljon päiväbudjettia. Koska emme halua viettää aikaa joka ikistä bahtia laskeskellen se rajoittaa paikasta toiseen siirtymistä.
Toinen syy liittyy siihen, että jatkuva reissaaminen ja aikatauluttaminen on stressaavaa ja sitä välttelemme kaikin tavoin. Itse asiassa en ole edes kaivanut vielä järjestelmäkameraani esille, koska sekin on tuntunut liikaa työltä. Toki visarunien muodossa sitä siirtymistäkin tulee ja kunhan kiireisin (ja kallein) high season on ohi, lähdemme ratsaamaan lähisaaria ja niiden snorklausmahdollisuuksia. Ja mitä ikinä tekeekin mieli nähdä tai kokea.
Kolmas ja tärkein syy on paikalleen asettautumisen suurin hienous; paikalliset ystävät! Baon tytär ystävänsä Main kanssa tulee silloin tällöin iltaisin visiteeraamaan meitä. Vaikka yhteistä kieltä ei ole, olemme silti onnistuneet ymmärtämään kutakuinkin toisiamme. Tytöt opettavat meille thaita ja me heille englantia. Tommi soittaa ukulelea ja tytöt laulavat. Viimeksi Tommi riehaantui leikkimään tyttöjen kanssa vesisotaa. Hämmentävintä oli silti se, että kun leikit oli leikitty, molemmat pikkuneidit siivosivat pyytämättä kaikki jälkensä. :o
Tommin nimi on lyhentynyt täällä muotoon (mister) Tom. Sen sijaan minun nimeni lempinimestä puhumattakaan ovat aikamoisia mysteereitä täkäläisille. Aika usein olen Magarita, Marisu, Marssu tai jotain näiden väliltä.
Tässä muutamanakin päivänä joku täysin vieras paikallinen on morjestanut iloisesti ja huutanut perään "mister Tom". Koitimme kuvailla Baolle mustalla lava-autolla ajavan miehen ulkonäköä, josko hän vaikka tietäisi kenestä on kyse, mutta se osoittautui vaikeaksi. Pieni, mustatukkainen mies osuu kuvaukseksi noin 99% paikallisista miehistä.
Torilla tulee aina vastaan joku hymyilevä high fivet heittävä tuttu. Krääsäkaupan viiksimummo kertoi erittäin auttavalla englannillaan nähneensä meidät Nature Beach resortin edessä. Bao postailee siellä nykyään, joten mekin olemme siellä usein seurustelemassa hänen ja muiden tuktuk-kuskien kanssa.
Vastapäisen ravintolan nuori omistaja muisti heti yhden kerran jälkeen että pyysin hedelmäshakeni ilman sokeria. Hän myös muistaa tilauksemme, joka on sikäli huonokin asia, että vaikka olen yrittänyt joskus tilata jotain vähän aiemmasta poikkeavaa, saamme silti saman setin kuin aina ennenkin. Joka kerta ohi kävellessä tai ajaessa hän vilkuttaa iloisesti.
Olemme oppineet myös alun kulutusjuhlan jälkeen säästämään ruokamenoissa melkoisesti. Käymme ostamassa hedelmät toreilta, joka on aina jonkin sortin elämys. Erityisesti hajuaistille mikäli kävelee kalakojujen ohi. Elämyksellisyyden lisäksi puuvilja on siellä huomattavasti edukkaampaa kuin pikkukojuissa.
Thaimalainen kraanavesi ei ole juomakelpoista, tai ainakaan sitä ei suositella juotavaksi, joten ravintoloissa saa maksaa pitkän bahtin ihan vaan pullovedestä. Paikallisissa ravintoloissa sen sijaan pöydissä on kannut, joiden vesi on samaa tavaraa mutta suuremmasta säiliöstä. Se ei maksa mitään ja sitä saa juoda rajattomasti joka on aika näpsäkkää silloin kun syö tulista ruokaa. Jäät saa erikseen tilaamalla. Edelleen ilmaiseksi.
Take away -ruoka näyttää myös olevan edukkaampaa ja erityisesti paikoissa joissa on jättimäiset annoskoot, varsinainen kettu tilaa vain yhden annoksen kotiin ja jakaa sen sopuisasti kumppaninsa kanssa.
Muutaman viikon lomalla tällaisilla asioilla ei liene suurtakaan merkitystä, mutta näin pidemmällä majailuilla muutamalla simppelillä niksillä säästää kivasti bahteja johonkin kivempaan käyttötarkoitukseen.
Niin kuin esimerkiksi kampaajaan. Hiuspehkoni ei ole nähhnyt kampaajaa tai saksia kuuteen kahdeksaan kuukauteen. Siihen kun lisää päälle Thaimaan polttavan auringon, jatkuvan merivedessä lillumisen ja hoitoaineen puutteen (aiemmalla olemattomalla vedenpaineella ei vaan jaksanut lutrata) niin kampa ei oikein enää tahtonut mennä mopista läpi.
Niinpä kävin kysymässä Dalta missä hiukset kannattaisi leikata. En tosin tiedä kuinka paljon täkäläiset muslumamat käyttävät kampaamopalveluita, koska suurimman osan ajasta hiuksien peittona on huivi. Da viittilöi minut läheiseen salonkiin, jonka pitäjä oli selkeästi kolmannen sukupuolen edustaja. Varsin näpsäkän näköinenkin. :) Sain ajan tunnin päähän ja istuuduin tuoliin. Kyseinen khathyi (ladyboy) puhui jonkun verran englantia ja sain kuvailtua osapuilleen minkälaisen leikkauksen halusin. Olin myös varustautunut netistä kaappaamillani kuvilla mikäli yhteistä kieltä ei löytyisi.
Toivoin saavani järisyttävän hemmottelukokemuksen pesuineen, päähierontoineen ja kaikkineen ja niinpä jäinkin aika sanattomaksi kun neiti/herra kampaaja alkoi suoristaa föönin avulla meriveden karhentamaa, täysin kuivaa ja pesemätöntä tukkaani. Tässä vaiheessa olin tosin todella helpottunut siitä, että olin mennyt salonkiin vasta auringonlaskun jälkeen. Ilmastoimattomassa pienessä huoneessa puhaltava kuuma fööni ei nimittäin ole ihan kaikkein suurinta hemmottelua.
Siinä hikarpaloiden valuessa otsalta kampaaja varmisteli vielä kuinka paljon leikataan ja vielä vitsaili "juu vant it veli shooolt". Vastasin ei varmuuden vuoksi sekä thaiksi että englanniksi. Sakset viuhuivat aikamoista tahtia, mutta lopputulos oli kyllä hyvin paljon sen kaltainen kuin toivoinkin. Pyysin vielä kulmakarvojen muotoilua, joka tehtiin partahöylän terällä, jälleen käsittämättömän nopeasti mutta varsin mieluisaksi. Olin toivonut vielä kulmien värjäystäkin mutta koska sellaista mahdollisuutta ei ollut niin kulmat meikattiin tummemmaksi. That's what I call a service! Koko homma oli ohi ehkä noin 15 minuutissa ja kustansi vajaat 7 euroa. Ehkä ei kaipaamaani hemmottelua, mutta ainakin kampa menee jälleen hiuksista läpi! :)
 |
| Ennen |
 |
| Jälkeen |
Kumpikaan meistä ei osaa repiä mitään riemua shoppailusta ja kun vielä pakkasimme varsin kevyesti, jotain pientä on ollut pakko ostaa toisinaan. Saladan on Lantan suurin keskittymä ja päätimme lähteä sinne etsimään muutamaa puuttuvaa rättiä. Virhe. Saladan on jotain ihan muuta kuin mikään muu alue Lantasta. Välittömästi keskuskadulle päästyämme alkoi taksikyytien tyrkyttäminen, myyjien huutelu ja meidän v*tutus. Phuketin vastaavaan, mutta paljon suurempaan Bangla Roadiin verrattuna puutuivat enää ping pong showien kauppaajat. Kun olimme sanoneet noin kolmesataa kertaa mai au (en halua) alkoi mitta olla aika täynnä.
Ostimme muutaman pikkupurtavan katukojuista ja lähdimme samantien kotia kohti. Mitä lähemmäs kotikontuja pääsimme sitä paremmaksi mielialakin muuttui.
Ihan turha reissu se ei kuitenkaan ollut. Lanta Martista löytyi hyvää makumaasta -pussukka ja turkinpippureita! Thaimaalaisten minikarkkipussien rinnalla ne näyttivät jättimäisiltä! Mussuttelin makumaa-namuset kirjaa lukiessani, koska turkinpippureille oli mielessä vähän toisenlainen käyttötarkoitus.
Harmi, että Bao ei käytä ollenkaan alkoholia. Syy tähän ei välttämättä liity yksinomaan uskontoon, mutta se taitaa olla jo ihan toisen postauksen laajuinen aihe käsiteltäväksi. Ystävämme nimittäin onnistui hankkimaan itselleen flunssan, toki siinä vaiheessa kun hänellä on joka päivälle kyytivarauksia. Siinä olisi voinut yksi salmiakkinapsukka tehdä ihan gutaa. Katselimme säälien pikkuystäväämme, joka värjötteli ravintolassaan ja koitti närkkiä riisiään siinä onnistumatta. Tommi haki Baolle lainaan äitini kutomat villasukat jotka hän heti laittoi jalkaansa. Ne olivat muuten ensimmäiset sukat, jotka Baolla on ikinä ollut!
Olin tänne lähtiessäni streptokokin kourissa joten minulla oli kassikaupalla troppeja kurkku- ja nenäongelmiin ja onnistuin tuputtamaan Baolle hunajapohjaisen kurkkulääkkeen. Käskyämme levätä hän ei totellut, mutta olemme nähneet useammankin kerran hänen ohiajaessaan ruiskuttavan hunajasprayta kurkkuunsa. Ilman villasukkia, tosin.
Ei kommentteja