Niinpä oli ymmärrettävästi aika kova juttu, kun siniverinen prinsessa kunnioitti läsnäolollaan tätä meidän pientä saartamme. Poliiseita, joita oli määrästä päätellen lainattu mantereenkin puolelta, oli ripolteltu ympäri saarta postailemaan tien varteen. Ja koska prinsessat eivät välitä ruuhkissa seisoskeluista, niin luonnollisesti koko saaren liikenne pysäytettiin kokonaan siksi aikaa että kunnianarvoisa vieras saattueineen pääsi luksushotelliinsa levyttämään.
No, mihinkäs meillä olisi normaalina päivänä kiire, joten odoteltiin sitten kiltisti kamerat tanassa se puolisen tuntia, jonka pysäytys kesti.
Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen olimme lähdössä Malesian Penangiin hakemaan kauan odotettuja viisumeitamme ja odotimme kyytiä saapuvaksi. Jiab kurvasi pihaan etuajassa sora rahisten ja sanoi, että lähdetään NYT koska joka paikka on taas täynnä poliiseita ja on vaan ajan kysymys koska tiet laitetaan poikki ennalta määräämättömäksi ajaksi. Arvon prinsessa oli siis tekemässä lähtöä.
Meillä oli ihan mukavasti aikaa varattuna reissuun, mutta äkkiäkös ne ylimääräiset ajat on poltettu, jos ensin seistään puoli tuntia tien poskessa ja sen jälkeen odotellaan pahimmmoilleen ruuhkautuneissa lossijonoissa esimerkiksi tunti tai pari. Jiab siis painoi nasta laudassa lossille, jonne ehdimme hienosti ennen prinsessaa. Hänen lauttansa oli melko helppo tunnistaa, sillä se oli puettu juhlatamineisiin ja sinne ei tavallisilla kuolevaisilla ollut luonnollisesti mitään asiaa.
Koko matkan kentälle poliiseita seisoi tien varressa osapuilleen puolen kilometrin välein nuokkumassa ja/tai ottamassa selfieitä. Jiab jätti meidät päätien varteen kentälle ajamisen sijaan, sillä hänen autonsa paperit eivät taas vaihteeksi kestäneet päivänvaloa tai ainakaan viranomaisten tarkasteluja.
 |
| Prinsessan lautassa on liput liehumassa |
Siinä terminaalia kohti kävellessämme totesin Tommille puolittain toiveikkaasti, että no eihän nyt sentään Thaimaan prinsessakaan lentoaikatauluihin vaikuta!? Eihän?
VÄÄRIN.
Meidän lentomme oli pitänyt boardata jo ajat sitten, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Krabin kentällä on muutenkin mahtava tyyli ilmoittaa lentojen myöhästymisistä siinä vaiheessa, kun lento on jo hitokseen myöhässä, jolloin asia on kyllä tullut matkustajillekin harvinaisen selväksi.
Yhtäkkiä lähtöaulassa alkoi patsastella taas kaikenlaista vakavan näköistä virkapukuista miestä ja meille alkoi hitaasti valjeta miksi meidän lentomme oli myöhässä. Äijät alkoivat ottaa hommansa melko tosissaan sillä yhtäkkiä aulan penkeiltä ei saanut enää nousta seisomaan kuin ainoastaan poistuakseen vessaan. Myöhemmin ymmärsimme, että seisoskelu oli siksi kiellettyä, että silloin olisi saattanut nähdä aulan lasikaiteen takaa vilauksen koneeseensa nousevasta prinsessasta.
Sillä samalla hetkellä kun kuulimme lentokoneen jyrähtävän ilmaan, virkamiehet rentoutuivat silminnähden ja yhtäkkiä kaikki oli ihan niin kuin ennenkin. Lukuunottamatta toki lentoaikatauluja, jotka olivat hitokseen sekaisin. Princess has lef the building. Meidän lentomme oli rapsakat puolitoista tuntia myöhässä ja loppupäivän aikataulut, mukaan lukien jatkolento Kuala Lumpurista Penangiin näyttivät kaatuvan kuin dominot perä perään.
 |
| Koneeseen siirryttäessä tällainen prinsessalle tehty alttari tuli vastaan. En tiedä todellakaan saako näistä ottaa kuvia, joten koitin olla viekas ja nopea. |
Kuala Lumpurissa menimme kiirehtimättä immigrationin läpi lähtöselvitykseen (mihinkäs tässä enää on kiire…) selvittämään vaihtoehtojamme seuraavan päivän lentojen suhteen. Tiskillä kuitenkin selvisi, että onneksemme myös jatkolento oli niin törkeän paljon myöhässä, että ennättäisimme vielä sinne jos kiiruhtaisimme heti portille. Portilla ei sitten tapahtunutkaan mitään seuraavaan tuntiin että se siitä kiireestä…
Voin sanoa, että kun pääsimme hotellille joskus kahden aikaan yöllä, osapuilleen 14 tuntia siitä kun Jiab kurvasi pihaan, niin matkustuskiintiö alkoi olla siltä päivältä aika täynnä. Sen verran kova nälkä kuitenkin korvensi sisuskaluja, että oli pakko mennä hotellille kirjautumisen jälkeen etsimään ruokaa.
Positiiviseen tapaani ilmoitin välittömästi Tommille, että voinhan mä lähteä mukaan etsimään katukiskoista jotain ruokaa, mutta nälkäisenä menen kuitenkin nukkumaan. Varmaan ei ole ituhipille mitään lihatonta ruokaa tarjolla.
Kirjaimellisesti ensimmäinen vastaantullut kiska myi pelkästään falafelia eri muodoissaan ja päätin heti alkaa tykätä Penangista.
Hotelli sijaitsi - niin kuin taksikuski asian ilmaisi - Penangin ”funkylla” alueella ja se tarkoitti sitä, että päivisin varsin rauhallinen alue heräsi illalla eloon ja joka nurkkaan aukesi ruokakojuja ja baareja. Illat olivat varsinaista aistien pommitusta, kun joka nurkasta tulvivat erilaiset tuoksut, valot ja musiikit ja toiset ravintolat tarjosivat jopa maistiaisia listoiltaan.
 |
| Katuruokameininkiä |
Seuraavana päivänä, ruhtinaallisen kolmen tunnin yöunien jälkeen meidän piti lähteä Thai Embassyyn hoitamaan viisumiasioita ja sen jälkeen takaisin lepäämään hotellille. Embassyssa asiat menivät melkein epäilyttävän helposti ilman jonoja maaliin, kun taas Kuala Lumpurissa vastaava setti otti 3 tuntia.
Hotellimme (Chulia Mansion) oli itsessään varsin simppeli ja ei mitenkään mieleenpainuva paikka, mutta pakko antaa pisteet kotiin ilmaisista tarjoiluista kuten juomavedestä, jäätelöstä, kekseistä ja iltaisin parin tunnin mittaisesta viinitarjoiluista. Toisinaan siellä pidettiin myös elokuvailtoja joihin hotelli tarjosi leffan lisäksi popparit.
Viinitarjoilu, siis kuulemma, itsehän emme tietenkään sitä kokeileet, köh, oli siinä mielessä todellakin ”free wine flow”, että riitti kun lasista oli hävinnyt puolet, niin baarimikot tulivat välittömästi kyselemään että saisiko lasia mahdollisesti jo täyttää lisää. Yksi vanhempi tarjoilija jopa muistutti kun olimme lähdössä, että ilmainen tarjoilu on kyllä sitten vielä tunnin voimassa, että vielä ei kannattaisi ehkä lähteä. Pakko tykätä tästä!
Olin etukäteen kuukkeloinut, että Penang hill olisi näkemisen arvoinen nyppylä, jonne pääsisi köysirataa pitkin. Emme yleensä juurikaan käy katsomassa tämäntyyppisiä nähtävyyksiä koska raha ja evvk, mutta tämän olin ajatellut olevan poikkeus. Google ei tosin muistanut kertoa, että aiemmin Penangia vaivanneet rajut tulvat olivat tuhonneet köysiradan eikä sinne kävelyäkään suositeltu mutaisten ja vaarallisten reittien takia (ihan niin kuin olisin muuten lähtenyt tarpomaan sinne 30 asteen helteessä), joten piti keksiä jotain muuta.
Korkealle piti jostain syystä kuitenkin päästä ja niinpä päädyimme kävelymatkan päässä sijaitsevaan Komtar-torniin. Pyörimme hyvän aikaa etsimässä lipunmyyntiluukkua ja aika hiton monen mutkan ja kyselyn jälkeen vihdoin löysimme sinne. Ostimme piletit ja kuvittelimme astelevamme hissiin ja that’s it. No ei. Meitä saattoi useampi radiopuhelimella varustettu vartija sokkeloisia käytäviä pitkin hissille, siitä muutaman kymmmenen kerrosta ylöspäin ja taas kävelyä vartijan perässä seuraavalle hissille, turvatarkastusta ja uusia saattajia. Lopulta pääsimme perille vain todetaksemme, että olimme lukittuna lasiovien takana. Pikkuruinen akvaario kävi yllättävän lämpimäksi osapuilleen heti, mutta onneksi raivokas oven rynkytykseni sai matkamuistokujussa nuokkuvan työntekijän heräämään ja päästämään meidät tasanteelle.
Komtar-tornin erikoisuus on Malesian korkeimmalla paikalla sijaitseva ”Rainbow Skywalk” eli lasinen pieni kaaren muotoinen silta jossa voi tunnustella miltä tuntuu seistä pelkän lasin päällä 250 metrin korkeudessa.
En tiedä mitä uhopuuroa olin sinä päivänä vetänyt, sillä minähän todellakin pelkään korkeita paikkoja, mutta olin täysin varma, että TOTTA KAI menen reippaasti sillan yli. Tommi mietti siinä ääneen, että mahtaakohan koko silta olla liian pelottava kokemus, johon minä tuhahdin, no että TIETENKÄÄN ei ole, reippaasti nyt mennään vaan. Kävimme pukemassa pakolliset siniset muovitossut jalkaan ja astelimme sillan alkupäähän. Siinä vaiheessa harmillisesti napsahdin hereille ihanasta päättäväisestä uhostani. Joku mekanismi siinä vaan on, että vaikka järjellä ymmärrän, että lasisilta ei mitenkään romahda painoni alla, niin kyllä minun mantelitumakkeeni ainakin huutaa kurkku suorana että ”älä nyt stanassa tuonne mene, kuolo korjaa heti!”
Ylpeys eivätkä sillalla ympäriinsä rohkeasti poukkoilevat kiinalaiset turistit antaneet periksi joten päätin mennä kiukulla muutaman metrin mittaisen väylän läpi. Ja niin menin, kyyneleet poskille valuen ja hysteerisenä hihittäen, roikkuen kaksin käsin kaiteessa kiinni. Voin sanoa, että sillä hetkellä käsillä eivät olleet elämäni ylpeimmät hetket. Sen sijaan Tommi uskalsi patsastella sillalla sen verran, että sain kuviakin otettua todisteeksi tästä kokemuksesta. Olen melko varma, että tähän kohtaan sopisi useampikin suomalainen sananlasku… :D
 |
| Vielä naurattaa |
 |
| Aurinkolasien takana on kosteaa :D |
 |
| Harmillisesti jalkojen vapina ei välity tästä kuvasta. |
 |
| Melko hulppeat näkymät |
 |
| Tommi uskalsi sentään päästää irti kaiteesta |
Reissu muuten sujui tiukasti maan pinnalla oleskellen. Olin kovasti halunnut syödä reissulla sushia, koska sitä ei oikein Lantalta saa. Löysinkin lähialueelta sijaitsevan vegaanisen sushiravintolan, jonne innosta täristen lähdin trekkaamaan, mutta toki se oli juuri sinä kyseisenä päivänä laittanut ovensa kiinni. Sushit jäivät siis syömättä, mutta Penangissa on onneksi mahtava kattaus intialaisia ravintoloita, jossa kävimme useamman kerran syömässä aivan käsittämättömän hyviä ruokia ja naan-leipiä niin paljon, että voi vaan valui suupielistä. :D Suosittelen siis Penangia lämpimästi kaikille meille pullukoille. Jopa vege löytää sieltä kivasti suuhunpantavaa.
 |
| Pikku Intian kojuja |
 |
| Joku uskonnollinen rakennus, osa 1... |
 |
| ... ja osa 2 |
 |
| Food courtissa |
 |
| Intialaista mättöä |
 |
| No siis tämä nimi nyt vaan sattui naurattamaan niin paljon, että piti ottaa oikein kuva. |
Neljä yötä meni rattoisasti kaupunkielämästä nauttien, mutta sitten olikin kyllä taas ihana palata takaisin rauhalliseen, suorastaan nuokkuvaan saarielämään. Paluulennot osuivat onneksi paremmin aikatauluihinsa ja Jiab oli sovitusti tienposkessa meitä odottamassa. Kotimatka oli vähän kosteanpuolinen, sillä ikkuna-aukkoihin viritellyt muovipressut eivät ole ihan sataprosenttinen sateensuoja trooppiselta sateelta ja lisäksi oviaukosta vihmosi vettä sisään niin että pari tuntia kestäneen reissun jälkeen meistä sai etsiä kuivaa kohtaa. Ja siis mikä oli tämä epämiellyttävä tunne, joka on vähän niin kuin kuumuuden vastakohta? Aivan, se on kylmyys! Kyllä en muuttanut tropiikkiin palellakseni prkl.
Kotona odotti ratkiriemukas vastaanotto. Hiisi heilautti pari kertaa häntäänsä tyyliin ”mo” ja Moula säntäili ympäriinsä hermostuneena ja lopulta jännäpissasi alleen. Lyhyt on näemmä koiran muisti. Meistä ei kumpikaan jaksanut lähteä hakemaan ruokaa saati ruokatarvikkeita, joten illallinen koostui sipseistä ja kaurapuurosta. Siinä vähän ruokaympyrän tekijöille ihmeteltävää.
Olin selvästi alkanut tottua jo liikaa valmiiksi kokattuihin illallisiin ja ilmaisiin viinitarjoiluihin. Ihan kuin olisin joku Thaimaan prinsessa hei!
 |
| Heippa Penang, nähdään taas :) |
Ei kommentteja