Rahat on loppu, mutta myydään Volvo

Se oli varmaan osapuilleen melkolailla nelisen vuotta sitten, kun Suomen kylmä ja pimeä talvi alkoi ahdistaa sen verran, että pakoon oli päästävä. Johonkin, jossa on lämmintä ja aurinkoista, ihan sama. Jostain Finn*fuckin*matkojen lomavalvojaisista löydettiin halpissetti Phuketiin. Kumpikaan meistä ei ollut ikinä käynyt Thaimaassa, eikä meitä oikeastaan ollut edes kiinnostanut mennä sinne, mutta kun halvalla sai ja sulovilen.

Herranjesta se oli jotain ihan muuta kuin kanariansaaret ja vastaavat, joissa oltiin aiemmin käyty. Kuumaa, halpaa, nuhruista, iloisia pieniä ihmisiä, ihanaa, joskin vähän liian tulista ruokaa. Sanoinko jo kuumaa? Niin kuumaa, että 100 metrin kävely tuntui jokseenkin sankarimaiselta saavutukselta.
Ensimmäisen parin viikon pakettimatkan jälkeen tuli  toinen, sillä kertaa Koh Lantan saarelle ja sen jälkeen vielä muutama omatoimimatka perään. Kerta kerralta kotiin lähteminen oli vaikeampaa ja siitä se ajatus sitten lähti. Entä jos ei lähtisikään kotiin? Ainakaan ihan niin pian.

Vaati aikamoisen salapoliisityön työttömyyskassan ja Te-keskuksen kanssa ennen kuin varmistui, että olen todella oikeutettu vuorotteluvapaaseen. Sen jälkeen alkoi armoton kalkulointi, vakuutusten, koiranhoitopaikkojen, viisumeiden ja asuntoasioiden selvittely. Lupa esimieheltä heltisi miltei liian helposti. Heja Sverige ja etenkin ruotsalaiset esimiehet! 

Keväällä 2014 (joskus sen jälkeen kun palasimme viimeisimmän kerran Lantalta) alkoi oma henkilökohtainen älä osta mitään -säästöprojekti joka eskaloitui espoolaisuuden perimmäisen symbolin, Volvon myyntiin. Rahaa saatiin sen verran sukan varteen, että Thaimaassa sillä pitäisi elellä kohtuullisen mukavasti seuraavat puoli vuotta.

Näin jälkikäteen ajatellen, nyt kun kirjoittelen tätä täältä pikkuisen Thaimaalaisen mökkimme terassilta käsin, uskon että ainakin tällaisen länsimaalaisen etuoikeutettussa asemassa elävän ihmisen elämä ja päätökset ovat aika pitkälti tahdosta kiinni. Siitä mitä ihan oikeasti haluaa tehdä. Haluaako tehdä työtä jatkuvan burn outin partaalla seuraavat 30 vuotta keräten omaisuutta vaiko ehkä sittenkin hypätä edes hetkeksi sivuun rottarallista silläkin uhalla, että paluuta entiseen ei ole. Moni on sanonut meille, että olemme rohkeita kun uskallamme lähteä. Minusta olisi ollut rohkeampaa jäädä odotttelemaan sitä tilannetta, että joskus muutaman kymmenen vuoden päästä miettisi että olisi pitänyt sitä ja tätä. 
Mieluummin kai sitä kuitenkin katuu tehtyjä kuin tekemättä jättämiään asioita.

Merlin Beach, Phuket