Petpet!

Saimme eilen iltasella Baon pysähtymään pärinöistään sen verran, että pyysimme, että hän veisi meidät sympaattisen kokkiystävämme Nengin (jossain Klong Kong beachin tietämillä) luokse. Päristelimme Nengin ravintolaan tottahan toki ilmoittamatta etukäteen ja on kyllä jotenkin hassua miten kaikki jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jää, oli aikaa tapaamisesta sitten päiviä, kuukausia tai vuosi. Oikeastaan jo yhden tapaamisen aikana jutellaan samat jutut moneen kertaan uudelleen, johtuen joko siitä, että emme mahdollisesti ihan aina ymmärrä toisiamme tai sitten Tommi ostaa Nengille liian monta kokkausolutta. Kokkikaveri muuten juo aina oluensa lasista jäiden kanssa ja sanoo, että se on thai style. 

Neng kokkaa sydämellä, joka tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin ruoka on toki todella hyvää. Toisekseen Nengin sydämessä on suuri kolo chilille. Emme koskaan tilaa Nengillä mitään listalta, hän tuo meille mitä ikinä haluaakaan kokata, tällä kertaa hän kysyi ainoastaan, että saako ruoka olla petpet (pet= tulinen, petpet= tosi tulinen). Koko tulisuusasia on sinällään hankala määriteltävä, koska sitä ei voi faktisesti määritellä. Eri kokeilla on omat tulisuusasteensa, mutta nekin toisaalta saattavat vaihdella päivittäin riippuen mahdollisesti chilien tulisuudesta tai kokin mielialasta.

Tämä oli tämän reissun ensimmäinen niin kutsuttu "itkutulinen" ruoka. Hauskasti vielä molemmat annokset olivat tappotulisia, eli ei auttanut napata kaverin annoksesta miedompaa settiä. Onneksi lautasella oli hyvä kasa riisiä, josta yhdessä kylmän veden kanssa tuli varsin miellyttävä suuta viilentävä mömmö. Ja siis joojoo, joku neropatti heti siellä viisastelee, että ei vettä vaan maitoa, jos on tulista ruokaa. Siinä vaiheessa kun ruoka on Tulista, se on aika sama mitä sitä suuhunsa lappoo, jos se helpottaa polttelua edes hetkiseksi.

Vaikeinta tulisen ruoan syömisessä on näyttää iloiselta sitä syödessään. Erityisesti jos rakas kokkiystävä on valmistanut sen suoraan sydämestään. Siinä sitten vaivihkaa pyyhitään kyyneleitä ja huljutellaan suuta ja hymyillään kokille "aroi makmak" (onpa tosi herkullista). Ja onhan se, mutta samaan aikaan myös niin kaamean tulista!
Ilmeisesti ainakin tällä kertaa onnistuimme, sillä Neng tuli sanomaan meille erikseen, että meitä on kiva katsella kun hymyilemme ja olemme avoimia.
Se on muuten asia joka tällaisen jäyhän suomijuntin on vaan pitänyt väkisin opetella. Onnekas asia on, että mitä enemmän hymyilee, sitä parempi mieli tulee ja sitä helpompaa se on. Täällä se vaan kuuluu asiaan ja sillä tuntuu saavan paitsi hyvää palvelua, myös ihania ystäviä.


Tulinen ruoka aikaansaa mahtavat endorfiinijylläykset, joista meillä oli aikaa nauttia enemmän kuin tarpeeksi, sillä ADHD-ystävämme Bao oli toki unohtanut hakea meidät. Bao unohtaa asiat yleensä noin kolmessakymmenessä sekunnissa. Mai pryy! (ota ihan iisisti vaan)

Tänään pääsimme vihdoin kaupoille ostamaan tavaroita. Samalla taas palautui autuaasti mieleen, kuinka mikään ei ole niin siistiä kuin istua tuktukin kyydissä helteellä ja antaa tuulen tuivertaa hiuksissa.
Paikallinen Tarjoustalo on käsittämättömän kokoinen katettu hallihko, jossa myydään kaikkea tarpeetonta krääsää sateenkaaren väreissä.
Erityisen iloinen olin, että löysimme viimein lakanat! (Bao ei muuten edelleenkään käsitä mitä ne ovat :D). Tai siis aluslakanan ja kasan tyynyliinoja ainakin alkuun sekä tähän leopardi/tiikeri/seepra-kuvioiseen settiin mätsätyn torkkupeiton. En malta odottaa, että pääsen tänään nukkumaan! Lakanat!! Voin sanoa, että se sensaatio joka kivikovasta sängystä (kivikovalla tarkoitan siis betonilattian kovuutta) ja froteerievuista syntyy, ei ole kovinkaan nautinnollinen. Elän toivossa, että mahdollisesti vielä joskus löydämme pussilakanan tai seuraavassa asunnossa ne mahdollisesti ovat jo valmiina.

Mitä onnea oli myös lakaista tuliterällä pikkuluudalla nuorena nukkunut Tarmo-torakka ja hänen ystävänsä pois sisätiloista. R.I.P. Tommi on erityisen iloinen kolmiopunkastaan, joita täytyy ehdottomasti hankkia toinenkin.