Väkisinvirnuilulla voittoon

Thaimaan ehdottomasti mahtavin puoli on hymyilevät ihmiset. Hymyily ei ole pelkästään kohteliaisuus, se on thaimaalaisilla tehdasasetuksena ja päällä lähes kaikissa tilanteissa. Thaimaalaiset hymyilevät kun ovat iloisia, hämillään, vihaisia tai häpeissään. Näyttämällä suuttumukseksi menetät kasvosi totaalisesti.
Hymy tarttuu ja jää päälle. Haluat sopeutua ja hymyilet itsekin väkisin. Luin jostain, että aivot eivät tunnista hymyiletkö oikeasti vai feikisti, saat silti saman mielihyvän tunteen. Siksi kaikenlainen väkisinvirnuilu on kannattavaa. Olen nyt tehnyt sitä tässä vajaat pari päivää. Jos tästä järjestettäisiin kilpailu, olisin varmasti mitalisijoissa kiinni.
Olen suorastaan pelottavan hyvä feikkaamaan hyväntuulista, kuten mieheni asian ilmaisi. Nyt en enää tiedä kannattaako tällä asialla ylpeillä…

Mieli ja ruuumis ovat kummallisia asioita. Kun vietimme täällä viime vuonna puoli vuotta, olin päässyt mopopeloistani, mahani oli rautaa ja ihossa sen verran väriä, ettei tällaisen lumikkivalkeaihoisenkaan tarvinnut enää jatkuvasti pelätä kärähtävänsä. Nyt kaikki tuntuu alkavan alusta. Olen edelleen 5 päivän jälkeen ihan vitivalkoinen. Ihme, laappaan päälleni SPF 50 -rasvaa ja nökötän varjossa. Niin ja vessassa. Maha näemmä unohtaa bakteerikantansa samaa tahtia kuin iho vaalenee.
Mutta siis mopopelko! Sitä en olisi halunnut takaisin. Viime vuonna olin alun itkunsekaisen pelon jälkeen jo varsin sinut mopon kanssa ja ajelin sillä paitsi yksikseni, myös kyysäilin kavereita. Nyt olen istunut vain kyydissä ja silti pelottaa.
Mieli rakentelee kauhukuvia, ihan uudenlaisia ja aiemmin näkemättömiä. Näen meidät koko ajan kaatumassa pickupin alle, makaamasssa raajat joka suuntaan töröttäen pientareella, vuotamassa verta liiskaantuneena roska-auton alle. Voin sanoa ettei se varsinaisesti lisää halua lähteä mopoilemaan. Samalla tiedän, että se on ainoa lääke pelkoon. Masentunut mieli näkee kaikessa vaaran, pelon ja negatiivisen puolen.

Meillä on jo nyt ollut täällä muutama aivan hulvattoman hauska ilta, päivä ja ylipäätään kaikenlaisia hauskoja kohtaamisia, mutta mieleen päällimmäisinä tuppaavat jäämään aina vain ne huonoimmat. Mitä enemmän velloo ja puhuu huonosta olostaan, sitä enemmän se on päällä. Siksi koitan säästää kaiken pahan tänne meidän omaan huoneesemme kahdestaan jankattavaksi.

En myöskään voisi kuvitellakaan kertovani tarkasti rakkaille thai-ystävilleni kuinka huonossa jamassa olen. Ensinnäkin he huolestuisivat suotta ja toisaalta ei välttämättä tee mieli valittaa omista mitättömistä ongelmista sellaisille ihmisille, joilla ei ole aina rahaa ruokaan. Toisaalta he kyllä ymmärtävät jo skandinaavista mielenlaatua, sillä tänne on tullut useampikin skandi päättämään päivänsä. Jos olisin hotellisiivooja, niin en välttämättä haluaisi ottaa yksin matkustavien suomalaisten huoneita kontolleni. Joku aamu siellä voi olla sellaista siivottavaa, josta ei rätillä selviä.

Olen jo aiemmassa blogissa maininnut täällä sijaitsevasta Rasta Baby -baarista (eli ”Latta pepiii”, kuten paikalliset nimen sanovat). Siellä on aina maailman hyväntuulisin tunnelma yhdistettynä vetelimpään henkilökuntaan jota tältä saarelta löytyy. Tiskin takana - tai sen lähellä - häärii ainakin 7 hiipparia, mutta vain 2 heistä tekee oikeasti töitä. Loput viihdyttävät vieraita, juovat olutta tai ovat matkalla kuuhun.
Sitä katsellessa - ja thaimaalaisittain lausuttua reggae-musiikkia kuunnellessa ei vaan voi tuntua pahalta.

Otan muuten takaisin tuon saaren vetelimmän henkilökunnan. Tässä meidän guesthousemme vieressä on talo, jossa paikan omistajat asuvat. En tiedä tarkempia sukulaisuussuhteita, mutta eräs varttuneempi herrasmies on rakentanut itselleen riippumatto-telineen. Aina ennen kuin heräämme, hän on jo kiikkumassa laiskasti hammockissaan. Siinä hän sitten kiikuttelee iltapäivään asti ennen kuin on aika kastella nämä alueen kaikki 4 neliömetriä nurmikkoa ja kukat. Sitten onkin jo aika mennä hyvin ansaitulle päiväkeinuttelulle. Jossain vaiheessa päivää hän nousee ja leikkii hetken lemmikkiapinansa kanssa - heillä tuntuu olevan yhteinen kieli - ja menee takaisin riippumattoonsa. Sitten joskus pimeällä setä häviää sisälle, oletettavasti nukkumaan rankan työpäivän jälkeen.
Pakko arvostaa. Ja ottaa mallia!

Sabai sabai - ottaa iisisti