Paikallisten eläintenpito - niin kuin olen varmaan useasti maininnutkin - on melko erilaista kuin meikäläisten länsimaalainen touhu.
Mietin sitä tänään viimeksi ajellessani mopolla, kun yhtäkkiä pientareelle nenärenkaalla ja narulla ”kiinnitetyt” nautaeläimet päättivät vaihtaa piennarta tien toiselle puolelle. Ilmeisesti edellinen läntti oli syöty tyhjäksi. Lauman johtaja selvästi kyllä katseli molempiin suuntiin ennen tien ylitystä ja sitten johdatti tyynen rauhallisesti laumansa vehreämmille apajille. Jäin vaan siinä tiellä odottaessani miettimään, että oliko yhtäkään lehmää oikeasti kiinnitetty mihinkään vai roikkuivatko lieat lähinnä koristeena niiden nenistä? Tuntuisi aikamoiselta sattumalta, että mystisesti koko lauman kiinnitys olisi prakannut samalla hetkellä…
Mietin myös, että minkäköhänlainen kirjoitus yleisönosastolle syntyisi siitä, että joku random-tyyppi tuo lehmälaumansa vaikkapa sinun takapihallesi ruokailemaan? Täällä se on ihan normikäytäntö. Lupia ei paljon kysellä etukäteen. Eikä muutenkaan stressailla eläintenpidosta.
Kävin Moulan kanssa kaksin lenkillä sillä aikaa kun Hiisi jäi kotiin lepäilemään. Se on jännä, ettei hippitukka ole vieläkään oppinut, että meriveden juomisesta menee pakki sekaisin. Ihan joka ikinen kerta nimittäin. Nyt vielä lisäksi luulen, että toisessa korvassa on samasta merivedessä lutraamisesta johtuen korvatulehdus. :(
No mutta, en ehtinyt siis Moulan kanssa kuin muutaman sadan metrin päähän kodistamme, kun kuulin puskasta kummallista ähkinää. Käännyin katsomaan tarkemmin ja huomasin pusikossa vuohen ja sitten toisen ja kolmannen jne. Yksi pieni kili oli takertunut kaulapannastaan puuhun ja roikkui siinä aika hankalan näköisesti toinen etujalka pannan välissä.
Ensimmäinen ajatus oli toki mennä auttaman pientä sarvipäätä, mutta siinä vaiheessa yksi vuohista lähestyi meitä (tai ehkä lähinnä Moulaa) sen verran paljon puhuvalla ilmeellä, että piti keksiä joku toinen suunnitelma. Moula myös elehti sen verran uhmakkaasti narun päässä, että en osannut tarkkaan sanoa sen aikomuksia päkäpäiden suhteen.
 | |
| Vuohi vartiossa |
Kävelin siis hiukan eteenpäin ja näin pihalla paikallisen ukon rakentelemassa terassiaan. ”Anteeksi, puhutteko englantia” -fraasin jälkeen totesin, että ei vahvasti mene. Ukko ei ymmärtänyt edes kysymystäni ja minä sentään yritin puhua thaita. Päätin turvautua elekieleen.
Määin minkä osasin, osoitin sadan metrin päähän puskaan ja näytin kuristumiseleitä. Sanoin vielä päälle thaiksi ”ei hyvä” ja oletin, että äijä ymmärtäisi yskän. Ei ymmärtänyt, uusi yritys. Toivon todella, ettei kukaan saanut pantomiimi-esitystäni tallennettua, siinä minä vuoronperään matkin vuohta ja teeskentelin kuristuvaa asiaan kuuluvine korinoineen ukon katsellessa minua epäluuloisena.
Lopulta ukko ymmärsi yskän, hymyili leveästi hampaat välkkyen ja sanoi ”nou plomplem” eikä tehnyt elettäkään liikahtaakseen sijoiltaan. Ilmeisesti äijä ajatteli, että siinä se pöljä turistimimmi nyt luulee, että vuohi ei pärjäisi lieassaan. Huokaisin, hymyilin ja kiitin ja palasin vuohen luokse. Siellä se edelleen killui hankalan näköisesti.
Päätin kokeilla toista taktiikkaa. Jäin niille sijoilleni odottamaan seuraavaa ohiajavaa mopoa, joka tulikin paikalle lähes välittömästi. Viittilöin ukon pysähtymään, osoitin pientä kiliä ja näytin, että nyt ei ole asiat hyvin. Onneksi tämä mies oli kanssani samaa mieltä ja meni irroittamaan pikkuista satimesta. Ihan hyvä tovi siinä menikin, ilmeisesti kili oli paniikissa sotkenut itsensä aina vaan pahemmin risuihin ja oksiin. Lopulta vuohi pääsi satimesta ja näytti onneksi varsin hyvinvoivalta. En tiedä olivatko vuohet tämän miehen tai ehkä hänen naapurinsa eikä sillä kai niin väliä. Pääasia, että saatiin apua paikalle.
 |
| Kili turvassa jälleen |
Useimmiten eläimet siis tavallaan ovat jonkun, mutta sitten taas toisaalta eivät kenenkään. Eläin kuin eläin saa yleensä painella vapaana oman mielensä mukaisesti, mutta periaatteessa niillä yleensä on joku koti tai joku paikka, josta ne saavat ruokaa.
Sitten on näitä toisenlaisiakin tapauksia. Niin kuin vaikka herra Bob. Bobilla on baari Klong Nin -rannalla ja ruotsalaisten ystäviemme todella lukuisten suosituksien vuoksi päätimme käydä katsomassa paikan. Kaverit eivät liioitelleet, Bob ja hänen baarinsa ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Itse Bob on ehkä n. 60-vuotias hassu ja jatkuvasti kikattava rastafari, jonka tukka viistää melkein maassa asti. Hän jopa hommasi mopoonsa umpinaiset vanteet, etteivät tukkapötköt menisi ajellessa pinnojen väliin. Tämä ei ole muuten vitsi.
Bob myös tietää hämmentäviä asioita Suomesta, kuten Kokkolan. Ja että metsässä on mustikoita. Ja että niitä voi poimia marjarohmulla. Hän jopa demonstroi asiaa kulkemalla ympäri baariaan kuvitteelliset mustikkarohmut molemmissa käsissään. Bobilla on myös varsin erikoislaatuinen ”tytär”, väittäisin melko suurella varmuudella, että ei ihan biologinen sellainen. Pyydettäessä hän toi rakkaan tyttärensä näytille ja se paljastui varsin erikoislaatuiseksi sarvipäiseksi kanaksi. Myöhemmin tutkin asiaa netistä ja ilmeisesti kyseessä on helmikana.
 |
| Bob ja tytär |
Tämä erikoislaatuinen kana asuu baarissa, johon hänelle on tehty oma yksiö harkoista. Kana myös käy joka päivä kylvyssä paristakin syystä. Bobin mielestä kanan kuuluu peseytyä ihan niin kuin ihmistenkin. Toisaalta, kun kanan kastelee, se sukii höyheniään kuivaksi ainakin tunnin verran ja tämän saman ajan se pysyy myös aloillaan karkailematta tiluksilta. Bob on hiukan huolissaan, että hänen tyttärensä saattaisi päästä päiviltä karatessaan naapureiden pihoille.
 |
| Kana chillailee baarissa |
 |
| Kanan yksiö |
Erehdyin sanomaan - siinä katsellessani mitä kaikkia herkkuja ”tytär” pisteli poskeensa - että mahtaakohan kana olla hitusen pullukka. Virhe. Bobin mielestä kana on kaikessa pulleudessaan ainutlaatuinen, persoonallinen ja seksikäs. Niin kuin kuulemma minäkin. En ole edelleenkään ihan varma, miten tähän vertaukseen pitäisi suhtautua. Muuten kuin nauramalla. Edellisestä pullukkakevennyksestä olikin jo vierähtänyt aikaa.
Olenkin tainnut jo aiemmin mainita naapurin kanafarmin ja sen aamuvirkut kukot? Kiitos mahtavien unenlahjojeni en jaksa nykyään edes herätä niiden mekastukseen.
Tosiaan, kanala on ihan suoraan meidän talomme takapihalla, pienen puron toisella puolella. Tällä puolella asuntoamme on myös keittiö ja suihku. Olen koittanut aina livahtaa suihkusta niin, että saan jotain napattua suojakseni ilman, että etupihan naapurit näkevät. Kanoista en ole ottanut niin stressiä. Kunnes sitten yksi päivä touhusin jotain keittiössä (ihan kaikki vaatteet päällä) ja näin miehen ruokkimassa kanoja. Hän vilkutti raivokkaasti minulle ja hymyili hampaat välkkyen. En ollut ikinä nähnytkään koko ukkoa. Thaimaalaiset ovat varsin hymyileväistä väkeä, kyllä, mutta mieleeni alkoi hitaasti valjeta, että olen saattanut vilautella sulojani kanojen lisäksi niiden hoitajille. Ups. Taas yksi syy lisää odottaa sitä tulevaa taloamme vapautuvaksi. Siellä ei ole yhtään naapuria näköetäisyydellä ikkunoista. Paitsi ehkä ne lehmät tai vuohet ja pari naapurin kanaa. Vai olivatko ne meidän…
Ei kommentteja