Takaisin kotiin - missä se sitten onkaan

Viimeiset viikot ennen lähtöä olivat totaalista mentaalista vuoristorataa. Toisaalta oli mahtavaa, että unelma oli koko ajan lähempänä, toisaalta välillä pelotti niin paljon, ettei henki meinannut kulkea. Oli aika hurjaa ja haikeaakin jättää pitkäaikainen työpaikka (ja palkka :D), ystävät ja perhe Suomeen, vaikka yhteydenpito on nykyään niin helppoa. Lisäksi piti tietty järjestellä noin kuusisataatuhatta asiaa, mukaanlukien muutto. Pakkaus ei ole ikinä ollut vahvuuteni. Eikä itseasiassa tavaroiden purkaminenkaan. Nyt on päivä numero 4 ja olen saanut raotettua paria laukkua, mutta en ole edes ajatellut purkavani yhtäkään.

Joka tapauksessa vihdoin, olemme kaikki kolme; minä Marsu, Tommi ja Hiisi-koira ehjänä perillä ja suunnilleen toipuneena matkan rasituksista. Totuttelemme pikkuhiljaa uuteen ilmastoon ja käymme Hiisin kanssa pienillä viidakkokävelyillä. Onneksi tässä ihan vieressä on pieni joki, jossa voi käydä mulaamassa aina lenkin lopuksi ja aluksi.

Matka tänne jännitti etukäteen aika paljon. Ei omasta puolestani - siinä ei ole mitään jännitettävää, lentäminen odotteluineen on mielestäni yksinomaan perseestä. Ei pätkääkään pelottavaa tai jännittävää. Ainoa jännityselementti on se, että saanko aasialaisissa minijalkatilalla varustetuissa koneissa paniikkikkohtauksen, jos joudun jonkun ison turilaan viereen istumaan.

Jännitin sen sijaan Hiisin matkan sujumista. Ainoa mitenkään järkevä tapa päästä tänne koiran kanssa oli ottaa Lufthansan lennot. Käytännössä tämä tarkoitti kahta välilaskua ja noin kolmenkymmenen tunnin rapsakkaa matkustamista. Aikamoinen koettelemus jopa niinkin lunkille koiralle kuin Hiisi on.

Ennen matkaa hommasin Hiisille kaikki tarvittavat paperit ja rokotukset ja kolme eläinlääkäriä tarkasti ne vielä etukäteen. Hiisi oli periaatteessa häkkiinsä ehkä sentin liian korkea (jos se seisoi pää ihan pystyssä) ja kun vielä junttasin häkkiin paksun patjan, sen alle viilennysalustan ja kaiken päälle lampaantaljan, olin vähän huolissani tuleeko häkin koosta sanomista.
Koska olin lukenut aiemmin kentälle jääneistä koirista puutteellisten papereiden tai vääränkokoisen häkin takia, olin varautunut myös plan B:llä. Ihana naapuri lupasi hakea Hiisin kentältä, jos tulee ongelmia ja olisimme sitten hakeneet Hiisin myöhemmin mukaamme.

Hiisi häkissään makoilemassa.

Lufthansan tiskillä suurin ihmetys oli hassun näköinen koira ja sen jättiläismäinen häkki. Kukaan ei kysynyt mitään koiran papereita tai mittaillut häkkiä tai sen asukasta. Olisin voinut laittaa häkkiin sisälle vaikka vuohen. Myös ”turvatarkastus” oli sellainen, että joku henkilökunnasta kurkkasi patjan alle ja tsekkasi pannan ja matka jatkui. Ei puhettakaan niistä natsisäännöistä jotka ihmismatkustajat käyvät turvatarkastuksissaan läpi.

Hiisi sai jaloitella hihnassa sen ajan kun setvimme papereita tiskillä. En olisi mitenkään osannut kuvitella, että siinä parin sekunnin aikana se jo ehti tylsistyä ja kun käännyin katsomaan mitä se touhuaa, niin kekkeruusi kiipeili jo erikoismatkatavarahihnaa pitkin (sitä, joka nousee 45 asteen kulmassa johonkin korkealle) kovaa kyytiä. En tiedä mihin se oli matkalla, mutta ensimmäinen sydänkohtaus oli lähellä jo tässä vaiheessa.

Koira ja extralaukut maksetaan vasta kentällä, joten menimme seuraavaksi maksamaan lisämaksuja. Olin soitellut Lufthansalle etukäteen varmaan miljoona kertaa ja joka kerta sieltä sanottiin, että koiran kuljetus maksaa 200 euroa. Paitsi, että se olikin 300 e. No, aika sama, mutta näissä koiran lennätys-asioissa MIKÄÄN asia ei koskaan mennyt siten miten alunperin oli sanottu.

Ensimmäinen välilaskupaikka oli Frankfurt, jossa lemmikit menevät odottamaan pet-loungeen. Siellä niitä juotetaan, syötetään ja käytetään tarpeillaan. Paikalla on kuulemma koulutettuja eläintenhoitajia ja eläinlääkäri varmistamassa, että eläimet ovat lentokuntoisia. Olin etukäteen taas soittanut ja kysynyt, että miten koiran ruokinta ja ulkoilutus hoidetaan: toimitanko minä ruoan ja juoman vai onko loungessa omat eväät. Omat eväät ja hihnat piti olla, kuulemma häkissä sisällä.

Yritin melko kärsivällisestikin selittää, että a) koira kyllä aivan takuulla vetää eväät kitusiinsa alle minuutissa, jos ne ovat häkin sisällä. b) häkin sisällä ei saisi olla mitään irtotavaraa, eikä koiralla pantaa ihan heidän omien ohjeidensa mukaisesti. Kysyin, että voinko vaikka siis teipata tai vetää ruoat ja hihnan nippusiteillä häkkiin kiinni ja sain myöntävän vastauksen. Varmaan lähinnä siksi, ettei asiakaspalvelijalla ollut hajuakaan asiasta ja hän halusi hysteerisestä koiranaisesta eroon.

Kun sitten Helsinki-Vantaalla kysyin, että miten nämä lisäpalikat saadaan mukaan, niin sielläkään ei oikein osattu vastata muuta kuin että yleensä häkeissä on joku lokero mihin ruoat voi laittaa ja että häkkiin ei joka tapauksessa saa kiinnittää mitään. Otettiin siis eväät ja vermeet mukaan ja päätettiin selvittää asia Frankfurtissa.

Heti kun sain takapuoleni lentokoneen penkkiin menin kysymään lentoemolta onko koira varmasti kyydissä. Oli, joten uskalsin taas hengittää. Ainakin hetken. Lento oli onneksi varsin tasainen ja laskut ja nousut helppoja, joten 1/3 selvitty hengissä.

Frankfurtissa painelimme heti infoon ja kyselin koiran ruokinnasta. Erittäin tympääntyneen oloinen virkailija sanoi, että TOTTA KAI heillä on pet loungessa ruoat koirille ja TIETENKÄÄN se ei tarvitse siellä hihnaa, kun se päästetään johonkin jaloittelemaan ilman pantaa. Pienehkö tatti otsassani alkoi muodostua jo suuremmaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun selvisi, että itse emme pääse loungeen ollenkaan. Välilasku oli 5 tuntia ja olimme jo etukäteen ajatelleet maksaa itsemme parempien ihmisten puolelle, mutta sepäs ei ollutkaan niin helppoa. Selvisi, että Lufthansalla on 4 eri tasoista loungea. Perus, business, First Class ja Senator. Kolmeen viimeiseen ei pääse sisään rahalla ja köyhin versio oli toisessa terminaalissa. Siispä odottamaan 5 rattoisaa tuntia portin viereisillä penkeillä. Matkustamisen riemuja.

Pitkä lento oli alkamassa ja minua kiinnosti taas vain se, että oliko koira kyydissä. Nappasin ensimmäistä lentoemoa hihasta ja kysyin niin ystävällisesti ja vähimmällä mahdollisella hysteerisyyden tasolla kuin kykenin, että onhan koirani varmasti kyydissä.  Nutturapäinen pissis katsoi minua tylsistyneenä ja sanoi, että ei hän tiedä, se pitäisi varmistaa kapteenilta. Minä -hammasta purren- mutta edelleen hämmentävän ystävällisenä kysyin uudelleen, että no voisitkohan sinä mahdollisesti ottaa ja varmistaa asian. Siinä vaiheessa paikalle tuli joku vähän kokeneempi rouva, joka lähti samantien hoitamaan asiaa ja tuli erittäin ystävällisesti kertomaan, että koira on paitsi kyydissä, ruuman lämpötila on säädetty koiralle juuri sopivaksi. En tiedä miten he saivat Hiisiltä kysyttyä minkä lämpötilan se ruumaan halusi, mutta en enää viitsinyt tiedustella sitä.

Lento Bangokiin meni siinä mielessä hyvin, että se tuntui varsin tasaiselta. Muutenhan lentäminen - ja erityisesti pitkät lennot - ovat niin perseestä kuin ikinä ja aika kuluu kuin jäitä poltellessa. Ainoa huvitus on tilata joka kerta joku erityisruokavalioon kuuluva ruoka. Saat ruokasi ensimmäisenä ja yleensä se ei pysty olemaan pahempaa kuin perusmössöt. Tällä kertaa söin hindu-kasvis -aterian. Olen syönyt pahempaakin lentokoneruokaa,

Bangkokissa mentiin jälleen infolle kysymään Hiisin kuulumisia. Tässä vaiheessa matkustamista oli takana vuorokausi ja tatti otsassa alkoi jo varjostaa näkymää.
Tiskin takana meitä palvellut nuori mies oli aivan kuutamolla. Koitin kysellä, että missä koiraa pidetään, annetaanko sille vettä ja onko säilytyspaikassa kuuma.
Sain vastaukseksi että koira on paikassa, jossa mahdollisesti ehkä on vähän lämmintä. Kysyin mitä se tarkoittaa, yhtä kuuma kuin ulkona (+30 astetta) vai kuin sisällä ilmastoidulla kentällä ja sain vastaukseksi jotain sen tyyppistä kuin että voi olla kuuma, mutta en tiedä.

Kukaan minut tunteva ei usko, että pysyin edelleen melko asiallisena, kun kysyin melko painokkaasti, että voisikohan virkailija mahdollisesti varmistaa asian. Ei voi. Kun kysyin, että juotetaanko koiraa tässä välissä, niin sain vastaukseksi että luultavimmin ei. Ainoa keino tarkastaa koiran kunto, säilytyspaikan lämpötila ja vesitilanne on mennä ulos turvatarkastetulta alueelta, hakea koira ja mennä koko turvatarkastusprosedyyri läpi uudelleen.

Tässä vaiheessa katsoin haikeana immigration-jonoa (jota ei käytännössä ollut ollenkaan) turvatarkastetulla puolella ja ilmoitin, että menemme hakemaan koiraa. Virkailijan mukaan koira löytyisi löytötavara-osastolta. Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt ja kyrsiintynyt, etten edes viitsinyt kysyä, että minkä hiton takia koira olisi hukkuneiden tavaroiden joukossa.

Toisen puolen jono oli tietysti pitkä kuin nälkävuosi ja voit olla varma, että valitsimme hitaimman jonon.
Jälleen metsästämään infotiskiä. Koitin kysellä missä löytötavara-osasto on ja aikani asiaa avattuani virkailija saattoi meidät erikoismatkatavara-luukulle (melko sama kuin löytötavarat…) ja siellä Hiisi ulisi ja mölisi jo erittäin närkästyneen oloisena häkissään. Pyysin saada avata häkin (se oli laitettu nippusiteillä kiinni), mutta sitä ei kuulemma saanut tehdä. Se siitä ideasta, että olisin käyttänyt Hiisin ulkona tarpeillaan. Metallisen kipon pidike oli vääntynyt pystyyn ja kuppi oli kirjaimellisesti nurin (eikä se ollut ainoa laatuaan, voin sanoa) ja sain luvan lirutella vettä häkin verkon läpi kippoon. Tässä vaiheessa virkailijat olivat jo sentään todella ystävällisiä ja hakivat koko ajan lisää vettä kun sanoin thaiksi, että koiralla on jano. Hiisi joi 1,5 LITRAA vettä eli juottaminen tuli todellakin tarpeeseen. Muuten se oli hyvinvoivan, joskin aika kiukustuneen oloinen, eikä ihme. Niin olin minäkin.

Portilla virkailijat kyselivät Hiisin nimeä ja rotua ja koitin tavata niitä paperille, kun oletin, että se liittyisi mahdollisesti matkustus-dokumentteihin. Sitten selvisi, että virkailijat halusivat lähinnä jutella Hiisille ja ottaa sen kanssa selfieitä. Olimme muutenkin kentällä varsinainen nähtävyys, ihmisiä juoksi häkin vieressä, osoitteli koiraa ja otti kuvia. Tätä ehti tapahtua hyvän aikaa, sillä Hiisi rullailtiin kärryssä koko kentän läpi.

Kärrykyydillä ympäri kenttää

Erikoismatkatavarahihnalla ehdin vain huutaa ei, kun Hiisi työnnettiin häkkeineen läpivalaisun läpi. Mitään elollista ei käsittääkseni saisi laittaa noista masiinoista läpi, mutta en ehtinyt väliin ennen kuin oli jo myöhäistä.

Bangkokissa sentään joku oli jo kiinnostunut Hiisin papereista. Sen passia ei halunnut kukaan nähdä, ainoastaan virkaeläinlääkärin todistuksen. Epäilen, että olisin voinut ihan yhtä hyvin itse kirjoittaa vastaavan paperin ja iskeä päälle minkä tahansa leiman ja täydestä olisi mennyt. Sen verran aataminaikaista touhu tuntui olevan. Siinä täyteltiin yksi lappu, otettiin kopioita ja leimailtiin raivokkaasti, niin kuin Thaimaan virastoissa on tapana.

Viimeinen lento Krabille oli pomppuinen ja siinä vaiheessa minä prakasin. OIin niin huolissani Hiisin pärjäämisestä, että loppumatkan turbulenssi oli kertakaikkiaan liikaa. Ilman Tommia olisin varmasti seonnut totaalisesti. Vierustoverit varmaan luulivat, että pelkäsin pomppuja, kun rutistin Tommin kättä rystyset valkoisena ja itkin. Tässä välissä on nyt kuitenkin siis todettava, että on hyvin mahdollista, että Hiisi ei hätääntynyt turbulenssista, mutta oma kovalevy alkoi jo piiputtaa tässä vaiheessa ja rankasti.

Krabilla haluttiin vielä tsekata Bangkokissa tehdyt paperit ja vihdoin sain mölisevän ja ulisevan koiran ulos häkistä. Siitähän riemu repesi. Ihmisiä oikeasti juoksi ja kiljui ympäriinsä Hiisin nähdessään. Osa pelkäsi, osa nauroi, joku halusi silittää. En ehtinyt jäädä katselemaan tilannetta tarkemmin, sillä tiesin, että Hiisillä on pakko olla ihan järjetön hätä ja lähdin kiiruhtamaan sen kanssa ulos. Se ei ollut tehnyt tarpeitaan häkkiin, mikä on sen juomismäärällä lähinnä ihme. Samalla hetkellä kun sain Hiisin häkin auki, taivas repesi ja alkoi sataa aivan kaatamalla. Minä olin lähinnä niin huojentunut, että Hiisi oli kunnossa, että seisoin kaatosateessa hymyillen ja katselin kuinka se lorotteli ennätyspitkän nelijalkapissan ja katseli ympärilleen ihmeissään.

Rakkaan ystävämme viidakkopoika-Baon piti tulla hakemaan meidät kentältä pickupilla. Katsoessani rankkasadetta se ei tuntunutkaan enää niin vahvalta idealta. ”onneksi” ja ei varsinaisesti yllättäen Bao teki oharit ja laittoi serkkunsa hakemaan meitä minivanilla. Kun kysyin missä Bao on, sain vastaukseksi ”Bao not come”. Ei mitään uutta.

Siinä odotellessamme rankkasateen laantumista (serkku ei halunnut kastua hakiessaan autoa parinkymmenen metrin päästä) joku paikallinen nainen tuli kysymään huolissaan mihin olemme menossa. Hän oli niin ihastunut Hiisiin, että olisi vienyt meidät ilmaiseksi ihan mihin tahansa. Thaimaa <3

Lopulta pääsimme matkaan ja ihan jouhevasti perille. Tai, no tarkemmin ajatellen, olihan siinä pari muuttujaa. :D
Talo, johon meidän piti alunperin muuttaa ei ehtinyt valmistua ajoissa, mutta Tommi sai onneksi meille hommattua viidakosta kivan paikan. Ainoa vaan, että viimeiset sata metriä oli sen verran pientä ja pomppuista viidakkotietä, ettei minivan selvinnyt siitä ja jouduimme peruuttamaan takaisin. Tässä vaiheessa oli jo pilkkopimeää, vani jumahti mäkeen kiinni ja puhelin näytti nollaa palkkia kuuluvuuden kohdalla.

Bao asuu melko lähellä tätä meidän paikkaamme, joten ajoimme sinne. Siis sitten kun vihdoin pääsimme viidakkotieltä pois. :D
Kun kysyin, että miksi hän ei tullut hakemaan, sain useammankin vastauksen. Hänellä oli kuulemma paljon asiakkaita ja kova kiire. Toisaalta hänellä ei kuulemma just nyt ollut sitä pickuppia ollenkaan (en edes yrittänyt kysyä missä se sitten oli). Kolmannekseen hän tiesi, että me ymmärtäisimme emmekä suuttuisi. Luulo ei ole tiedon väärti. Toisaalta tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että en edes jaksanut olla vihainen.

Lopulta uusi ihana vuokranantajamme sai yhytettyä jonkun naapurinsa hätiin vähän korkeammalla lava-autolla apuun ja pääsimme perille. Laitoin Hiisille ruokaa ja vettä kippoon ja kaaduin sänkyyn nukkumaan. Hiisi sai alleen tutun oman lampaantaljansa ja nukahti siihen paikkaan.

Vihdoinkin lepäämään

Vihdoinkin perillä! Uskalsin jo laskea vähän jännityksestä kivettyneitä hartioitani ehkä sentin alemmas.

Päivän thai
Mot reng - voimat lopussa