Miltä masennus tuntuu

Olen hyvin tietoinen siitä, että en ole onnekseni vielä pahan olon syvimmässä kuopassa. Ehkä siksi, että puolisoni tunnisti ensimmäiset oireet ennen kuin minä niitä huomasin. Aiemmin en ole myöskään suostunut ottamaan sairaslomaa mielen ongelmien vuoksi kuin kerran. Silloin olin siinä pisteessä, että haaveilin kalliota päin ajamisesta ja sain rytmihäiriöitä joka kerta kun avasin silloisen työpaikkani oven. Siinä kohtaa viimeiset eloonjäämishalun rippeet ajoivat häpeän ohi ja otin sairausloman vastaan. Kyllä, masennus hävettää. Miksi minä olen näin heikko? Miksi toiset kestävät masentumatta sitä mitä minä en? Mitä työkaverit ajattelevat kun olen kuukauden tai enemmänkin pois töistä? Mitä minä vastaan kyselijöille? Leimaudunko ikuisesti hulluksi? Leikkaako seuraava yt-leikkuri masentuneet ensimmäisenä? Miksi mielen sairaus on kummallisempi asia kuin katkennut jalka tai migreeni?

Ja toisaalta - mitä ulkopuolisen pitäisi sanoa masentuneelle?
Voin kertoa muutaman mieleen jääneen kommentin historiasta, lähinnä varoittavina esimerkkeinä ”älä tee näin”
”Ota itseäsi niskasta kiinni” (Keksitkö tämän ihan itse, en olekaan ennen kuullut tätä)
”Älä jää tuleen makaamaan” (Itse asiassa mieluiten jäisin, kuolisin tähän paikkaan ja kärsimys loppuisi)
”Oletko nyt kuule varma, että et ole vaan saikulla siksi kun työt ei maistu” (En tietenkään, koska mitäs ne lääkärit mistään tietäisi, kun antaa niitä diagnoosejaan)
”Lenkille vaan, sillä se helpottaa” (Entä jos silmien avaaminen tuntuu jo liian raskaalta)
”Mikäs dieetti sulla on kun laihduit noin paljon” (Vinkki kanssaeläjille: mikäli tuttavasi laihtuu lyhyessä ajassa merkittäviä määriä ja näyttää zombielta, hän ei todennäköisesti ole liittynyt painonvartijoihin)

No mutta, kuten todettua, olen hyvin onnekas, että en ole tällä kertaa näin pahassa jamassa. Jotain hyötyä siitäkin, että sairaus uusii; tiedät että pahemminkin voisi olla.

Masennus on siitä kurja elämänkumppani, että se useimmiten hiippailee sisään takaovesta ja ottaa valtaansa pikkuhiljaa. Harvemmin niin, että yhtenä maanantaina sitten huomasin olevani masentunut.
Pikkuhiljaa elämästä haalenevat värit. Mikään ei tuota oikein iloa. Eivät edes ne lempiharrastuksesi.
Jossain vaiheessa kaikki alkaa v*tuttaa. Siis ihan kaikki. Mahdollisesti kiukuttelet vain lähimmäisillesi, koska se on turvallista. Sairaassa mielessäsi he myös ovat ärsyttäviä ja ansaittu syy kiukutteluusi.

Huomaat unohtelevasi asioita. Minkään aloittaminen tuntuu ensin raskaalta ja myöhemmin ylivoimaisen raskaalta. Sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tuntuu vaikealta, koska mieluiten hautautuisit sykkyrällä peiton alle, etkä näkisi ketään. Koska et jaksa.  Aistit herkistyvät ja kaikki äänet ovat liian kovia, valot kirkkaita ja telkkarin mainokset alkavat tuntua psykedeelisiltä.
Alkaa ahdistaa. Niin, että ei tiedä miten olisi. Katselet itseäsi ulkoa ja ihmettelet kuka olet, ketä nuo muut ovat, etkä ymmärrä mitä ne puhuvat.

Hämmentävintä on, että kun sitten viimein myöntää itselleen, että on (jälleen) sairas tai ehkä myös saa käteensä sen paljon puhutun ja jostain merkillisestä syystä kadehditun saikkulappun, olo pahenee potenssiin miljoona. En ole kovin vahva matematiikassa, niin kuin tästä ehkä joku voi päätellä, mutta ymmärtänet pointin.

Siis olo huononee. Paljon. Olen siitä onnekas, että olen kärsinyt unettomuudesta vain kerran lyhyehkön jakson elämässäni. Normaalisti nukahdan ennen kuin pääni osuu tyynyyn. Jotain siis kertoo siitä, että kun menin kotiin neljän viikon sairasloma taskussani heräsin yöllä ahdistuneena enkä tiennyt miten päin olisin. Ajoin töistä kotiin muistamatta kotimatkasta juuri mitään. En ymmärtänyt mieheni puhetta. Olin juuri tehnyt 12 tunnin työpäivän, olin todella väsynyt, mutta en osannut nukkua. Lähtö Thaimaahan oli ylihuomenna ja minä tärisin kotona, enkä halunnut lähteä peiton alta mihinkään. En siis edes siihen paikkaan, jossa tiesin aiemminkin olleeni todella hyvinvoiva ja onnellinen.

Koirani on minulle maailman rakkain otus, sille oli erittäin luotettavat hoitopaikat tiedossa ja minä vaan itkin lohduttomana, että en PYSTY jättämään koiraa mihinkään. Pelkäsin kuolevani ikävään.

Esimieheni soitti ja - huomasin hänen epäilevän sairaslomani motiiveita. Sairausloma kestää yhtä kauan kuin suunniteltu vuosilomani. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock kehitellessään tästä salaliittoteorioita. Masentuneet tosin ovat myös vainoharhaisia, joten toki voin olla väärässä.

En pysty kuvittelemaan minkälainen psykopaatti pitää olla, että pystyy feikkaamaan sairastumisensa niin hyvin, että koulutettu lääkäri uskoo sen ja määrää siitä sairauslomaa. Silti se on monen mielestä loogisin selitys. Ehkä se johtuu siitä, että on vaikea ymmärtää jotain joka ei osunut omalle kohdalle.

Puhelun jälkeen tärisin ja itkin ja lopulta nappasin rauhoittavan, jotta saisin oltua ja hengitettyä.
Muutaman tällaisen onnellisuusnapin avulla selvittiin myös lennoista ja lopulta tänne Thaimaahan asti.
Tästä on suunta vain ylöspäin.

Lumlum reng reng = mäki vie ylös ja alas