Karvaisia kavereita

Kaikki minut paremmin tuntevat ihmiset tietävät kuinka paljon tykkään koirista. Ja pienistä pörröisistä kissanpennuista. Erityisesti olen heikkona niihin pieniin kisuihin, jotka selvästi kaipaavat ainoastaan ja vain minun apuani. Meillä oli jopa kaveripiirissä pienimuotoinen veto siitä, että kuinka kauan pystyn hillitsemään itseni ja olemaan ottamatta kisua. Parhaiden veikkausten mukaan sortuisin viikossa.

No, nythän kävi niin, että taisin juuri voittaa vedon. Ei siksi, että olisin onnistunut viimein kasvattamaan luonteeni lujuutta, vaan siksi, että tuleva vuokraisäntämme Scott VIHAA kissoja. Siis todella vihaa. Hän sanoi, että hänen puolestaan voin ottaa ja tuoda taloon asumaan vaikka sata koiraa (kannattaa olla varovainen, mitä koiriin liittyviä lupauksia päästelee suustaan minun lähelläni :D), mutta hän ei halua nähdä yhtä ainutta kissaa tontilla. Hän haluaisi kuulemma päästää ne kaikki päiviltä. Koirat sen sijaan ovat enemmän kuin jees. Scott on kaiken kaikkiaan erikoinen kaveri, mutta jotenkin tuntuu hassulta, että joku voi vihata niinkin suloista luontokappaletta, kuin kissa.

Tätäkin hassua nuorta kissaa tyrkytettiin minulle mukaanotettavaksi ravintolasta. Voi tätä mielenlujuutta!

Itse olen joutunut korjaamaan käsitystäni apinoista. Alkuun ne olivat suloisia pikku veijareita, mutta etenkin täällä viidakossa asuessa ja nähdessäni miten paljon tuhoa nuo pienet kädelliset pirulaiset tekevät, ne ovat päässeet mustalle listalleni. Ajamme päivittäin useampaan otteeseen paikallisen roskiksen ohi. Thaimaan jätehuolto ansaitsisi varmaan oman postauksensa, mutta tällä saarella homma toimii niin, että roskat kuskataan lähimpään keltaisen tai siniseen muovitynnyriin. Tai siihen likelle. Tai jotain. Kaikki samaan. Ellet sitten halua kierrättää ja viedä erikseen kierrätettäviä roskia keräyspisteeseen.
Yksi optio on myös tehdä pieni nuotio, josta muuten tässä ilmastossa tulee helposti iso ja hallitsematon kokko. Sinne voi sitten laittaa kaikki muovipulloista ja öljykanistereista lähtien. Tästä päätellen kuvittelisin, että täällä ei paljon kouluissa valisteta pienhiukkaspäästöistä tai muista epäolennaisuuksista.

No joo, takaisin apinoihin. Nyt ne pienet puussa kiipeilevät rotat ovat alkaneet niin röyhkeiksi, että ne kähisevät ja vilauttelevat hampaitaan, kun kehtaamme häiritä heidän lounashetkeään ajamalla roskapaikan ohi. Olen joutunut muutamaan otteeseen jo nostelemaan jalkojani mopon tarakalla istuessani, kun joukon johtaja on tullut hampaat irvessä kohti.
Minä, suuri eläinten ystävä, harkitsen nyt vakavasti ritsan hommaamista.

Itse asiassa tämä samainen eläinten ystävä suunnitteli jo Suomessa jonkunlaisen vesipyssyn kanniskelua siltä varalta, että vieraat koirat alkavat piinata meitä lenkeillä.
No, se huoli on toistaiseksi ollut turha. Ensinnäkin lenkkeily on edelleen ollut täällä aika onnetonta. Kukaan täällä ei usko, että kävelen Suomessa tuntikausien lenkkejä metsässä. Täällä puoli tuntia on jo kovaa kamaa. Toisekseen, olemme pääosin törmänneet lenkeillä lähinnä paikallisiin mopolijoihin, joiden reaktiot vaihtelevat hämmennyksestä ja pelosta nauruun.

Kutsun tätä nykyistä vaihetta akklimatisaatioksi. Aika moni muu kutsuisi sitä laiskuudeksi.
Thaimaassahan tosiaan on aika kuuma. Tähän aikaan vuodesta todella kuuma. Lenkkien mahdolliset aikaikkunat sijoittuvat aamuun klo 6-7 ja iltapäivään ennen auringonlaskua klo 17-19 välille. Jotkut meistä eivät vaan ole aamuihmisiä. Eivät vaikka kuinka yrittävät. Olen useampanakin aamuna pakottanut itseni jalkeille ja lähtenyt väkisin kävelemään. Se on metka tunne, kun jalat nukkuvat vaikka pää on jo hereillä.  Tai ainakin silmät ovat auki. Ja sitten tulee kuuma. Ja Hiisikin jo vähän läähättää. Eiköhän käännytä kotiin. *tähän nolostushymiö*

Akklimatisoitujat :D

Toistaiseksi ollaan törmätty muihin koiriin kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla paikallinen nuori mies pysähtyi pienen tyttärensä kanssa ihmettelemään hassun näköistä koiraa. Mies halusi ehdottomasti pyytää läheisestä pihasta oman koiransa tervehtimään Hiisiä. Toki se oli iso bokseri-uros. Hiisi käyttäytyi niin kuin vain saatoin hävetäkseni odottaa, muristen ja öristen. Koitin selittää, että sen käytös johtuu siitä, että olen itse vieressä seisomassa (se hannari ei uskaltaisi ilman mamman tukea murista kenellekään), mutta parhaaksi onneksi mies tulkitsi tilanteen niin, että Hiisi on niin urhoollinen, että se suojelee minua vierailta koirilta. En lähtenyt korjaamaan tätä luuloa. Lopulta Hiisi alkoi vähän lämmetä hassulle bokserille, joka viuhtoi raivokkaasti hännäntöpöään ja halusi vain uusia ystäviä.

Toisen kerran tavattiin vieras koira vähän pidemmällä aamulenkillä. Koira juoksi pihasta kiukkuisesti haukkuen meitä vastaan ja pääsimme vaivoin livahtamaan tien reunan kautta vahdin ohi. Huh!  Eiku. Takaisin kotiinhan pääsi toki vain samaa reittiä.
Tällaisia tilanteita varten kannan aina puhelinta mukanani, jotta voin soittaa Tommin hätiin. Paitsi ettei viidakossa ole kenttää palkin palkkia. ”Vain hätäpuhelut” ei varmaan tarkoita tätä tilannetta..? Päätin uskaltautua takaisin, koska vaihtoehdot reitin suhteen olivat aika vähissä.
Samainen koira tuli uudelleen tielle haukkumaan  Siinä elämäni ja koiratappelut pyörivät filminä silmieni edessä, kun tämä urhoollinen vahtikoira päättikin perääntyä ja kipitti kiltisti takaisin pihalleen. En tiedä pelkäsikö se enemmän minua vai Hiisiä, vai sekoittiko kuuumuus senkin pään. En ole käynyt kokeilemassa toista kertaa.

No, onneksi Hiisikin on vanhoilla päivillään varsin aamu-uninen eikä juuri herättele päästäkseen lenkille. En siis pode kovinkaan huonoa omatuntoa. Odottelen kovasti, että päästään muuttamaan ja toivottavasti jo seuraava paikka on sen verran lähempänä merta, että pääsemme aamulenkillä uimaan. Onhan se melko noloa asua saarella, eikä koiraparka ole päässyt vielä kertaakaan mereen uimaan. Nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia jälleen. Samaa sarjaa sen kanssa, että minulta on julmasti evätty mahdollisuus olla ottamatta pientä, pörröistä ja hylättyä kissanpentua. :D